Katsauksia Suomen yllättävän katoliseen historiaan

Olen aiemmin arvioinut blogillani ystäväni ja katolisen teologikollegani Emil Antonin kirjan Vatikaanin II kirkolliskokous: Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan (Amanda kustannus 2015). Teos oli ilmestyessään ajankohtainen, sillä kirjan ilmestymisvuonna sen käsittelemän Vatikaanin II kirkolliskokouksen päättymisestä oli tullut kuluneeksi tasan 50 vuotta.

Antonin uudessa kirjassa Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017, 160 s.) näkökulma ulottuu huomattavasti kauemmas menneisyyteen, mutta siitä huolimatta kirjoittaja jatkaa edelleen ajan hermoilla: kirja osuu sopivasti sekä Suomen 100-vuotisjuhlavuoteen että reformaation 500-vuotismerkkivuoteen.

Advertisement

Kansantajuisesti ”Vatikaani kakkosesta”

Huomenna 8.12.2015 tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta Vatikaanin II kirkolliskokouksen päättymisestä. Tämä teke Emil Antonin hiljattain julkaistusta kirjasta Vatikaanin II kirkolliskokous: Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan hyvin ajankohtaisen. Kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen johdatus kikolliskokouksen taustoihin, teksteihin ja sen jälkeen käytyyn keskusteluun, mikä tekee teoksesta myös erittäin merkittävän.

Anton on pyrkinyt kirjoittamaan ”kansantajuisen tietokirjan, joka sopii niin teologeille kuin ei-teologeillekin” (s. 6). Mielestäni hän on myös onnistunut tässä tavoitteessaan oikein hyvin: kirja on oikein nopeaa ja mukavaa luettavaa ja siinä selitetään asiat niin, että myös katolisen teologian kiemuroihin perehtymätön lukija voi pysyä kärryillä.

Teoksensa alussa Anton sanoo kirjansa olevan luonteeltaan eri näkökantoja esittelevä ilman, että tarkoituksena olisi argumentoida jonkin tietyn näkemyksen puolesta. Tämä mielestäni hyvä lähestymistapa näkyy kirjassa esimerkiksi siten, että siinä ei argumentoida myöskään kirkon virallisen opetuksen tai paavien kannanottojen puolesta.

Teos jakaantuu otsikkonsa mukaisesti kolmeen osaan: historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Ensimmäisessä osassa kerrotaan kirkolliskokouksen historiallisesta taustasta ja sen etenemisestä. Toisessa osassa esitellään konsiilin tuottamat tekstit ja kolmannessa osassa kerrotaan, miten niitä on tulkittu viimeisen 50 vuoden aikana.

Joseph Ratzinger ja dialoginen kuolemattomuus

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Tämä on kysymys, jota luultavasti jokainen ihminen on tullut miettineeksi ainakin jossain vaiheessa elämäänsä. Varsinkin niissä tilanteissa kun kuolema kohtaa jonkun itselleen läheisen, siihen liittyvät kysymykset tulevat erityisen polttaviksi ja herättävät pelkoa ja ahdistusta. Vastauksena tähän ahdistukseen kristinusko tarjoaa ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän toivoa.

Vaikka usko ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään ovat kristinuskon kannalta keskeisiä, siihen liittyy kysymyksiä, joihin teologit yrittävät pohtia vastauksia vielä tänäkin päivänä. Yksi tällainen on, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman ja viimeisenä päivänä tapahtuvan ruumiin ylösnousemuksen välillä.

1900-luvun katolisen teologian suuriin nimiin kuuluva Joseph Ratzinger käsittelee tätä kysymystä alun perin vuonna 1977 ilmestyneessä teoksessaan Eschatologie: Tod und ewiges Leben. Teos julkaistiin vuonna 1988 englanniksi toisella epilogilla varustettuna otsikolla Eschatology: Death and Eternal Life.

Teoksessaan Ratzinger osoittaa aikansa teologisessa keskustelussa vallitsevaksi käyneen kuolemaa ja ylösnousemusta koskevan näkemyksen puutteita ja ongelmia sekä tarjoaa tilalle eheämmän ja kristillisemmän vaihtoehdon.

