Karl Rahnerin uskontunnustukset

Jesuiitateologi Karl Rahner (1904–1984) on yksi 1900-luvun merkittävimmistä katolisista teologeista. Hänen pyrkimyksenään oli päivittää katolista teologiaa modernille ajalle ja hänen ajattelunsa on vaikuttanut moniin häntä nuorempiin teologeihin. Itse pidän monia hänen ratkaisuehdotuksiaan mielenkiintoisina, vaikka hänen ajatteluunsa liittyy myös useita hyvin arveluttavia piirteitä.

Rahnerin kirjallinen tuotanto on mittava, mutta hänen kokonaisajattelunsa tulee tiivistetyssä muodossa hyvin esille hänen vuonna 1976 julkaisemassaan ”minidogmatiikassa” Grundkurs des Glaubens, joka on käännetty englanniksi otsikolla Foundations of Christian Faith.

Teoksen alkuperäinen saksankielinen nimi on varsin harhaanjohtava, sillä kyseessä ei todellakaan ole mikään ”uskon peruskurssi”, vaan vaativa järkäle, jonka ymmärtämiseksi pitää päästä perille Rahnerin filosofis-teologisesta systeemistä ja oppia tulkitsemaan hänen vaikeaa eksistentialistista kapulakieltään.

Wolfhart Pannenbergin kehä – osa III

Viime artikkelissani tarkastelin Wolfhart Pannenbergin trinitaarista teologiaa, jonka ytimessä on Pojan erottautuminen Isästä ja asettuminen hänen alapuolelleen jo ennen hänen ihmiseksitulemistaan.

Tämä periaate hallitsee hänen ajatteluaan koskien myös Jumalan ja luodun todellisuuden välistä suhdetta ja kristologiaa. Tässä artikkelissa luon lyhyen katsauksen Pannenbergin kristologiseen ajatteluun, minkä jälkeen esitän kokoavia huomioitani Pannenbergin teologisesta systeemistä.

Wolfhart Pannenbergin kehä – osa II

Viime artikkelissani aloitin Wolfhart Pannenbergin teologisen järjestelmän analyysini ja tarkastelin hänen ilmoitusteologiaansa. Pannenbergin käsitys historiasta ilmoituksena asettaa peruslähtökohdat hänen teologiselle ajattelulleen, mutta perustavanlaatuista hänen kristillisen dogmatiikan yleisesitykselleen on myös kolminaisuusoppi.

Kuten viime artikkelissani mainitsin, Pannenbergin dogmatiikan yleisesityksessä on selvä pyrkimys esittää koko kristillinen dogma kolminaisuusopillisen teologian näkökulmasta ja sen jäsentämänä, missä hän liittyy 1900-luvun puolivälissä alkaneeseen kolminaisuusopin uuteen heräämiseen.

Kolminaisuusopillisessa teologiassaan Pannenberg kuitenkin tuo esille uuden omaperäisen lähestymistapansa, joka poikkeaa kirkon klassisesta opetuksesta ja häntä edeltäneiden 1900-lukulaisen trinitaarisen teologian uranuurtajina tunnettujen Karl Barthin (1886–1968) ja Karl Rahnerin (1904–1984) ajattelusta.

Wolfhart Pannenbergin kehä – osa I

Saksalainen luterilainen teologi Wolfhart Pannenberg (1928–2014) kuuluu kiistatta lähihistorian merkittävimpiin teologeihin. Hän on kirjoittanut useita merkittäviä teoksia, joista tärkein lienee kolmiosainen Systemaattinen teologia (saks. Systematische Theologie) joka lukeutuu Karl Barthin (1886–1968), Paul Tillichin (1886–1965) ja Robert Jensonin (1930–) vastaavien teosten kanssa 1900-luvun merkittävimpiin dogmatiikan yleisesityksiin.

Pannenberg sijoittuu 1900-luvun teologiassa Karl Barthista alkaneeseen kolminaisuusopillisen teologian uuden heräämisen aikakauteen, ja hänen dogmatiikan yleisesityksessään on selvä pyrkimys esittää koko kristillinen dogma kolminaisuusopillisen teologian näkökulmasta ja sen jäsentämänä (Kärkkäinen 2014, 97).

Toinen Pannenbergin ajattelun kannalta olennaisen tärkeä tekijä on hänen ilmoitusteologiansa, jonka avulla hän pyrkii sitomaan teologian tiukasti sekä empiiriseen maailmaan että Jumalaan. Tässä kolmiosaisessa artikkelisarjassa teen ensin katsauksen Pannenbergin ilmoituskäsitykseen, minkä jälkeen tarkastelen hänen ajatteluaan koskien kolminaisuusoppia ja inkarnaatiota. Lopuksi tuon esille omia huomioitani Pannenbergin teologisesta systeemistä.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Vuosi on vaihtunut ja loppiainenkin on vietetty, joten on aika palata syyskuussa alkaneelta blogitauolta. Tauon jäljiltä Jumalapuhetta ei tule kuitenkaan olemaan enää täysin entisensä.

