Avainsana-arkisto: Varhaiskristillisyys

Kolossan enkelikultti ja maailman alkuvoimat

Kolossalaiskirje on yksi Uuden testamentin kirjeistä, joita on perinteisesti pidetty apostoli Paavalin kirjoittamina, mutta joiden aitoudesta on erimielisyyttä tutkijoiden kesken. Vaikka tutkijoiden valtavirta on Kolossalaiskirjeen epäaitouden kannalla, erityisesti juuri tässä kirjeissä on paljon piirteitä, joiden perusteella sitä voidaan pitää uskottavasti myös aitona.

Yksi kirjeen erikoisuuksista on paitsi korkea logos-kristologia (Kol. 1:15–17), myös kirjeessä vastustettu omintakeinen harhaoppi. Kirjeessä puhutaan maailman alkuvoimiin pohjautuvilla ”tyhjillä ja pettävillä viisauden opeilla” (Kol. 2:8) seurakuntalaisia harhaan johtavista opettajista, jotka tuomitsevat heitä siitä, mitä he syövät tai juovat tai miten he noudattavat juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä (Kol. 2:16) ja antavat käskyjä, kuten ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa” (Kol. 2:21).

Kaikkein huomiota herättävin kirjeessä vastustamia opettajia vastaan esitetyistä syytöksistä on, että he nöyryyttävät itseään kieltäymyksin, vajoavat näkyihinsä ja palvovat enkeleitä (Kol. 2:18). Syytös enkelien palvonnasta on mielenkiintoinen, sillä se ei esiinny missään muualla Uudessa testamentissa. Selviä jälkiä enkelikultista ei ole säilynyt myöskään muussa tuolta ajalta peräisin olevasta kirjallisuudesta.

Jatka lukemista Kolossan enkelikultti ja maailman alkuvoimat

Jännite uskon ytimessä – osa I

Gregorios Palamas ikonissa.Myöhäiskeskiajalla elänyt bysanttilainen teologi Gregorios Palamas (1296–1359) ajatteli oikeaoppisen teologian tunnusmerkkinä olevan paradoksaalisuuden: oikeaoppinen teologi puhuu asioita, jotka ovat keskenään jännitteessä ja jopa näennäisessä ristiriidassa. Harhaoppiset puolestaan tyypillisesti ylikorostavat dogmin yhtä puolta, mutta hylkäävät toisen puolen.

Mielestäni tämä on erittäin hyvin sanottu, sillä vaikka tätä jännitteisyyttä ei liity suinkaan kaikkiin kristillisiin opinkappaleisiin, pätee yllä mainittu periaate kuitenkin kaikkein tärkeimpiin kirkon dogmeihin. Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa kiinnitänkin huomion kahteen kristilliseen oppiin, joissa Gregorioksen mainitsema jännitteisyys tulee mielestäni erityisen hyvin esille: kristologiaan ja armo-oppiin.

Jatka lukemista Jännite uskon ytimessä – osa I

Tapaaminen Jeesuksen kanssa

Joskus tulee miettineeksi, miltä olisi tuntunut elää Palestiinassa hiukan ajanlaskun alun jälkeen ja nähdä Jeesus ”livenä”, ehkä jopa koskettaakin häntä. Miltä olisikaan tuntunut nähdä hänen ainakin oman mielikuvitukseni mukaan lempeän tutkiskeleva katseensa ja kuulla hänen puhettaan?

Hänen opetuslastensa saivat kokea kaiken tämän, ja Matteuksen mukaan Jeesus sanoikin heille: ”Autuaat ovat teidän silmänne, koska ne näkevät, ja korvanne, koska ne kuulevat! Totisesti: monet profeetat ja vanhurskaat ovat halunneet nähdä mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet” (Matt. 13:16–17).

Jeesuksen kuoleman, ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen myötä tällainen hänen käsin kosketeltavan konkreettinen kohtaaminen on tullut meille kristityille joksikin, joka odottaa meitä vasta rajan tuolla puolen. Vai onko?

Jatka lukemista Tapaaminen Jeesuksen kanssa

Ylösnousemus ja tyhjä hauta – osa II

Millainen oli ylösnoussut Jeesus? Mikä on hengellinen ruumis? Entä onko ylösnousemususkon välttämättömänä edellytyksenä usko siihen, että Jeesuksen hauta todella oli tyhjä?

Evankeliumeissa ja Paavalin kirjeissä kuvataan paljon ylösnousseen Jeesuksen olemisen tapaa ja ruumiillisuutta. Esimerkiksi Luukas kertoo seuraavan kertomuksen ylösnousseen Jeesuksen ilmestymisestä:

Kun he vielä puhuivat tästä, yhtäkkiä Jeesus itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille.” He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Näin Puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ”Onko teillä täällä mitään syötävää?” He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi. (Luuk. 24:36-43)

Jatka lukemista Ylösnousemus ja tyhjä hauta – osa II

Ylösnousemus ja tyhjä hauta – osa I

Totisesti nousi! Näin jokainen kristitty vastaa julistukseen, jonka mukaan Jeesus Kristus nousi kuolleista. Usko Jeesuksen ylösnousemukseen onkin kristinuskon kannalta perustavanlaatuisen tärkeä. Sen varassa se joko seisoo tai kaatuu. Vaikka siis kaikki kristityt uskovat Jeesuksen ylösnousemukseen, he voivat kuitenkin olla montaa mieltä siitä, mitä ’ylösnousemus’ tarkoittaa.

Mitä tarkoitetaan esimerkiksi hengellisellä ylösnousemusruumiilla (1. Kor. 15:44)? Voidaanko ylösnousemus ymmärtää puhtaasti henkisesti sielun kuolemattomuuden näkökulmasta vai voidaanko sen jopa tulkita symbolisesti tarkoittavan sitä, että Jeesuksen sanoma jäi elämään hänen kuolemansa jälkeenkin?

