Katolista kuvainpalvontaa – osa I

Katolista hartauselämää ajatellessa monella tulee luultavasti mieleen pyhimysten kuvat ja patsaat. Monille tämä katolilaisuuden piirre tuntuu vieraalta ja vaikealta. Toisinaan kuulee myös väitettävän, että Kristuksen ja pyhimysten kuvien kunnioittaminen on vuosisatojen varrella katoliseen kirkkoon hivuttautunutta pakanallista ainesta.

Mikä sitten on pyhien kuvien, eli ikonien, kunnioittamisen ja Jumalalle osoitetun palvonnan välinen suhde? Kirkon tradition valossa kysymys ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin voisi olettaa, eikä siihen tule suhtautua vähättelevästi ja kiusalliset yksityiskohdat sivuuttaen.

Kuvat eivät ole pelkästään yksittäinen, muusta katolisesta uskosta erillinen saareke, vaan ne ovat jo vuosisatoja liittyneet laajempiin kysymyksiin liittyen palvontaan ja kunnioitukseen.

Advertisement

Jännite uskon ytimessä – osa II (2/2)

Augustinuksen kuoleman jälkeen katolisella kirkolla oli edessään hänen perintönsä käsitteleminen. Haasteena oli Augustinuksen hengessä vahvistaa armon välttämättömyys ihmisen pelastukselle mutta samalla säilyttää myös vapaa tahto ja Jumalan kaikkia ihmisiä koskeva pelastustahto osana kirkon opetusta. Kirkko ottikin virallisesti kantaa perisyntiin, armoon ja predestinaatioon Orangen kirkolliskokouksessa vuonna 529.

Pelagiolaisuus oli tuomittu harhaopiksi jo Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 418 ja myöhemmin vielä Efeson ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 431, mutta silti moni kysymys oli yhä avoinna: ihminen siis tarvitsee armon apua pelastuakseen, mutta voiko hän kuitenkin vapaan tahtonsa avulla pyytää Jumalalta tätä yliluonnollista apua osakseen? Entä miten suhtautua Augustinuksen kiistanalaiseen predestinaatio-oppiin? Ylipäätään: mikä on kirkon tulkinta Augustinuksen perinnöstä?

Jännite uskon ytimessä – osa I

Myöhäiskeskiajalla elänyt bysanttilainen teologi Gregorios Palamas (1296–1359) ajatteli oikeaoppisen teologian tunnusmerkkinä olevan paradoksaalisuuden: oikeaoppinen teologi puhuu asioita, jotka ovat keskenään jännitteessä ja jopa näennäisessä ristiriidassa. Harhaoppiset puolestaan tyypillisesti ylikorostavat dogmin yhtä puolta, mutta hylkäävät toisen puolen.

Mielestäni tämä on erittäin hyvin sanottu, sillä vaikka tätä jännitteisyyttä ei liity suinkaan kaikkiin kristillisiin opinkappaleisiin, pätee yllä mainittu periaate kuitenkin kaikkein tärkeimpiin kirkon dogmeihin. Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa kiinnitänkin huomion kahteen kristilliseen oppiin, joissa Gregorioksen mainitsema jännitteisyys tulee mielestäni erityisen hyvin esille: kristologiaan ja armo-oppiin.

Kansantajuisesti ”Vatikaani kakkosesta”

Huomenna 8.12.2015 tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta Vatikaanin II kirkolliskokouksen päättymisestä. Tämä teke Emil Antonin hiljattain julkaistusta kirjasta Vatikaanin II kirkolliskokous: Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan hyvin ajankohtaisen. Kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen johdatus kikolliskokouksen taustoihin, teksteihin ja sen jälkeen käytyyn keskusteluun, mikä tekee teoksesta myös erittäin merkittävän.

