Erehtymätön? – osa I

Katolisen kirkon mukaan Jumalan sanan arvovaltainen tulkinta on uskottu yksin kirkon elävälle opetusviralle, eli paaville ja hänen kanssaan yhteydessä oleville piispoille. Kirkko opettaa, että Kristus on suonut heille erehtymättömyyden karisman, eli armolahjan uskon ja moraalin kysymyksissä (KKK, 890).

”Erehtymättömyys” on sana, joka saa useimmissa ihmisissä aikaan puistatusta. Se herättää mielikuvan henkilöstä, joka on aina oikeassa, mitä ikinä hän sanookin. Kun tämä käsite liitetään katolisen kirkon oppiin, ihmisille tulee luonnollisesti mieleen Vatikaanin I kirkolliskokouksen julistama oppi paavin erehtymättömyydestä.

Tämä oppi on kuitenkin hyvin yleisesti väärinymmärretty. Ihmisten mielissä on kuva paavista, joka oraakkelimaisesti laukoo erehtymättömiä totuuksia jatkuvalla syötöllä. Tämä mielikuva puolestaan saa ihmiset pudistelemaan epäuskoisesti päätään: kuinka naurettavaa onkaan ajatella, että kaikki, mitä joku vanha mies Vatikaanissa suustaan päästää, on erehtymätöntä!

Tämä populaari mielikuva paavin erehtymättömyydestä ei kuitenkaan ole lainkaan sitä, mitä katolinen kirkko asiasta opettaa. Opettaessaan, että paavin johtama kirkon opetusvirka on uskoa ja moraalia koskevissa kysymyksissä erehtymätön, se ei tarkoita, että paavi olisi ihmisyksilönä erehtymätön tai että hän olisi erehtymätön aina ja kaikkialla.

Sen sijaan paavin erehtymättömyys perustuu koko katolisen kirkon erehtymättömyyteen, joka puolestaan perustuu siihen, että sen julistama evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta on itsensä Jumalan ilmoittama.

Kuitenkin kysymys siitä, kuinka tämä kirkon ja sen opetusviran erehtymättömyys tulisi ymmärtää, on vaikea kysymys. Jotta tähän kysymykseen voisi saada edes jonkinlaisen selvyyden, on syytä tarkastella tämän erehtymättömyyden toteutumista kirkon pitkän historian aikana.

Erehtymätön – missä ja milloin?

Tarkasteltaessa kirkon opetusviran erehtymättömyyttä, on hyvä pysähtyä kysymään, milloin ja missä tilanteissa se katolisen opin mukaan käyttää erehtymättömyyden armolahjaansa.

Puhuttaessa paavin erehtymättömyydestä, hänen erehtymättömänä opetuksenaan kuulee usein pidettävän sitä, mitä hän sanoo kiertokirjeissään tai jopa saarnoissaan. Paavin erehtymättömyys on kuitenkin rajattu Vatikaanin I kirkolliskokouksen dogmaattisessa konstituutiossa Pastor Aeternus seuraavasti:

Siispä jo kristinuskon alkuvaiheesta lähtien havaittavaa traditiota uskollisesti seuraten ja Jumalan, meidän Vapahtajamme, kunniaksi sekä katolisen uskon korottamiseseksi ja kristittyjen kansojen pelastukseksi me pyhän konsiilin hyväksymisellä opetamme ja Jumalan ilmoittamana dogmina määrittelemme:

Silloin kun Rooman paavi puhuu ex cathedra, eli silloin kun hän kaikkien kristittyjen paimenen ja opettajan virkaa hoitaen korkeimmalla apostolisella auktoriteetillaan määrittää jonkin uskoa tai moraalia koskevan opin koko kirkossa uskottavaksi, hänet on varustettu sillä erehtymättömyydellä, jolla jumalallinen Vapahtaja halusi kirkkonsa olevan varustetun uskoa ja moraalia koskevan opin määrittelyssä; ja siksi tällaiset Rooman paavin määritelmät ovat muuttumattomia oman itsensä perusteella, ei siis kirkon myöntymyksen perusteella.

Jos joku, mistä Jumala varjelkoon, rohkenee nousta vastustamaan tätä määritelmäämme: hän olkoon erotettu. (Pastor Aeternus, 4)

Paavi ei siis ole kirkon opin mukaan erehtymätön milloin ja missä vain eikä tämä erehtymättömyys ole hänen henkilökohtainen ominaisuutensa. Tämä erehtymättömyys kuuluu paavin ykseyttä palvelevaan virkaan, johon kuuluu valta sanoa opillisissa asioissa viimeinen sana.

Paavi on käyttänyt tätä valtaansa tietoisesti sen Vatikaanin I kirkolliskokouksen mieltämässä merkityksessä vain kaksi kertaa (joskin myös aiempina vuosisatoina eläneiden paavien julistusten voidaan katsoa täyttävän ex cathedra-julistuksen kriteerit):

Vuonna 1854 kun paavi Pius IX julisti dogmiksi opin Neitsyt Marian perisynnittömästä sikiämisestä ja vuonna 1950 kun paavi Pius XII julisti dogmin Neitsyt Marian taivaaseen ottamisesta.

