Erehtymätön? – osa II

Tämän artikkelisarjan edellisessä osassa tarkastelin katolista opetusta, jonka mukaan kirkon opetusviralle on suotu erehtymättömyyden armolahja uskoa ja moraalia koskevissa kysymyksissä.

Vuosien varrella katolisen kirkon traditioon on kuitenkin kertynyt useita keskenään jännitteisiä opetuksia, mikä herättää kysymyksen siitä, miten opetusviran erehtymättömyys on ymmärettävä.

Mikäli kuitenkin kirkon erehtymättömien oppien välillä on vakavia jännitteitä, millä perusteella tiedämme, että kirkon opetusvirkaa voi missään mielessä kutsua erehtymättömäksi? Kysymys ei siis ole sen enemmästä eikä vähemmästä kuin katolilaisuuden ja koko kristinuskon tiedollisesta perustuksesta.

Mitä edellisessä artikkelissani lyhyesti käsittelemäni kirkon tradition sisäiset jännitteet opettavat meille? Ensinnäkin sen, että vaikka kirkon tehtävänä on julistaa olennaisilta osiltaan muuttumatonta sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta, tämän opin sanoittamiseen vaikuttavat ihmiskunnan historia, kulttuuri ja kulloisenkin ajan maailmankuva. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että maan päällä vaeltava kirkko koostuu tavallisista, lihaa ja verta olevista ihmisistä.

Kirkon opin kehityksen näkeminen suhteessa muuttuvaan historialliseen ja kultturilliseen tilanteeseen ei poista sen sisältämiä jännitteitä , mutta auttaa ymmärtämään paremmin niiden taustalla olevia syitä.

Esimerkiksi keskiajalla maailma oli hyvin erilainen kuin 1900-luvulla, mistä johtuen myös kirkon ulkopuoliset kristityt näyttäytyivät hyvin eri valossa silloin kuin Vatikaanin II kirkolliskokouksen aikaan.

Erehtyväinen?

Mikäli kirkon opetusviran erehtymättömyydellä tarkoitetaan sitä, että kaikki, mitä paavi julistaa arvovaltaisesti viran puolesta tai mitä katolisen kirkon piispat päättävät ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, on lopullista ja muuttumatonta totuutta, kaiken edellä (viime artikkelissa) esitetyn valossa kirkon erehtymättömyyteen liittyvät ongelmat näyttävät erittäin haastavilta.

Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että totuus ei voi olla ristiriidassa toisen totuuden kanssa (kuten Vatikaanin I kirkolliskokous muistuttaa Dei Filiuksen neljännessä luvussa).

Tämä puolestaan tarkoittaisi sitä, että taho, joka julistaa erehtymättömänä totuutena keskenään ristiriitaisia näkemyksiä, ei voi olla siinä mielessä erehtymätön sanan varsinaisessa mielessä. Ainakin tällä hetkellä tämä ongelma on minulle liian vaikea ratkaistavaksi.

Viekö tämä katoliselta uskolta pohjan pois? Pitäisikö kirkon luopua väitteistään erehtymättömyydestä? Mitä perusteita katolisen kirkon opetusviralla on väitteelleen, että ainoastaan se tulkitsee autenttisesti Jumalan sanaa, mikäli sen erehtymättömyys näyttää olevan varsin kyseenalaista?

Kahteen ensimmäiseen kysymykseen vastaan selväsanaisesti ”ei”. Kirkon opetusviralle todellakin kuuluu erehtymättömyys (joskaan en tiedä, kuinka se suhteutuu opetusviran jännitteisiin lausumiin) ja Jumalan sanan autenttinen tulkinta. Millä perusteella sitten ajattelen näin? Toivoakseni vastaus löytyy samalla kuin vastaan kolmantena esittämääni kysymykseen kirkon opetusviran auktoriteetin perusteista.

Kristillinen a priori ja a posteriori

Ensinnäkin voidaan sanoa, että vaikka jotkut kirkon opetusvirkan yksittäiset lausumat näyttävät keskenään jännitteisiltä, ei voida kuitenkaan sanoa, ettei kirkko olisi lainkaan tai missään mielessä erehtymätön. Vaikka opetusviran joitain yksittäisiä kysymyksiä koskevissa kannanotoissa olisikin ristiriitoja, se ei tarkoita, ettei sillä olisi myös sen julistuksen kannalta perustavia uskontotuuksia, joiden kohdalla se todella on erehtymättömästi totuudessa.

