Kuten tämän blogin pitkäaikaiset lukijat tietävät, hyvin tehdyt TV-sarjat ovat lähellä sydäntäni. Ennen viime syksyä sarjat kuten Sherlock ja True Detective olivat kiinnittäneet huomioni positiivisessa mielessä. Minun silmissäni ykköseksi kiilasi kuitenkin Vince Gilliganin luoma Breaking Bad, jossa on mukaansatempaava ja jännittävä juoni sekä syvällisiä ja kiinnostavia henkilöhahmoja.
Sarja on väkivaltaisuudessaan ehdottomasti K-18-aineistoa, mutta toisin kuin monissa muissa suosituissa TV-sarjoissa, siinä ei juurikaan mässäillä paljaalla pinnalla. Lisäksi mainittakoon että Breaking Bad on ainoa tuntemani esimerkki sarjasta, joka vain paranee sitä mukaa mitä pidemmälle se tuotantokausissa etenee.
Entistä huomionarvoisemmaksi tämän tekee se, että Breaking Badista on tehty peräti viisi tuotantokautta. Lisäksi sarjan varsin lopulliseen ratkaisuun päättyvä viimeinen kausi ei jätä juurikaan mahdollisuutta uusille rahastusmielessä tehdyille tuotantokausille (sarja on tosin poikinut spin off-sarjan Better Call Saul, joka keskittyy Breaking Badissa sivurooleissa olleisiin henkilöihin).
Sarjan toisena päähenkilönä on kemianopettajana työskentelevä huippukemisti Walter White (Bryan Cranston), joka saa tietää sairastavansa keuhkosyöpää ja ryhtyy valmistamaan metamfetamiinia tienatakseen perheelleen mahdollisimman paljon rahaa ennen kuolemaansa. Hän lyöttäytyy yhteen entisen häirikköoppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul) kanssa valmistaakseen ja myydäkseen huumeita. Sarjan punaisena lankana onkin näiden kumppanusten vaiheet rikoksen maailmassa.
(Huom. jos et ole vielä katsonut sarjaa etkä halua lukea juonipaljastuksia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.)
Jumalapuhetta 