Katolista kuvainpalvontaa – osa I

Katolista hartauselämää ajatellessa monella tulee luultavasti mieleen pyhimysten kuvat ja patsaat. Monille tämä katolilaisuuden piirre tuntuu vieraalta ja vaikealta. Toisinaan kuulee myös väitettävän, että Kristuksen ja pyhimysten kuvien kunnioittaminen on vuosisatojen varrella katoliseen kirkkoon hivuttautunutta pakanallista ainesta.

Mikä sitten on pyhien kuvien, eli ikonien, kunnioittamisen ja Jumalalle osoitetun palvonnan välinen suhde? Kirkon tradition valossa kysymys ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin voisi olettaa, eikä siihen tule suhtautua vähättelevästi ja kiusalliset yksityiskohdat sivuuttaen.

Kuvat eivät ole pelkästään yksittäinen, muusta katolisesta uskosta erillinen saareke, vaan ne ovat jo vuosisatoja liittyneet laajempiin kysymyksiin liittyen palvontaan ja kunnioitukseen.

Advertisement

Jännite uskon ytimessä – osa II (2/2)

Augustinuksen kuoleman jälkeen katolisella kirkolla oli edessään hänen perintönsä käsitteleminen. Haasteena oli Augustinuksen hengessä vahvistaa armon välttämättömyys ihmisen pelastukselle mutta samalla säilyttää myös vapaa tahto ja Jumalan kaikkia ihmisiä koskeva pelastustahto osana kirkon opetusta. Kirkko ottikin virallisesti kantaa perisyntiin, armoon ja predestinaatioon Orangen kirkolliskokouksessa vuonna 529.

Pelagiolaisuus oli tuomittu harhaopiksi jo Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 418 ja myöhemmin vielä Efeson ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 431, mutta silti moni kysymys oli yhä avoinna: ihminen siis tarvitsee armon apua pelastuakseen, mutta voiko hän kuitenkin vapaan tahtonsa avulla pyytää Jumalalta tätä yliluonnollista apua osakseen? Entä miten suhtautua Augustinuksen kiistanalaiseen predestinaatio-oppiin? Ylipäätään: mikä on kirkon tulkinta Augustinuksen perinnöstä?

Israel ja Jumalan kutsun peruuttamattomuus – osa I

Vatikaanin ja juutalaisten välisiä suhteita ylläpitävä paavillinen komissio julkaisi 10.12.2015 asiakirjan, jossa käsitellään katolisen kirkon ja juutalaisten välisiin suhteisiin liittyviä teologisia kysymyksiä. Dokumentti julkaistiin 50 vuotta Vatikaanin II kirkolliskokouksen kirkon ja ei-kristillisten uskontojen välistä suhdetta koskevan julistuksen Nostra Aetaten julkaisemisen jälkeen.

Dokumentti sai osakseen huomiota lehdistössä, koska se ei rohkaise käännyttämään juutalaisia ja sanoo myös heidän olevan osallisia Jumalan pelastustyöstä. Raflaavimmat lööpit kirkuivat, että Vatikaanin mukaan juutalaiset eivät tarvitse Kristusta pelastuakseen.

Mistä sitten on kysymys? Mitä kirkko opettaa juutalaisten asemasta pelastushistoriassa? Onko katolisen kirkon mukaan todella olemassa kaksi rinnakkaista pelastustietä Jumalan luo?

Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa tarkastelen näitä kysymyksiä pureutumalla katolisen kirkon juutalaisia koskevaan opetukseen Vatikaanin II kirkolliskokouksen julistuksessa Nostra Aetate ja Katolisen kirkon katekismuksessa sekä kirkon juutalaisten suhteiden komission tuoreessa asiakirjassa esitettyihin pohdintoihin.

Erehtymätön? – osa II

Tämän artikkelisarjan edellisessä osassa tarkastelin katolista opetusta, jonka mukaan kirkon opetusviralle on suotu erehtymättömyyden armolahja uskoa ja moraalia koskevissa kysymyksissä.

Vuosien varrella katolisen kirkon traditioon on kuitenkin kertynyt useita keskenään jännitteisiä opetuksia, mikä herättää kysymyksen siitä, miten opetusviran erehtymättömyys on ymmärettävä.

Mikäli kuitenkin kirkon erehtymättömien oppien välillä on vakavia jännitteitä, millä perusteella tiedämme, että kirkon opetusvirkaa voi missään mielessä kutsua erehtymättömäksi? Kysymys ei siis ole sen enemmästä eikä vähemmästä kuin katolilaisuuden ja koko kristinuskon tiedollisesta perustuksesta.

Erehtymätön? – osa I

Katolisen kirkon mukaan Jumalan sanan arvovaltainen tulkinta on uskottu yksin kirkon elävälle opetusviralle, eli paaville ja hänen kanssaan yhteydessä oleville piispoille. Kirkko opettaa, että Kristus on suonut heille erehtymättömyyden karisman, eli armolahjan uskon ja moraalin kysymyksissä (KKK, 890).

”Erehtymättömyys” on sana, joka saa useimmissa ihmisissä aikaan puistatusta. Se herättää mielikuvan henkilöstä, joka on aina oikeassa, mitä ikinä hän sanookin. Kun tämä käsite liitetään katolisen kirkon oppiin, ihmisille tulee luonnollisesti mieleen Vatikaanin I kirkolliskokouksen julistama oppi paavin erehtymättömyydestä.

Tämä oppi on kuitenkin hyvin yleisesti väärinymmärretty. Ihmisten mielissä on kuva paavista, joka oraakkelimaisesti laukoo erehtymättömiä totuuksia jatkuvalla syötöllä. Tämä mielikuva puolestaan saa ihmiset pudistelemaan epäuskoisesti päätään: kuinka naurettavaa onkaan ajatella, että kaikki, mitä joku vanha mies Vatikaanissa suustaan päästää, on erehtymätöntä!