Karl Rahnerin uskontunnustukset

Jesuiitateologi Karl Rahner (1904–1984) on yksi 1900-luvun merkittävimmistä katolisista teologeista. Hänen pyrkimyksenään oli päivittää katolista teologiaa modernille ajalle ja hänen ajattelunsa on vaikuttanut moniin häntä nuorempiin teologeihin. Itse pidän monia hänen ratkaisuehdotuksiaan mielenkiintoisina, vaikka hänen ajatteluunsa liittyy myös useita hyvin arveluttavia piirteitä.

Rahnerin kirjallinen tuotanto on mittava, mutta hänen kokonaisajattelunsa tulee tiivistetyssä muodossa hyvin esille hänen vuonna 1976 julkaisemassaan ”minidogmatiikassa” Grundkurs des Glaubens, joka on käännetty englanniksi otsikolla Foundations of Christian Faith.

Teoksen alkuperäinen saksankielinen nimi on varsin harhaanjohtava, sillä kyseessä ei todellakaan ole mikään ”uskon peruskurssi”, vaan vaativa järkäle, jonka ymmärtämiseksi pitää päästä perille Rahnerin filosofis-teologisesta systeemistä ja oppia tulkitsemaan hänen vaikeaa eksistentialistista kapulakieltään.

Advertisement

Jännite uskon ytimessä – osa II (1/2)

Viime artikkelissa tarkastelin Kolminaisuuden toiseen persoonaan liittyvää paradoksaalisuutta. Tämä jännitteisyys liittyy pääasiallisesti hänen persoonaansa, mutta myös hänen toimintaansa liittyvät kysymykset ovat olleet tärkeitä häntä koskevan opin kehittymisestä. Erityisesti Kristuksen kuolema ristillä on saanut teologit pohtimaan hänen ihmisyytensä ja jumaluutensa välistä suhdetta.

Konstantinopolin I kirkolliskokous vahvisti vuonna 381 Pyhän Hengen olevan osallinen jumalallisesta olemuksesta ja Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona. Pyhä Henki mahdollistaa kristittynä olemisen, sillä juuri hän mahdollistaa uskon Jeesukseen (1. Kor. 12:3) ja vuodattaa rakkauden ihmisten sydämiin (Room. 5:5). Sitä voimaa, jolla Jumala tämän kaiken tekee, kutsutaan armoksi, joka on ”ennen muuta ja erityisesti Pyhän Hengen lahja, joka vanhurskauttaa ja pyhittää meidät” (KKK, 2003).

Samalla kun kristologiset kiistat raivosivat itäisessä kristikunnassa, lännessä tiukan teologisen kiistan aiheena oli juuri armo ja sen suhde ihmisen vapaaseen tahtoon. Ratkaisevassa asemassa armo-opin kehittymisen kannalta oli Augustinus, jota läntinen kristikunta kunnioittaa armon opettajana (doctor gratiae). Armo-opin lisäksi hänet muistetaan myös kiistellystä predestinaatio-opista.

Ajattelin ensin tehdä tästä tavallisen kaksiosaisen artikkelisarjan, mutta päädyin lopulta jakamaan toisen osan kahtia. Tähän oli syynä kristillisen teologian ohittamaton järkäle nimeltä Augustinus: tätä aihetta käsitellessä hänen osuutensa nopeakin kertaaminen vaatii nimittäin oman artikkelinsa.

Jännite uskon ytimessä – osa I

Myöhäiskeskiajalla elänyt bysanttilainen teologi Gregorios Palamas (1296–1359) ajatteli oikeaoppisen teologian tunnusmerkkinä olevan paradoksaalisuuden: oikeaoppinen teologi puhuu asioita, jotka ovat keskenään jännitteessä ja jopa näennäisessä ristiriidassa. Harhaoppiset puolestaan tyypillisesti ylikorostavat dogmin yhtä puolta, mutta hylkäävät toisen puolen.

