Paavi Franciscus ja evankelioimisen uusi vaihe – osa II: Laudato si’

Viime viikolla käsittelin paavi Franciscuksen ohjelmallista kehotuskirjettä Evangelii Gaudium, ja nyt on vuorossa hänen uusin, ympäristöasioita käsittelevä kiertokirjeensä Laudato si’.

Vaikka paavi ottaa kiertokirjeessään kantaa ihmiskunnan aiheuttamaan ekologiseen kriisiin, kirjeen tarkoituksena ei ole puhua pelkästään luonnonsuojelusta. Laudato si’ssä Franciscus toteuttaa samalla myös Evangelii Gaudiumissa esittämiään uutta evankeliointia koskevia periaatteita ja kehotuksia.

Laudato si’ on toki merkittävä kirje jo pelkästään sen aiheen takia: siinä paavi ottaa ensimmäistä kertaa ympäristöongelmat kiertokirjeensä pääteemaksi ja antaa aiheeseen selkeitä kannanottoja. Kuitenkaan monet asiat, joista Franciscus puhuu, ovat tuttuja jo paavien aiemmin julkaisemista teksteistä – kuten esimerkiksi Evangelii Gaudiumista.

Paavi Franciscus ja evankelioimisen uusi vaihe – osa I: Evangelii Gaudium

Kuten jokainen katolisen kirkon asioita vähänkään seurannut tietää, Vatikaanissa istuu tällä hetkellä harvinaisen pidetty paavi. Yksi tärkeä syy tähän paavi Franciscuksen suosioon lienee hänen poikkeuksellisen maanläheinen tyylinsä. Lisäksi hänet tunnetaan hänen paavillisen nimensä innoittaneen Franciscus Assisilaisen (n. 1181-1226) tavoin köyhien ja luonnon puolestapuhujana.

Paaviutensa aikana Franciscus on ollut tiuhaan julkisuudessa opetustensa ja muun toimintansa johdosta. Viime kesänä hän sai osakseen valtavan mediahuomion julkaisemalla ympäristöasioita käsittelevän kiertokirjeensä Laudato si’.

Toisin kuin kyynikko saattaisi ajatella, Franciscuksen toiminnassa ei ole kyse mistään kirkon imagoa kohentamaan pyrkivästä hymykampanjasta tai pinnallisista PR-tempauksista, vaan hänellä on oikeasti painavaa sanottavaa ja halu uudistaa kirkon evankelioimistyötä kohtaamaan paremmin nykyajan kirkosta vieraantuneet ihmiset.

Juuri tästä on kysymys hänen tärkeässä ja ohjelmallisessa apostolisessa kehotuskirjeessään Evangelii Gaudium, jonka hän julkaisi paaviutensa ensimmäisenä vuonna. Tässä artikkelissa tarkastelen suuntaviivoja, joita Franciscus on asettanut kirkon uudelle evankelioimistyölle Evangelii Gaudiumissa, ja ensi viikolla sitä, kuinka ne toteutuvat hänen uusimmassa kiertokirjeessään Laudato si’.

Erehtymätön? – osa II

Tämän artikkelisarjan edellisessä osassa tarkastelin katolista opetusta, jonka mukaan kirkon opetusviralle on suotu erehtymättömyyden armolahja uskoa ja moraalia koskevissa kysymyksissä.

Vuosien varrella katolisen kirkon traditioon on kuitenkin kertynyt useita keskenään jännitteisiä opetuksia, mikä herättää kysymyksen siitä, miten opetusviran erehtymättömyys on ymmärettävä.

Mikäli kuitenkin kirkon erehtymättömien oppien välillä on vakavia jännitteitä, millä perusteella tiedämme, että kirkon opetusvirkaa voi missään mielessä kutsua erehtymättömäksi? Kysymys ei siis ole sen enemmästä eikä vähemmästä kuin katolilaisuuden ja koko kristinuskon tiedollisesta perustuksesta.

Erehtymätön? – osa I

Katolisen kirkon mukaan Jumalan sanan arvovaltainen tulkinta on uskottu yksin kirkon elävälle opetusviralle, eli paaville ja hänen kanssaan yhteydessä oleville piispoille. Kirkko opettaa, että Kristus on suonut heille erehtymättömyyden karisman, eli armolahjan uskon ja moraalin kysymyksissä (KKK, 890).

”Erehtymättömyys” on sana, joka saa useimmissa ihmisissä aikaan puistatusta. Se herättää mielikuvan henkilöstä, joka on aina oikeassa, mitä ikinä hän sanookin. Kun tämä käsite liitetään katolisen kirkon oppiin, ihmisille tulee luonnollisesti mieleen Vatikaanin I kirkolliskokouksen julistama oppi paavin erehtymättömyydestä.

Tämä oppi on kuitenkin hyvin yleisesti väärinymmärretty. Ihmisten mielissä on kuva paavista, joka oraakkelimaisesti laukoo erehtymättömiä totuuksia jatkuvalla syötöllä. Tämä mielikuva puolestaan saa ihmiset pudistelemaan epäuskoisesti päätään: kuinka naurettavaa onkaan ajatella, että kaikki, mitä joku vanha mies Vatikaanissa suustaan päästää, on erehtymätöntä!