Hans Urs von Balthasar ja toivo tyhjästä helvetistä

Oppi helvetistä on yksi niistä kirkon opeista, jotka herättävät ihmisissä vastustusta. Ajatus Jumalasta, joka tuomitsee suuren osan ihmiskunnasta ikuiseen tuskaan ja kärsimykseen, saattaa muodostua varsinkin ei-uskoville vakavaksi kompastuskiveksi, eikä ole helppo pala uskovillekaan.

Katolisen kirkon katekismus asettaa helvettiä koskeville teologisille pohdinnoille reunaehdoiksi, että helvetti on olemassa, kestää ikuisesti, ja tarkoittaa eroa Jumalasta (KKK, 1035). 1900-luvun merkittävimpiin katolisiin teologeihin lukeutunut sveitsiläinen Hans Urs von Balthasar (1905–1988) käsitteee helvettiin liittyviä kiperiä kysymyksiä näiden kirkon uskon asettamien reunaehtojen sisällä teoksessaan Was dürfen wir hoffen? (engl. Dare We Hope ”That All Men Be Saved”?).

Teoksessaan von Balthasar kannattaa näkemystä, jonka mukaan kaikkien ihmisten pelastumisesta on toivoa. Kirja sai huikean vastalauseryöpyn, minkä johdosta von Balthasar kirjoitti myös pienen kirjasen nimeltä Kleiner Diskurs über die Hölle (engl. A Short Discourse on Hell), jossa hän vastaa saamaansa kritiikkiin ja kertaa aiemman teoksensa pääpointteja.

Paavi Franciscus ja evankelioimisen uusi vaihe – osa II: Laudato si’

Viime viikolla käsittelin paavi Franciscuksen ohjelmallista kehotuskirjettä Evangelii Gaudium, ja nyt on vuorossa hänen uusin, ympäristöasioita käsittelevä kiertokirjeensä Laudato si’.

Vaikka paavi ottaa kiertokirjeessään kantaa ihmiskunnan aiheuttamaan ekologiseen kriisiin, kirjeen tarkoituksena ei ole puhua pelkästään luonnonsuojelusta. Laudato si’ssä Franciscus toteuttaa samalla myös Evangelii Gaudiumissa esittämiään uutta evankeliointia koskevia periaatteita ja kehotuksia.

Laudato si’ on toki merkittävä kirje jo pelkästään sen aiheen takia: siinä paavi ottaa ensimmäistä kertaa ympäristöongelmat kiertokirjeensä pääteemaksi ja antaa aiheeseen selkeitä kannanottoja. Kuitenkaan monet asiat, joista Franciscus puhuu, ovat tuttuja jo paavien aiemmin julkaisemista teksteistä – kuten esimerkiksi Evangelii Gaudiumista.

Paavi Franciscus ja evankelioimisen uusi vaihe – osa I: Evangelii Gaudium

Kuten jokainen katolisen kirkon asioita vähänkään seurannut tietää, Vatikaanissa istuu tällä hetkellä harvinaisen pidetty paavi. Yksi tärkeä syy tähän paavi Franciscuksen suosioon lienee hänen poikkeuksellisen maanläheinen tyylinsä. Lisäksi hänet tunnetaan hänen paavillisen nimensä innoittaneen Franciscus Assisilaisen (n. 1181-1226) tavoin köyhien ja luonnon puolestapuhujana.

Paaviutensa aikana Franciscus on ollut tiuhaan julkisuudessa opetustensa ja muun toimintansa johdosta. Viime kesänä hän sai osakseen valtavan mediahuomion julkaisemalla ympäristöasioita käsittelevän kiertokirjeensä Laudato si’.

Toisin kuin kyynikko saattaisi ajatella, Franciscuksen toiminnassa ei ole kyse mistään kirkon imagoa kohentamaan pyrkivästä hymykampanjasta tai pinnallisista PR-tempauksista, vaan hänellä on oikeasti painavaa sanottavaa ja halu uudistaa kirkon evankelioimistyötä kohtaamaan paremmin nykyajan kirkosta vieraantuneet ihmiset.

Juuri tästä on kysymys hänen tärkeässä ja ohjelmallisessa apostolisessa kehotuskirjeessään Evangelii Gaudium, jonka hän julkaisi paaviutensa ensimmäisenä vuonna. Tässä artikkelissa tarkastelen suuntaviivoja, joita Franciscus on asettanut kirkon uudelle evankelioimistyölle Evangelii Gaudiumissa, ja ensi viikolla sitä, kuinka ne toteutuvat hänen uusimmassa kiertokirjeessään Laudato si’.