Katolista hapatusta

Olen perustamassa yhdessä Hyviä uutisia-blogistaan tunnetun Emil Antonin ja viime keväänä katolisen kirkon papiksi vihityn isä Oskari Juurikkalan kanssa sivustoa, jonka otsikkona on Katolista hapatusta – teologiaa ja uutta evankeliointia järjellä ja sydämellä, ja toimintamme on alkamaisillaan.

Tavoitteenamme on tehdä yhdessä korkeatasoista ja ekumeenishenkistä suomalaista katolista teologiaa – kuten minä ja Emil olemme jo pyrkineet omilla blogeillamme tekemään. Jäljestä tulee kuitenkin toivon mukaan (entistä) laadukkaampaa, hiotumpaa ja monipuolisempaa. Tulemme olemaan avoimia myös vieraskynille.

Jumalapuhetta?

Miten sitten käy Jumalapuhetta-blogin? Uusi blogi, jatko-opinnot ja muut kiireet vievät toki aikaa ja huomiota, mutta olen tästä huolimatta päättänyt jatkaa myös Jumalapuhetta-blogin pitämistä.

Kuitenkin uusi tilanne tuo muassaan muutoksia. Ensinnäkin ajattelin harventaa blogini julkaisutahtia siten, että julkaisen tällä blogilla uuden artikkelin kerran kuukaudessa. Koska blogiartikkelini kuitenkin usein venähtävät kaksi- tai kolmiosaisiksi,  käytännössä juttuja tullee enemmän kuin yksi kuukaudessa (aion jatkaa vanhaa tapaani, jonka mukaisesti julkaisen jatko-osat viikon päästä edellisen osan ilmestymisestä).

Toinen muutos koskee tyyliä ja käsiteltäviä aiheita. Aion julkaista Hapatusta-sivustolla pitkälti samantyylisiä artikkeleita kuin tähän mennessä Jumalapuhetta-blogilla, minkä vuoksi Jumalapuhetta-artikkelini tulevat jatkossa liittymään Augustinus-tutkimukseen ja kuulumisiini (jos/kun tulee esitelmiä pidettäväksi tai jotain muuta mielenkiintoista).

Lisäksi ajattelin julkaista Jumalapuhetta-blogilla myös jatkossa sellaisia teologis-filosofisia artikkeleita (jollaisista esimerkkinä vaikkapa taannoinen Tillich-juttuni), jotka eivät mielestäni oikein sovi Hapatusta-blogin (toivottavasti) kiinnostavaan ja uuden evankelioinnin mukaiseen tyyliin.

Uuteen vuoteen

Jumalapuhetta-blogi on siis täällä taas – elossa, aikuisempana, ja toivon mukaan edelleen kiinnostavana. Lopuksi haluaisin toivottaa hyvää ja siunattua uutta vuotta 2017.

Paul Tillichin kristillis-eksistentialistinen kielipeli

Paul Tillich (1886–1965) on yksi kristillisen eksistentialismin kärkinimiä ja 1900-luvun merkittävimpiä protestanttiteologeja. Hänen teoksensa The Courage to Be onkin kristillisen eksistentialismin klassikko ja perusteos. Teoksessaan Tillich käsittelee eksistentialismin kannalta keskeisiä kysymyksiä ja siihen johtanutta aatehistoriallista kehityskulkua. Sen lopussa hän pyrkii luomaan toimivan kristillis-eksistentialistisen synteesin.

Tillich lähtee liikkeelle rohkeuden käsitteestä. Hänen mukaansa rohkeuden voi ymmärtää sekä eettisenä että ontologisena käsitteenä. Rohkeuden eettiseen ulottuvuuteen kuuluu ihmisten teot, joiden rohkeutta voidaan arvioida, kun taas ontologinen rohkeus on ”itse oman olemassaolonsa universaalia ja olemuksellista vahvistamista (self-affirmation)”.

Eettinen käsitys rohkeudesta pyrkii näkemään rohkeuden yhtenä hyveenä hyvien joukossa, kun taas ontologinen lähestymistapa yhdistää toisiinsa rohkeuden ja uskon. Tämä rohkeuden ja uskon välinen yhteys on hyvin tärkeä Tillichin eksistentialistis-kristillisen synteesin kannalta.

Tuomas Akvinolainen – reliikki menneisyydestä vai realistinen vaihtoehto? – osa III

Tämän kolmiosaisen artikkelisarjan kahdessa edellisessä osassa olen esitellyt Tuomas Akvinolaisen ajattelun mielenkiintoisina pitämiäni yksityiskohtia. Vaikka nämä aiheet ovat käsitelleet hyvin laajasti olemista ja luomakuntaa, on niissä silti ollut aina hyvin teologinen sävy. Tuomaan ajattelussa Jumala on aina keskiössä, vaikka ensisilmäyksellä jokin käsiteltävä aihe, kuten aktuaalisen ja potentiaalisen välinen suhde, näyttäisikin puhtaasti luomakuntaan liittyvänä erotteluna.

