Viime artikkelissani tarkastelin Wolfhart Pannenbergin trinitaarista teologiaa, jonka ytimessä on Pojan erottautuminen Isästä ja asettuminen hänen alapuolelleen jo ennen hänen ihmiseksitulemistaan.
Tämä periaate hallitsee hänen ajatteluaan koskien myös Jumalan ja luodun todellisuuden välistä suhdetta ja kristologiaa. Tässä artikkelissa luon lyhyen katsauksen Pannenbergin kristologiseen ajatteluun, minkä jälkeen esitän kokoavia huomioitani Pannenbergin teologisesta systeemistä.
Myöhäiskeskiajalla elänyt bysanttilainen teologi Gregorios Palamas (1296–1359) ajatteli oikeaoppisen teologian tunnusmerkkinä olevan paradoksaalisuuden: oikeaoppinen teologi puhuu asioita, jotka ovat keskenään jännitteessä ja jopa näennäisessä ristiriidassa. Harhaoppiset puolestaan tyypillisesti ylikorostavat dogmin yhtä puolta, mutta hylkäävät toisen puolen.
Mielestäni tämä on erittäin hyvin sanottu, sillä vaikka tätä jännitteisyyttä ei liity suinkaan kaikkiin kristillisiin opinkappaleisiin, pätee yllä mainittu periaate kuitenkin kaikkein tärkeimpiin kirkon dogmeihin. Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa kiinnitänkin huomion kahteen kristilliseen oppiin, joissa Gregorioksen mainitsema jännitteisyys tulee mielestäni erityisen hyvin esille: kristologiaan ja armo-oppiin.
Jumalapuhetta 