Frozen II: Evankeliumi pähkinänkuoressa

Katsoin syksyllä tyttäreni Elsan kanssa Disneyn Frozen-elokuvan (elokuvalla ei ole mitään yhteyttä tytön nimeen). Olin katsonut sen joskus aiemminkin, mutta yllätyin elokuvan loppuratkaisun kristillisyydestä:

Päähenkilö, jonka jäätymisen voi estää ainoastaan ”tosi rakkauden teko”, hylkää mahdollisuuden pelastumisesta ”tosi rakkauden suudelman” avulla ja päättää uhrata itsensä pelastaakseen sisarensa. Hän jäätyy, mutta herää takaisin eloon, mikä paljastaa sen, että tämä vaadittu ”tosi rakkauden teko” ei ole perinteikäs tosi rakkauden suudelma, kuten kaikki elokuvassa ovat olettaneet, vaan uhrautuminen toisen puolesta.

Frozenin Anna toimii siis eräänlaisena Kristus-hahmona: uhraa itsensä, mutta herää takaisin eloon, paljastaen näin rakkauden todellisen luonteen!

Kuten sanoin, olin tästä yhtäläisyydestä yllättynyt ja vaikuttunut, mutta kun kävin tapaninpäivänä tyttäreni kanssa katsomassa Frozen II:n, kristillisen uskonsisällön kaiku tuntui hyvin vähäiseltä valonpilkahdukselta ensimmäisessä elokuvassa, jossa kuitenkin loppujen lopuksi on melko vähän syvyyttä tai edes pitkälle mietittyä juonta.

Frozen II:ssa Kristus-hahmo on Elsa, mutta tällä kertaa koko juonikuvio oli oikeastaan jokaisen aspektinsa puolesta kristillisen ilosanoman inspiroima! Ymmärrän, että tämä väite kuulostaa suureelliselta ja epäuskottavalta, ja omistankin tämän kirjoitukseni sen perustelemiselle.

VAROITUS: En säästä lukijaa minkäänlaisilta juonipaljastuksilta, joten jos et ole katsonut elokuvaa, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Advertisement

Omantunnon valtakunta ja olkinen uskonto

Kingdom of Heaven on vuonna 2005 valmistunut Ridley Scottin ohjaama ristiretkiaikaan sijoittuva elokuva. Elokuvan sanoman kannalta ehdottomasti näkyvin piirre on uskonnon ja erityisesti uskonnollisen fanatismin vastaisuus, mutta tämän lisäksi sillä on myös hyvääkin sanottavaa.

Elokuvan perusasetelma on todellakin hyvin uusateistinen: uskonto esitetään lähinnä taikauskoa ja fanatismia synnyttävänä ja lietsovana ilmiönä ja kaikki elokuvan syvästi uskonnolliset henkilöt ovat läpeensä moraalittomia, epämiellyttäviä ja yksinkertaisesti pahoja ihmisiä. Sitä vastoin tarinan hyvikset suhtautuvat koko uskontotouhuun varsin epäileväisesti.

Yksi keskeinen asia, jota Kingdom of Heaven haluaa ajaa, on uskontojen välinen rauhanomainen rinnakkaiselo. Vaikka elokuva sijoittuu 1100-luvulle, sen viesti nykyajalle on selvä viimeistään elokuvan lopussa, jossa valitetaan, ettei Pyhällä maalla ole rauhaa tänäkään päivänä.

Tapsan haaste kristinuskolle

Harva meistä on rautaa, mutta toisinaan tällaisiakin henkilöitä esiintyy historian lehdillä. Tämä ajatus tuli mieleeni kun katsoin Peter von Baghin vuonna 1979 kuvaamaa dokumenttia Tapio Rautavaarasta (1915-1979). Dokumentti näytettiin televisiosta tänä keväänä, koska ”Tapsan” syntymästä on tänä vuonna kulunut sata vuotta.

Rautavaara oli todellinen monilahjakkuus: hän oli laulaja, näyttelijä ja urheilija – ja näitä kaikkia vieläpä oikein menestyneesti. Esimerkiksi urheilun saralla hän oli olympiatason keihäänheittäjä ja jousiampuja: hän esimerkiksi voitti keihäänheitossa kultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 ja jousiammunnasta MM-kultaa vuonna 1958.

Dokumentissa jo harmaantunut Rautavaara kertoo itse omasta elämästään, eikä katsojalla mene kauaa sen huomaamiseen, että hän vaikuttaa oikein sympaattiselta miekkoselta. Vaikka aihetta ehkä olisi, Tapsan puheessa ei haise lainkaan omakehu. Kertoessaan esimerkiksi keihäänheiton olympiavoitostaan hän vertaa itseään kilpakumppaniinsa ja toteaa että väärä mies voitti.

Kyseessä tuntuu siis olevan sympaattinen ja vaatimaton mies, jolla on menestyksestä huolimatta jalat tukevasti maassa. Dokumentin lopussa Tapsa kertoo omasta elämänfilosofiastaan:

Nooa ja turmeltu paratiisi

Noah on vuonna 2014 valmistunut Darren Aronofskyn ohjaama elokuva, joka nimensä mukaisesti perustuu Raamatun kertomukseen Nooasta. Kyseessä ei kuitenkaan ole elokuva, joka pyrkisi esittämään Raamatun vedenpaisumuskertomuksen historiallisena tapahtumana, vaan elokuvasta on tietoisesti tehty fantasiaelokuva.

Tämän puolesta puhuvat esimerkiksi elokuvassa esiintyvät kivihirviöenkelit, maasta louhittava, hehkuva ja räjähtävä tzohar ja nykyaikana olennaisten ihmisen ja luonnon välistä suhdetta koskevan problematiikan siirtäminen sellaisenaan tämän Raamatun kertomuksen aiheeksi.

Noah yrittääkin tähän Raamatun kertomukseen perustuvan, tarkoituksella fiktiivisen tarinan avulla esittää meille nykyajan konkreettisessa todellisuudessa eläville ihmisille hyvin ajankohtaisen ja tärkeän sanoman. Elokuva on hyvin vaikuttava ja jännittävä, mutta myös varsin synkkäsävyinen.

Maailma on sinun – Arpinaaman teologia

Scarface-Arpinaama on vuonna 1983 valmistunut elokuvaklassikko, jonka on ohjannut Brian De Palma ja käsikirjoittanut Oliver Stone. Elokuva kertoo traagisen tarinan, joka sijoittuu huumeiden ja järjestäytyneen rikollisuuden karuun maailmaan.

Tämä sopiikin erinomaisesti elokuvalle, jonka pääteemana on maailma ja sen mielettömyys (mikä näkyy myös siinä että elokuvassa kiroillaan erittäin paljon ja käytetään muutenkin hyvin karkeaa ilmaisutapaa).

Elokuva kertoo kuubalaisesta gangsterista Tony Montanasta (Al Pacino), joka pääsee häikäilemättömyydellään ja kunnianhimollaan Miamin alamaailman huipulle, mutta kohtaa lopulta ruman loppunsa.

Tarina Tony Montanan noususta ja tuhosta on kirjoitettu loistavasti, ja antaa aihetta syvällisiin pohdintoihin. Elokuvassa on paljon filosofisia ja jopa teologisia elementtejä, joita tarkastelen tässä artikkelissa.