Katolista kuvainpalvontaa – osa II

700- ja 800-luvuilla Bysantin valtakunnassa raivonneessa ikonoklasmikiistassa ikoneita ja niille osoitettua hartautta vastustaneet kuvainraastajat halusivat poistaa Kristuksen ja pyhien kuvat kirkosta. He pitivät kuville osoitettua kunnioitusta ja palvontaa pakanallisena kuvainpalvontana, jonka itse Paholainen on ujuttanut kirkkoon.

Tämä oli kuitenkin vastoin paitsi kirkon vakiintuneen käytännön, myös tavallisen kirkkokansan uskontajua ja kansanhurskautta. Kuvainraastajien esittämän haasteen edessä oikeaoppisten teologien tuli muotoilla teologiset perusteet kuvien kunnioittamiselle ja niiden positiiviselle roolille kristillisessä hartauselämässä.

Advertisement

Erehtymätön? – osa II

Tämän artikkelisarjan edellisessä osassa tarkastelin katolista opetusta, jonka mukaan kirkon opetusviralle on suotu erehtymättömyyden armolahja uskoa ja moraalia koskevissa kysymyksissä.

Vuosien varrella katolisen kirkon traditioon on kuitenkin kertynyt useita keskenään jännitteisiä opetuksia, mikä herättää kysymyksen siitä, miten opetusviran erehtymättömyys on ymmärettävä.

Mikäli kuitenkin kirkon erehtymättömien oppien välillä on vakavia jännitteitä, millä perusteella tiedämme, että kirkon opetusvirkaa voi missään mielessä kutsua erehtymättömäksi? Kysymys ei siis ole sen enemmästä eikä vähemmästä kuin katolilaisuuden ja koko kristinuskon tiedollisesta perustuksesta.

Erehtymätön? – osa I

Katolisen kirkon mukaan Jumalan sanan arvovaltainen tulkinta on uskottu yksin kirkon elävälle opetusviralle, eli paaville ja hänen kanssaan yhteydessä oleville piispoille. Kirkko opettaa, että Kristus on suonut heille erehtymättömyyden karisman, eli armolahjan uskon ja moraalin kysymyksissä (KKK, 890).

”Erehtymättömyys” on sana, joka saa useimmissa ihmisissä aikaan puistatusta. Se herättää mielikuvan henkilöstä, joka on aina oikeassa, mitä ikinä hän sanookin. Kun tämä käsite liitetään katolisen kirkon oppiin, ihmisille tulee luonnollisesti mieleen Vatikaanin I kirkolliskokouksen julistama oppi paavin erehtymättömyydestä.

Tämä oppi on kuitenkin hyvin yleisesti väärinymmärretty. Ihmisten mielissä on kuva paavista, joka oraakkelimaisesti laukoo erehtymättömiä totuuksia jatkuvalla syötöllä. Tämä mielikuva puolestaan saa ihmiset pudistelemaan epäuskoisesti päätään: kuinka naurettavaa onkaan ajatella, että kaikki, mitä joku vanha mies Vatikaanissa suustaan päästää, on erehtymätöntä!

John Henry Newman ja opin kehitys

John Henry Newmanin (1801-1890) epäilemättä merkittävin teos on hänen Esseensä kristillisen opin kehityksestä (engl. An Essay on the Development of Christian Doctrine). Siinä Newman pyrkii osoittamaan, että vaikka kristillisessä opissa on vuosisatojen varrella tapahtunut muutoksia, kyse ei kuitenkaan ole sen turmeltumisesta. Hänen tarkoituksenaan olikin luoda teoria, jonka avulla voidaan selittää tämä kristillisen opin kehittyminen ja erottaa opin autenttinen kehitys sen vääristymistä.

Newman oli 1800-luvun merkittävimpiä englantilaisia teologeja. Hänen teoriansa opin kehityksestä on vaikuttanut suuresti katoliseen teologiaan ja myös noin sata vuotta hänen elinaikansa jälkeen kokoontuneeseen Vatikaanin II kirkolliskokoukseen. Esseen kirjoitustyön taustalla oli korkeakirkollista anglikaanisuutta edustaneen niin sanotun Oxfordin liikkeen vaikutus. Newman oli nuorena anglikaanisena pappismiehenä itsekin kuulunut tähän liikkeeseen.

Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa II

Edellisessä artikkelissani listasin varhaisilta kirkkoisiltä peräisin olevia lainauksia, jotka olivat oikeaoppisen nikealaisen kolminaisuusopin kannalta vähintäänkin kyseenalaisia. Nämä ongelmat kirkkoisien teologiassa ovat varsin kiusallisia, mikäli katsoo kirkon välittäneen muuttumattomana eteenpäin itseltään Kristukselta ja apostoleilta saamaansa uskoa, jonka luovuttamattoman tärkeä osa on usko kolmiyhteiseen Jumalaan.

Tämä herättää myös kysymyksen johdonmukaisuudesta: mikäli Areios tuomittiin harhaoppiseksi, kun ei pitänyt Poikaa samanarvoisena jumaluudessa Isän kanssa, eikö näin pitäisi tehdä myös muille varhaisen kirkon teologeille, joiden ajattelussa esiintyy samankaltaisia ongelmia?

Jotta pystyisimme saamaan tyydyttävän vastauksen tähän kiperään pulmaan, on syytä tarkastella ongelman taustalla olevia syitä. Monet merkittävät kirkkoisät (esim. Justinos Marttyyri, Klemens Aleksandrialainen, Origenes…) olivat ennen kristityiksi kääntymistään platonisteja, mistä johtuen he tulkitsivat kristillistä uskoa platonistisista lähtökohdista käsin (Annala, 1993, 32-33).

Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa I

Vaikka kirkko on levinnyt kaikkialle maailmaan aina maan äärille saakka, se on säilyttänyt apostoleilta ja heidän opetuslapsiltaan saamansa sanoman ja uskon sellaisena kuin se on sen saanut, ikään kuin se asuisi vain yhdessä talossa, ja uskoo siihen, ikään kuin sillä olisi vain yksi sielu ja yksi sydän, ja julistaa ja välittää oppiaan eteenpäin niin yksimielisesti kuin sillä olisi vain yksi suu. (Irenaeus, Harhaoppeja vastaan 1,10,1-2; KKK 173)

Lainauksessa kirkkoisä Irenaeus (n. 135-n. 202) kuvaa hyvin kauniissa ja harmonisessa valossa kirkon tehtävän julistaa ja välittää sitä uskoa, jonka se on saanut apostoleilta. Kirkolla on tämä tehtävä kaikkina aikoina ja se on suorastaan sen olemassaolon syy.

Tiivistelmän tämän uskon olennaisimmasta sisällöstä antaa meille itse ylösnoussut Jeesus Kristus lähetyskäskyssään: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt heidän noudattaa” (Matt. 28:19-20).

Kirkon opin ytimeen kuuluu siis ainakin sanoma Jeesuksesta Herrana, kaste Pyhän Kolminaisuuden nimeen ja kristityn käytännön elämään liittyvä opetus. On hyvä huomata, että tähän uskoon kuuluu jo itsensä Jeesuksen mukaan usko kolmiyhteiseen Jumalaan.