Yksi länsimaisen filosofian historian tunnetuimpia lauseita lienee ”Cogito, ergo sum” (”ajattelen, siis olen”). Näillä kuuluisilla sanoilla ranskalaisfilosofi René Descartes (1596–1650) pyrki ratkaisemaan häntä alati piinanneen skeptisen kysymyksen siitä, voiko mikään tieto olla varmaa. Hänen mukaansa tämän haasteen kestää vain tietoisuus siitä, että jotta joku voisi ylipäätään pohtia tätä kysymystä, hänen täytyy olla olemassa.
Jo Descartesin ajoista lähtien hänen oivallustaan kohtaan on esitetty kritiikkiä, jonka mukaan se ei ole kovinkaan omaperäinen. Kriitikoiden mukaan olennaisilta osin saman vastauksen skeptisismin haasteeseen oli nimittäin esittänyt jo kirkkoisä Augustinus (354–430) yli 1200 vuotta ennen Descartesia.
Augustinuksen argumentti skeptikkoja vastaan kuuluu: ”Si enim fallor, sum” (”jos näet erehdyn, olen”) (Civ. Dei 11,26). Hänen pointtinsa on, että vaikka aistihavainnot ympäröivästä maailmasta olisivat kuinka pettäviä tahansa, tällä tavalla erehtyväkin voi varmasti tietää olevansa olemassa, sillä jos ei ole olemassa, ei voi myöskään erehtyä.
Descartesin ja Augustinuksen argumentit kieltämättä muistuttavat hyvin paljon toisiaan, mutta tästä huolimatta niiden yksioikoinen samaistaminen ei tee oikeutta itse argumenteille. Samankaltaisuudesta huolimatta niin argumenttien vastustamat skeptisismin muodot, argumenttien taustaoletukset kuin niistä vedetyt johtopäätöksetkin eroavat toisistaan niin huomattavasti, että ”augustinolaisesta cogitosta” puhuminen on harhaanjohtavaa.
Jumalapuhetta 