Tällaisia totuuksia ovat esimerkiksi vakaumukset, joiden mukaan on olemassa vain yksi Jumala, joka on puhunut ihmiskunnalle Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa (Hepr. 1:2), että Jeesus nousi kuolleista ja että hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa ovat tuottaneet ihmiskunnalle pelastuksen, jne.

Kirkko on ilmeisen horjumattomasti erehtymätön tällaisissa asioissa, jotka ovat olleet kaikkina aikoina kristilliselle sanomalle välttämättömiä totuuksia, ja joita voidaan pitää varsinaisessa mielessä suoraan Jumalan ilmoittamina.

Tällaiset opit ovat niin sanotusti ”kristillisesti a priori”. Tällä tarkoitan sitä, että kristitylle uskontotuudet, kuten: ”Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus tuottivat ihmiskunnalle pelastuksen” ovat välttämättömiä ja ilmeisiä totuuksia, joihin uskotaan ennen kaikkea Pyhän Hengen todistuksen eikä järkiperäisten argumenttien pohjalta.

Tällaisista totuuksista johdettuja, ”kristillisesti a posteriorisia” oppeja ovat esimerkiksi oppi paavin erehtymättömyydestä. Se on johdettu ”kristillisesti a priorisesta” uskontotuudesta, jonka mukaan kirkon julistama evankeliumi Jumalan pelastustyöstä Kristuksessa on Jumalan itsensä ilmoittama totuus.

Tämä jaottelu ei tarkoita, että vain ”kristillisesti a prioriset” opit ovat tosia ja ”a posterioriset” vähemmän tosia. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, millä tavalla nämä totuudet havaitaan.

Kristityt havaitsevat ”kristillisesti a prioriset” totuudet ikään kuin totuuden 2+2=4: kristitty uskoo esimerkiksi Jeesuksen kuoleman lunastavaan merkitykseen ilman, että tarkalleen ymmärtäisi, miten ja millä perusteella näin on. ”A posterioriset” opit ovat puolestaan tällaisista ”a priorisista” totuuksista johdettuja, ja vaativat tuekseen teologisia, historiallisia ja muunlaisia järkiperusteita.

Tämä jaottelu voi myös auttaa ymmärtämään paremmin kirkon opetusviran keskenään jännitteisiä lausuntoja esimerkiksi siitä, kuka voi pelastua. On ”kristillisesti a priori” Jumalan ilmoittama totuus, ettei kukaan pääse Isän luo muuten kuin Jeesuksen kautta (Joh. 14:6).

Tämä yhdistettynä toiseen ”a priorisesti” havaittavaan kristilliseen ilmoitustotuuteen, jonka mukaan yhteys Kristukseen toteutuu hänen ruumiissaan, eli kirkossa, saa täysin johdonmukaisesti aikaan ”kristillisesti a posteriorisen” opin, jonka mukaan kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.

Vatikaanin II kirkolliskokous säilytti tämän opin, mutta ymmärsi kirkon laajemmin ja syvällisemmin kuin myöhäisantiikin ja keskiajan opetusvirka: on totta, ettei kirkon ulkopuolella ole pelastusta, mutta kirkkoon ovat yhteydessä – joskin epätäydellisesti – myös ne ei-katoliset kristityt ja jopa ei-kristityt, jotka etsivät vilpittömästi Jumalaa ja pyrkivät elämään hänen tahtonsa mukaan.

Tradition välttämättömyys

Joku saattaa tehdä tästä seuraavan johtopäätöksen: ”Jos kirkko on kerran sanan varsinaisessa mielessä erehtymätön vain näissä ’kristillisesti a priorisissa’, Jumalan ilmoittamissa totuuksissa, miksi lainkaan uskoa niistä johdettuja oppeja? Miksen voisi tyytyä vain näihin ilmeisiin, Jumalan ilmoittamiin uskontotuuksiin?”

Tällainen ratkaisu ei kuitenkaan olisi kovin fiksu. Ensinnäkään kukaan ei ole antanut eikä pysty antamaan täydellistä listaa opinkohdista, jotka ovat ”kristillisesti a priorisia”.