Anton on pyrkinyt kirjoittamaan ”kansantajuisen tietokirjan, joka sopii niin teologeille kuin ei-teologeillekin” (s. 6). Mielestäni hän on myös onnistunut tässä tavoitteessaan oikein hyvin: kirja on oikein nopeaa ja mukavaa luettavaa ja siinä selitetään asiat niin, että myös katolisen teologian kiemuroihin perehtymätön lukija voi pysyä kärryillä.

Teoksensa alussa Anton sanoo kirjansa olevan luonteeltaan eri näkökantoja esittelevä ilman, että tarkoituksena olisi argumentoida jonkin tietyn näkemyksen puolesta. Tämä mielestäni hyvä lähestymistapa näkyy kirjassa esimerkiksi siten, että siinä ei argumentoida myöskään kirkon virallisen opetuksen tai paavien kannanottojen puolesta.

Teos jakaantuu otsikkonsa mukaisesti kolmeen osaan: historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Ensimmäisessä osassa kerrotaan kirkolliskokouksen historiallisesta taustasta ja sen etenemisestä. Toisessa osassa esitellään konsiilin tuottamat tekstit ja kolmannessa osassa kerrotaan, miten niitä on tulkittu viimeisen 50 vuoden aikana.

Erehtymätön? – osa I

Katolisen kirkon mukaan Jumalan sanan arvovaltainen tulkinta on uskottu yksin kirkon elävälle opetusviralle, eli paaville ja hänen kanssaan yhteydessä oleville piispoille. Kirkko opettaa, että Kristus on suonut heille erehtymättömyyden karisman, eli armolahjan uskon ja moraalin kysymyksissä (KKK, 890).

”Erehtymättömyys” on sana, joka saa useimmissa ihmisissä aikaan puistatusta. Se herättää mielikuvan henkilöstä, joka on aina oikeassa, mitä ikinä hän sanookin. Kun tämä käsite liitetään katolisen kirkon oppiin, ihmisille tulee luonnollisesti mieleen Vatikaanin I kirkolliskokouksen julistama oppi paavin erehtymättömyydestä.

Tämä oppi on kuitenkin hyvin yleisesti väärinymmärretty. Ihmisten mielissä on kuva paavista, joka oraakkelimaisesti laukoo erehtymättömiä totuuksia jatkuvalla syötöllä. Tämä mielikuva puolestaan saa ihmiset pudistelemaan epäuskoisesti päätään: kuinka naurettavaa onkaan ajatella, että kaikki, mitä joku vanha mies Vatikaanissa suustaan päästää, on erehtymätöntä!

Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa II

Edellisessä artikkelissani listasin varhaisilta kirkkoisiltä peräisin olevia lainauksia, jotka olivat oikeaoppisen nikealaisen kolminaisuusopin kannalta vähintäänkin kyseenalaisia. Nämä ongelmat kirkkoisien teologiassa ovat varsin kiusallisia, mikäli katsoo kirkon välittäneen muuttumattomana eteenpäin itseltään Kristukselta ja apostoleilta saamaansa uskoa, jonka luovuttamattoman tärkeä osa on usko kolmiyhteiseen Jumalaan.

Tämä herättää myös kysymyksen johdonmukaisuudesta: mikäli Areios tuomittiin harhaoppiseksi, kun ei pitänyt Poikaa samanarvoisena jumaluudessa Isän kanssa, eikö näin pitäisi tehdä myös muille varhaisen kirkon teologeille, joiden ajattelussa esiintyy samankaltaisia ongelmia?

Jotta pystyisimme saamaan tyydyttävän vastauksen tähän kiperään pulmaan, on syytä tarkastella ongelman taustalla olevia syitä. Monet merkittävät kirkkoisät (esim. Justinos Marttyyri, Klemens Aleksandrialainen, Origenes…) olivat ennen kristityiksi kääntymistään platonisteja, mistä johtuen he tulkitsivat kristillistä uskoa platonistisista lähtökohdista käsin (Annala, 1993, 32-33).