Ovatko evankeliumien kertomukset Jeesuksen tyhjästä haudasta historiallisia? Entä onko tyhjän haudan historiallisuus ylipäätään edes välttämätöntä kristilliselle ylösnousemususkolle?

Jatka lukemista Ylösnousemus ja tyhjä hauta – osa I

Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa II

Edellisessä artikkelissani listasin varhaisilta kirkkoisiltä peräisin olevia lainauksia, jotka olivat oikeaoppisen nikealaisen kolminaisuusopin kannalta vähintäänkin kyseenalaisia. Nämä ongelmat kirkkoisien teologiassa ovat varsin kiusallisia, mikäli katsoo kirkon välittäneen muuttumattomana eteenpäin itseltään Kristukselta ja apostoleilta saamaansa uskoa, jonka luovuttamattoman tärkeä osa on usko kolmiyhteiseen Jumalaan.

Tämä herättää myös kysymyksen johdonmukaisuudesta: mikäli Areios tuomittiin harhaoppiseksi, kun ei pitänyt Poikaa samanarvoisena jumaluudessa Isän kanssa, eikö näin pitäisi tehdä myös muille varhaisen kirkon teologeille, joiden ajattelussa esiintyy samankaltaisia ongelmia?

Jotta pystyisimme saamaan tyydyttävän vastauksen tähän kiperään pulmaan, on syytä tarkastella ongelman taustalla olevia syitä. Monet merkittävät kirkkoisät (esim. Justinos Marttyyri, Klemens Aleksandrialainen, Origenes…) olivat ennen kristityiksi kääntymistään platonisteja, mistä johtuen he tulkitsivat kristillistä uskoa platonistisista lähtökohdista käsin (Annala, 1993, 32-33).

Jatka lukemista Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa II

Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa I

Vaikka kirkko on levinnyt kaikkialle maailmaan aina maan äärille saakka, se on säilyttänyt apostoleilta ja heidän opetuslapsiltaan saamansa sanoman ja uskon sellaisena kuin se on sen saanut, ikään kuin se asuisi vain yhdessä talossa, ja uskoo siihen, ikään kuin sillä olisi vain yksi sielu ja yksi sydän, ja julistaa ja välittää oppiaan eteenpäin niin yksimielisesti kuin sillä olisi vain yksi suu. (Irenaeus, Harhaoppeja vastaan 1,10,1-2; KKK 173)

Saint Irenaeus.jpgLainauksessa kirkkoisä Irenaeus (n. 135-n. 202) kuvaa hyvin kauniissa ja harmonisessa valossa kirkon tehtävän julistaa ja välittää sitä uskoa, jonka se on saanut apostoleilta. Kirkolla on tämä tehtävä kaikkina aikoina ja se on suorastaan sen olemassaolon syy.

Tiivistelmän tämän uskon olennaisimmasta sisällöstä antaa meille itse ylösnoussut Jeesus Kristus lähetyskäskyssään: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt heidän noudattaa” (Matt. 28:19-20).

Kirkon opin ytimeen kuuluu siis ainakin sanoma Jeesuksesta Herrana, kaste Pyhän Kolminaisuuden nimeen ja kristityn käytännön elämään liittyvä opetus. On hyvä huomata, että tähän uskoon kuuluu jo itsensä Jeesuksen mukaan usko kolmiyhteiseen Jumalaan.

Jatka lukemista Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa I

Onko kristinuskolla vielä annettavaa?

Uskonnon eräs sosiologinen peruste on siinä, että ihmiset haluavat erilaisia siirtymäkauden riittejä (syntymä, täysi-ikäiseksi tulo, avioliiton solmiminen, hautaus). Onko tällainen halu lähtemättömästi ihmisluontoon juurtunut, on asia, josta psykologit, sosiologit ja antropologit voivat väitellä. Joka tapauksessa tällainen tarve tuntuu olevan vahva ja laajalle levinnyt. Koska tuollainen tarve on, tyydytettäköön sitä kaikin mokomin. Institutionalisoitu valtiokirkko on eräs keino tämän tarpeen tyydyttämiseen. Ilmaus ”valtiokirkko” ei implikoi, että kirkon tarvitsisi olla kristillinen. Filosofisessa katsonnossa ehkä tyydyttävin muoto on konfutselaisuus, mutta sitä on turha yrittää meille ympätä. Euroopassa voimme tyytyä perinteellisiin kristillisiin kirkkokuntiin, mikä Suomessa tarkoittaa luterilaista ja ortodoksista kirkkoa. Vuosisatojen kuluessa suuret kirkkokunnat ovat sivistyneet; ne sopivat toimimaan riittien virastona valtiovallan valvonnassa. (Kivinen 2000, 87-88)

S. Albert Kivinen antaa artikkelissaan ”Jumalan olemassaoloa koskevista argumenteista: johdatusta luonnolliseen teologiaan” uskonnoista ja niiden asemasta varsin toivottoman kuvan.

Niiden ainoa arvo näyttää olevan riittien suorittajina, ja tämäkin vain sen vuoksi, jotta saataisiin ihmisten sosiaalinen tarve tyydytettyä. Kivisen mukaan tämä pätee myös kristillisten kirkkojen kohdalla, jotka ovat hänen arvionsa mukaan parhaimmillaan ”sivistyneitä” ja alistuvat asemaansa ”riittien virastoina valtiovallan valvonnassa”. Myöhemmin samassa artikkelissaan hän rinnastaa kristilliset kirkot mielenkiintoisella tavalla muinaisten roomalaisten uskontoon:

Jatka lukemista Onko kristinuskolla vielä annettavaa?