Viimekeväiseltä Chicagon matkaltani lompakon pohjalle jäi joitain hiluja Yhdysvaltain valuuttaa, joista 2,5-vuotias tyttäreni oli oikein kiinnostunut. Hänestä on hauska katsella kolikoissa olevia kuvia ja järjestellä niitä. Hänen suosikkirahansa on amerikkalainen neljännesdollari, jonka kruuna-puolella on kuvattuna valkopäämerikotka (tai feeniks-lintu, kuten hän asian näkee). Hän kutsuu tätä lempirahaansa ”linturahaksi”.
Eräänä iltana leikkien jälkiä siivotessa sattui kuitenkin katastrofi: linturaha oli mennyt hukkaan! Lupasin tyttärelleni, että kyllä se huomenna löytyy, ja poimin sen jo samana iltana maton alta ja pistin sen hänen omaan lompakkoonsa (joka on minun entinen resuinen lompakkoni).
Kun seuraavana päivänä lompakko taas avattiin ja linturaha löytyi, tyttäreni pomppi sängyssä kolikko kädessä silmät ilosta säihkyen ja kiljui riemukkaasti: ”Linturaha löytyi, linturaha löytyi!” Tätä lapsen iloa katsellessani minulla tuli mieleen Jeesuksen vertaus kadonneesta hopearahasta:
Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ”Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.” Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen. (Luuk. 15:8–10)
Jumalapuhetta 