Mielestäni tämä on erittäin hyvin sanottu, sillä vaikka tätä jännitteisyyttä ei liity suinkaan kaikkiin kristillisiin opinkappaleisiin, pätee yllä mainittu periaate kuitenkin kaikkein tärkeimpiin kirkon dogmeihin. Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa kiinnitänkin huomion kahteen kristilliseen oppiin, joissa Gregorioksen mainitsema jännitteisyys tulee mielestäni erityisen hyvin esille: kristologiaan ja armo-oppiin.

Jouluyön mysteeri

Kristinuskon mukaan jouluyö oli mullistava hetki ihmiskunnan historiassa. Silloin itse Jumala tuli ihmiseksi! Tämä tapahtuma, jossa muuttumaton tuli muuttuvaiseksi, ajaton ajalliseksi ja kuolematon kuolevaiseksi on suuruudessaan jotain sellaista, jota on vaikea käsittää. Voimme toki teologisilla määrittelyillä täysin oikeaoppisesti kuvata ja jotenkin hahmottaa tämän tapahtumakulun: Kolminaisuuden toinen persoona tuli ihmiseksi, jonka historia tuntee nimellä Jeesus Nasaretilainen.

Kuitenkin tämä huikea sanoma jättää meidät niin usein kylmäksi. Voimme ottaa sen vastaan uskolla ja tunnustaa sen totuuden, hyväksyä sen totena niin kuin jonkun matemaattisen tai luonnontieteellisen faktan. Vaikka tämä kaikki on ihan oikein, kristillisessä uskossa Jumalaan ei ole syvimmillään kysymys tästä.

Kristittyinä emme voi suhtautua Logoksen ihmiseksituloon samalla tavalla kuin siihen, että maapallo kiertää aurinkoa tai siihen, että 2+2=4. Emme voi vain lisätä inkarnaatiota totena pitämiemme asioiden luetteloon ja jatkaa jokapäiväistä elämäämme uhraamatta tälle asialle enää ajatustakaan.

Kolminaisuus, ykseys ja mysteeri – osa III

Viime artikkelissa tarkastelin kysymystä siitä, kuinka Kolminaisuuden persoonat voivat olla osa samaa tietoisuutta ja olemusta, mutta silti vuorovaikutuksessa keskenään. Kaiken tarkastelun jälkeen vaikuttaa kuitenkin siltä, että tätä kysymystä lähestyessämme törmäämme Jumalan salattuun olemukseen, joka ylittää käsitteemme ja ymmärryksemme.

Kolminaisuusopin kohdalla on siis ainakin joissain asioissa mahdollista ja jopa oikein perustella omaa tietämättömyyttään vetoamalla Jumalan salattuuteen. ”Mysteeri-kortin” kanssa tulee kuitenkin olla varovainen, sillä sitä voidaan käyttää myös väärin; mikäli kaikki oman ajattelun aukot ja heikkoudet ovatkin yhtäkkiä ”mysteerejä” ja ”paradokseja”, kysymys on luultavasti pikemminkin älyllisestä epärehellisyydestä kuin nöyrästä oman järjen rajojen tiedostamisesta.

Ennen kun siis siirrymme varsinaisen mysteerin, eli Pyhän Kolminaisuuden hämmästelyyn, on hyvä selvittää, mitä oikeastaan tarkoitetaan ”paradoksilla” ja ”mysteerillä”.

Kolminaisuus, ykseys ja mysteeri – osa II

Tämän kolmiosaisen artikkelisarjan viime osassa käsittelin modernissa teologiassa suosituksi tullutta sosiaalista näkökulmaa kolminaisuusoppiin (Jumalan kolme persoonaa ovat kolme erillistä ja keskenään vuorovaikutuksessa olevaa tietoisuuden ja toiminnan keskusta), ja havaitsin sen olevan varsin ongelmallinen lähestymistapa.

Sen vaihtoehtona on jesuiittateologi Karl Rahnerin viime artikkelin alun lainauksessa kannattama näkemys, jonka mukaan Jumalassa on vain yksi tietoisuus ja toiminnan keskus, mutta siitä huolimatta myös kolme persoonaa. Viime artikkelissa kävin vuoropuhelua William Lane Craigin ja J. P. Morelandin artikkelin ”A Formulation and Defense of the Doctrine of the Trinity” kanssa.