Kriteeriksi ei riitä esimerkiksi yksin Raamattu, koska samoin kuin kirkon opetusviran oppilauselmissa, myös siinä on jännitteitä ja ristiriitoja. Lisäksi se sisältää myös varsin omituisia käsityksiä, jotka tuskin ovat ”kristillisesti a priorisia” uskontotuuksia. Tällaisia ovat esimerkiksi näkemys, jonka mukaan uskostaan luopunut ei voi kääntyä uudelleen kristityksi (Hepr. 6:4) ja naisten pelastuminen lasten synnyttämisen kautta (1. Tim. 2:15).

”Kristillisesti a prioristen” uskontotuuksien erottaminen ”a posteriorisista” vaatisi siis subjektiivista harkintaa, mikä on varsin heikko lähtökohta kristinuskon tiedollisen perustan rakentamiselle. Kristillisten perustotuuksien havaitseminen ei nimittäin kuulu yksityishenkilöille, vaan koko Jumalan kansan yliluonnolliselle uskontajulle (sensus fidei) (KKK, 92). Tämän uskontajun perusteella on kuitenkin mahdotonta ryhtyä laatimaan kattavaa listaa varmoista uskontotuuksista.

Edes siinä tapauksessa, että tällaisen ”a priorisen kristinuskon” muodostaminen olisi mahdollista, ei vältyttäisi ongelmilta: tällainen kristinusko olisi nimittäin joka tapauksessa varsin väljää. Monet kristinuskon kannalta keskeiset totuudet, kuten kolminaisuusoppi ja kaksiluonto-oppi ovat pitkän kehityksen tulosta ja näin ollen luonteeltaan ”kristillisesti a posteriorisia”.

Tämä kaikki kertoo meille, ettei kenelläkään ole pääsyä puhtaasti ”a prioriseen kristinuskoon”, joka säilyttäisi vain alkuperäisimmät ja varmimmat kristilliset totuudet ja hylkäisi myöhemmän opin kehityksen. Kirkon myöhemmät opit ohjaavat väistämättä meidän tulkintaamme kristinuskon perustotuuksista: kukaan ei voi hypätä 2000 vuotta taaksepäin tilanteeseen, jossa vuosisataista opinmuodostusta ei olisi tapahtunut, ja nähdä alkukirkollista kristinuskoa ”puhtaalta pöydältä”.

Hyvänä esimerkkinä toimii jälleen usko Jeesuksen ristinkuoleman lunastavaan merkitykseen: kun nykyään pyrimme ymmärtämään tätä tapahtumaa ja sen pelastavaa merkitystä, näemme tämän pelastustapahtuman väistämättä esimerkiksi kolminaisuusopin, kaksiluonto-opin ja perisyntiopin valossa.

Vaikka siis pystymmekin kristillisen uskontajun avulla jotenkin näkemään, mikä on kristinuskon kannalta olennaista, tämä tapahtuu ainoastaan Pyhän Hengen valaisun ansiosta, mikä puolestaan tapahtuu ainoastaan kirkossa. Näin ollen ”a prioriset” uskontotuudet nähdään väistämättä yhteydessä kirkon koko uskoon ja siis myös sen ”a posteriorisiin” oppeihin.

Erehtymättömyys ja ykseys

Tämä kirkko-opillinen ulottuvuus on olennaisen tärkeä kristillisen uskon tiedollisen perustuksen ymmärtämiseksi. Kristinusko on välttämättä kirkollista kristinuskoa: ilman kirkon uskoa, joka synnyttää yksityisen kristityn uskon ja kannattelee sitä, kukaan ei voi olla kristitty.

Näin ollen kysymykseen kirkon opetusviran erehtymättömyydestä kuuluu erottamattomasti myös kysymys kirkon ykseydestä. Historian saatossa kirkon ymmärrys sille annetuista uskontotuuksista on syventynyt joissain tapauksissa niin, että myöhemmin annettu dogmaattinen määritelmä on jännitteessä aiemman, samaa asiaa koskevan määrittelyn kanssa.

Yksittäisen uskovan ei kuitenkaan tule tehdä tästä johtopäätöstä. ettei opetusvirkaan ole luottamista, ja että hän voi itse arvioida, mikä on aito kristillisen opin tulkinta. Kukaan ei voi olla kristitty yksin, eikä kukaan voi ”löytää” kristillistä totuutta omine nokkinensa. Tällainen kristinusko ei olisi katolista, yleismaailmallista kristinuskoa, vaan yksityishenkilön väännös siitä.