G. K. Chesterton ja oikea oppi

Yksi 1900-luvun merkittävimmistä kristillisistä apologeeteistä on brittiläinen G. K. Chesterton (1874-1936). Yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan on hänen vuonna 1908 kirjoittamansa Orthodoxy (suomennettu otsikolla Oikea oppi). Teos on mukaansatempaava klassikko, mutta sen nimi on varsin harhaanjohtava. Otsikon perusteella teoksen voisi luulla olevan kristillisten opinkappaleiden järkiperäistä puolustusta, mutta todellisuudessa kyse on suurimmaksi osaksi jostain ihan muusta.

Chesterton itse kuvailee teoksensa sisältöä seuraavasti: ”Silkan tilanpuutteen vuoksi minun on puhuttava pelkästään siitä, mitä itse tältä uskolta sain. En ollenkaan kajoa nykyään kristittyjen parissa paljon kiisteltyyn kysymykseen siitä, mistä me uskomme saimme. Käsillä ei ole jumaluusopillinen tutkielma vaan omaelämänkerrallinen hahmotelma.” Tämä hahmotelma on täynnä mielikuvituksellisia, kirjallisesti ansiokkaita ja hauskoja oivalluksia asioista, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän niihin taustaoletuksiin, joiden varassa kristinusko seisoo.

Henri de Lubac ja sosiaalinen katolilaisuus

Henri de Lubacin (1896-1991) Catholicisme: les aspects sociaux du dogme (käännetty englanniksi otsikolla Catholicism: Christ and the Common Destiny of Man) kuuluu kiistatta 1900-luvun katolisen teologian merkkiteoksiin. De Lubac kirjoitti teoksensa 1930-luvun lopulla, jolloin maailma ja myös katolinen kirkko näyttivät hyvin erilaisilta kuin nykyään. Todelliset klassikot eivät kuitenkaan koskaan vanhene, ja näin on myös Catholicismen laita.

Tässä laajassa teoksessa de Lubac käsittelee monia mielenkiintoisia aiheita, kuten kristinuskon ja historian välistä suhdetta, varhaiskristillistä raamatuntulkintaa, pakanoiden pelastumista ja predestinaatiota. Tilanpuutteen vuoksi tyydyn kuitenkin käsittelemään tässä artikkelissa vain sitä osaa kirjan annista, joka tuo mielestäni parhaiten esille sen, mitä de Lubac haluaa teoksellaan viestittää.

Kuten teoksen ranskankielisestä otsikosta voi päätellä, de Lubac lähestyy katolilaisuutta olennaisesti sosiaalisena ilmiönä. Teoksensa johdannossa hän ottaa esille modernilla ajalla yleistyneen käsityksen, jonka mukaan kristinuskossa on kysymys vain yksittäisten ihmisten suhteesta Jumalaan. Tällainen individualistinen kristillisyys, joka keskittyy vain minun sieluni pelastumiseen, on de Lubacin mukaan pahasti vääristynyttä.

John Henry Newman ja opin kehitys

John Henry Newmanin (1801-1890) epäilemättä merkittävin teos on hänen Esseensä kristillisen opin kehityksestä (engl. An Essay on the Development of Christian Doctrine). Siinä Newman pyrkii osoittamaan, että vaikka kristillisessä opissa on vuosisatojen varrella tapahtunut muutoksia, kyse ei kuitenkaan ole sen turmeltumisesta. Hänen tarkoituksenaan olikin luoda teoria, jonka avulla voidaan selittää tämä kristillisen opin kehittyminen ja erottaa opin autenttinen kehitys sen vääristymistä.

Newman oli 1800-luvun merkittävimpiä englantilaisia teologeja. Hänen teoriansa opin kehityksestä on vaikuttanut suuresti katoliseen teologiaan ja myös noin sata vuotta hänen elinaikansa jälkeen kokoontuneeseen Vatikaanin II kirkolliskokoukseen. Esseen kirjoitustyön taustalla oli korkeakirkollista anglikaanisuutta edustaneen niin sanotun Oxfordin liikkeen vaikutus. Newman oli nuorena anglikaanisena pappismiehenä itsekin kuulunut tähän liikkeeseen.