Feser kertookin Tuomaan ajatteluun johdattelevan teoksensa Tuomaan elämästä kertovassa ensimmäisessä luvussa, että Tuomas oli niin omistautunut Jumalalle, että hän poistui oitis huoneesta, jos keskustelu kääntyi johonkin muuhun aiheeseen. On siis varsin ymmärrettävää, että hänen filosofisessa järjestelmässäänkin kaikki liittyy tavalla tai toisella tähän koko luomakunnan takana olevaan ensimmäiseen liikuttajaan.

Tuomas Akvinolainen – reliikki menneisyydestä vai realistinen vaihtoehto? – osa II

Viime viikolla julkaisemassani artikkelissa esittelin Edward Feserin kirjan pohjalta niitä Tuomas Akvinolaisen ajattelun yksityiskohtia, jotka ovat niiden saamasta keskiaikaisesta leimasta huolimatta yllättävän kiinnostavia ja jopa varteenotettavia. Kuten lopuksi sanoin, mielestäni Tuomaan ajattelun kaikkein mielenkiintoisin anti piilee hänen Jumalaa koskevissa pohdinnoissaan.

Vaikka Tuomaan ajatukset ovat linjassa kirkon tradition kanssa ja vaikka niiden jälkivaikutus on ollut melkoinen, monet hänen keskeisistä Jumalaa koskevista opeistaan ovat nykyihmisille outoja ja vaikeita. Kuten aiemmassa artikkelissani esittämien asioiden kohdalla, myös hänen luonnollinen teologiansa on ymmärrettävissä kunnolla vain hänen filosofisesta perinteestään käsin.

Tuomas Akvinolainen – reliikki menneisyydestä vai realistinen vaihtoehto? – osa I

Tuomas Akvinolainen (1225–1274) on yksi kristinuskon historian merkittävimmistä ajattelijoista. Tästä merkittävyydestä kertoo esimerkiksi se, että hänen ajatteluunsa pohjautuva tomismi oli katolisen kirkon virallinen filosofia aina 1900-luvulle saakka. Omaa kieltään puhuvat myös hänen kirkolta saamansa arvonimet Doctor communis (Yleinen opettaja) ja Doctor angelicus (Enkeliopettaja).

Kuitenkaan Tuomas ei enää näyttäydy kovin varteenotettavana vaihtoehtona monienkaan silmissä: hän on toki historiallisessa mielessä merkittävä, mutta hänen ajattelunsa kuuluu keskiajalle, eikä siksi ole kovin kiinnostava totuutta etsivän nykyihmisen näkökulmasta.

Joulu tuli ja meni, ja sain ystävältäni joululahjaksi kirjan, jossa nämä yleiset asenteet ja mielipiteet haastetaan kiinnostavalla ja ajatuksia herättävällä tavalla. Kyseessä on Edward Feserin kirjoittama johdatus Tuomas Akvinolaisen ajatteluun. Kirjassaan Feser lähestyy Akvinolaisen filosofiaa kysymällä, onko se, mitä hän kirjoittaa Jumalasta ja maailmasta totta.

Vaikka en tämän lukukokemuksen jälkeen kääntynytkään tomistiksi, Feser onnistui teoksessaan osoittamaan monia Tuomaan ajattelua koskevia väärinymmärryksiä ja monia filosofisia ongelmia hänen kriitikoidensa argumenteissa. Tässä artikkelisarjassani esittelen Feserin kirjan pohjalta Tuomaan ajatteluun liittyviä yksityiskohtia, jotka olivat mielestäni kaikkein mielenkiintoisimpia.

Kansantajuisesti ”Vatikaani kakkosesta”

Huomenna 8.12.2015 tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta Vatikaanin II kirkolliskokouksen päättymisestä. Tämä teke Emil Antonin hiljattain julkaistusta kirjasta Vatikaanin II kirkolliskokous: Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan hyvin ajankohtaisen. Kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen johdatus kikolliskokouksen taustoihin, teksteihin ja sen jälkeen käytyyn keskusteluun, mikä tekee teoksesta myös erittäin merkittävän.

Anton on pyrkinyt kirjoittamaan ”kansantajuisen tietokirjan, joka sopii niin teologeille kuin ei-teologeillekin” (s. 6). Mielestäni hän on myös onnistunut tässä tavoitteessaan oikein hyvin: kirja on oikein nopeaa ja mukavaa luettavaa ja siinä selitetään asiat niin, että myös katolisen teologian kiemuroihin perehtymätön lukija voi pysyä kärryillä.

Teoksensa alussa Anton sanoo kirjansa olevan luonteeltaan eri näkökantoja esittelevä ilman, että tarkoituksena olisi argumentoida jonkin tietyn näkemyksen puolesta. Tämä mielestäni hyvä lähestymistapa näkyy kirjassa esimerkiksi siten, että siinä ei argumentoida myöskään kirkon virallisen opetuksen tai paavien kannanottojen puolesta.

Teos jakaantuu otsikkonsa mukaisesti kolmeen osaan: historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Ensimmäisessä osassa kerrotaan kirkolliskokouksen historiallisesta taustasta ja sen etenemisestä. Toisessa osassa esitellään konsiilin tuottamat tekstit ja kolmannessa osassa kerrotaan, miten niitä on tulkittu viimeisen 50 vuoden aikana.