Vaikka siis kirkon ymmärrys sen saamista uskontotuuksista syvenee vuosisatojen kuluessa, tämä ei tapahdu siten, että yksittäinen kristitty asettuu kirkon opetusvirkaa vastaan ja sen yläpuolelle. Teologit voivat toki pyrkiä itsenäisesti tekemään tulkintoja ja teorioita kristillisestä uskosta ja näin olla auttamassa opetusvirkaa ymmärryksen syventämisessä, mutta tämä ei oikeuta yksityishenkilön julkista ristiretkeä opetusvirkaa vastaan.

Kirkon ymmärryksen syventyminen Jumalan ilmoituksesta voi tapahtua ainoastaan koko kirkon laillisen opetusviran toimesta. Näin opin kehittyminen tapahtuu aidosti katolisella tavalla.

Kirkon erehtymättömyys yhteytenä Kristukseen

Kirkon erehtymättömyyden perustana on siis hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, jonka Jumala on ilmoittanut ihmiskunnalle. Katolinen kirkko on yhteisö, joka on ottanut tämän ilmoituksen vastaan ja välittää sitä eteenpäin koko ihmissuvulle.

Koska kirkko on ainoa yhteisö maailmassa, joka on alun perin ollut todistamassa Jeesuksen ylösnousemuksesta, saanut häneltä käskyn tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen ja lupauksen hänen läsnäolostaan (Matt. 28:16-20), on selvää, ettei mikään ulkopuolinen taho voi tulla kertomaan sille, mitä kristinusko on. Kirkko on saanut Jeesukselta lupauksen, etteivät tuonelan portit voita sitä (Matt. 16:18).

Kirkko on olemukseltaan yhteyttä Kristuksessa, hänen ruumiinsa. Tässä ruumiissa Pyhä Henki jakaa armolahjat ja tehtävät kuten hyväksi näkee:

Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi. Muutamilla on voima tehdä ihmeitä, toisilla parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä. Eivät kai kaikki ole apostoleja? Tai profeettoja? Tai opettajia? Tai ihmeiden tekijöitä? (1. Kor. 12:28-29)

Vaikka siis kirkon historia osoittaa, että kirkon oppi on muotoutunut vuosisatoja (ja muotoutuu yhä) ja että sekaan mahtuu myös ongelmia, kristityn on oltava yhteydessä muihin uskoviin ja myös kirkon opetusvirkaan katolisen kirkon ykseyden vuoksi.

Operusviran tai opin kehityksen takana eivät ole viime kädessä ihmiset, vaan itse Jumala, minkä vuoksi voimme olla luottavaisin mielin kirkon yhteydessä sen inhimillisyydestä huolimatta.

Ajan tuomasta muuttuvaisuudesta huolimatta kirkko säilyy aina omana itsenään kun se on yhteydessä Kristukseen, joka on tämän ruumiin pää (Ef. 4:15). Tämä yhteys ei ole ainoastaan oikean opin säilyttämistä, vaan olennaisilta osiltaan yhteyttä Kristukseen liturgiassa ja rukouksessa (Ratzinger 1987, 131-132).

Siispä syy siihen, miksi kirkon opetusviran – tai oikeastaan kirkon itsensä – voidaan todella sanoa olevan erehtymätön, on, että ainoastaan sillä on evankeliumi Kristuksesta. Kirkon olemukseen kuuluvan ykseyden vuoksi taas on välttämätöntä, että siinä missä näkemys tästä evankeliumista syvenee, se syvenee koko kirkolla sen laillisen opetusviran johdolla.

Vaikka opista kiinni pitäminen on tärkeää, kirkon ensisijainen tehtävä ei ole toimia oppilauseiden varastona vaan julistaa evankeliumia, kaita lampaita ja ruokkia karitsoja (Joh. 21:15-17). Näin katolisen kirkon erehtymättömyys ei ole kopeaa triumfalismia tai oppituomioita, vaan varmuutta Kristuksessa ja nöyryyttä sen vaeltaessa kohti totuuden täyttä tuntemista.

Kirjallisuus

Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Ratzinger, Joseph (1987 [1982]). Principles of Catholic Theology: Building Stones for a Fundamental Theology. Translated by Sister Mary Frances McCarthy, S.N.D. San Francisco: Ignatius Press.

Advertisement