Vatikaanin II kirkolliskokous lisäsi, että myös yksityiset piispat, joilla ei ole erehtymättömyyden armolahjaa, ovat erehtymättömiä, kun he säilyttävät ykseyden toisiinsa ja paaviin ja pitävät uskoa ja moraalia koskevien asioiden virallisessa opetuksessa yksimielisesti jotain oppia lopullisesti määriteltynä.

Tämä tapahtuu vielä selvemmin, kun piispat ekumeeniseen kirkolliskokoukseen kerääntyneinä ovat uskon ja moraalin opettajia ja tuomareita koko yleismaailmalliselle kirkolle; silloin on heidän päätöksiinsä liityttävä uskon kuuliaisuutta osoitaen. (Lumen Gentium, 25)

Opetusviran erehtymätöntä opetusta on siis katolisen kirkon opetuksen mukaan paavin ex cathedra annetut määritelmät ja ekumeenisten kirkolliskokousten opetukset. Ekumeenisiksi kirkolliskokouksiksi katolinen kirkko taas tunnustaa seuraavat:

Nikean I kirkolliskokous (v. 325)
Konstantinopolin I kirkolliskokous (v. 381)
Efeson kirkolliskokous (v. 431)
Khalkedonin kirkolliskokous (v. 451)
Konstantinopolin II kirkolliskokous (v. 553)
Konstantinopolin III kirkolliskokous (v. 680)
Nikean II kirkolliskokous (v. 787)

Konstantinopolin IV kirkolliskokous (v. 869-870)
Lateraanin I kirkolliskokous (v. 1123)
Lateraanin II kirkolliskokous (v. 1139)
Lateraanin III kirkolliskokous (v. 1179)
Lateraanin IV kirkolliskokous (v. 1215)
Lyonin I kirkolliskokous (v. 1245)
Lyonin II kirkolliskokous (v. 1274)
Viennen kirkolliskokous (v. 1311-1312)
Konstanzin kirkolliskokous (v. 1414-1418)
Firenzen kirkolliskokous (v. 1431-1445)
Lateraanin V kirkolliskokous (v. 1512)

Trenton kirkolliskokous (v. 1545-1563)
Vatikaanin I kirkolliskokous (v. 1869-1870)
Vatikaanin II kirkolliskokous (v. 1962-1965)

Kirkko muuttuvassa maailmassa

Nämä katolisen kirkon kaikkiaan 21 ekumeenista kirkolliskokousta on siis pidetty aikavälillä 325-1965, mikä tarkoittaa, että aikaa ensimmäisen kirkolliskokouksen alkamisesta viimeisimmän kirkolliskokouksen päättymiseen on kulunut yhteensä 1640 vuotta!

Tänä aikana kirkko on kohdannut monenlaisia tilanteita ja tapahtumia, jotka ovat muuttaneet sitä – ja koko maailmaa. Tämä suunnattoman pitkä ajanjakso, jona katolinen kirkko on harjoittanut erehtymätöntä opetusvirkaansa, herättää kysymyksen siitä, kuinka yhtenäisen tämän opetuksen voidaan realistisesti odottaa olevan.

Kirkon oppia ei nimittäin ole saneltu taivaasta, vaan sen muovautumiseen on vaikuttanut kulloisenkin ajan maailmankuva, tilanne ja kysymykset. Sitä ovat olleet muotoilemassa tietyssä ajassa, paikassa ja kulttuurissa eläneet ihmiset, joiden tehtävänä on ollut viedä sanomaa Kristuksesta oman aikansa ihmisille.

Koska kristillinen oppi on käynyt kahdentuhannen vuoden mittaisen muodostumisprosessin, on täysin luonnollista, että opetusviran lausunnoissa on myös jännitteitä ja ristiriitoja. Artikkelisarjani suppeuden (kaksi osaa) vuoksi tyydyn esittämään näistä kirkon opin sisäisistä ristiriidoista vain kaksi yksinkertaista ja selvää esimerkkiä;

Extra ecclesiam nulla salus?

Ehkä helpoin esimerkki kirkon opetuksen jännitteisyydestä on jo kirkkoisiltä periytyvä arvovaltainen opetus, jonka mukaan kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta (lat. extra ecclesiam nulla salus).

Vatikaanin II kirkolliskokouksen ekumeniaa käsittelevä dekreetti Unitatis redintegratio sanoo kuitenkin katolisen kirkon täyden yhteyden ulkopuolella elävistä kristityistä seuraavasti:

Myöhempinä vuosisatoina on syntynyt laajempia erimielisyyksiä, ja huomattavan suuria ryhmiä on irtautunut katolisen kirkon täydestä yhteydestä, jolloin syyllisiiä jakautumiseen ovat useinkin olleet molempien osapuolten edustajat. Niitä nykyään eläviä ihmisiä, jotka ovat syntyneet tällaisten yhteisöjen piiriin ja siellä oppineet uskomaan Kristukseen, ei voida syyttää jakautumisen synnistä.

Katolinen kirkko kohtelee heitä veljellisellä arvonannolla ja rakkaudella. Ne jotka uskovat Kristukseen ja ovat saaneet pätevän kasteen, ovat näet tietyllä tavalla yhteydessä katoliseen kirkkoon, vaikkakaan tämä yhteys ei ole täydellistä. … Kuitenkin nämä kristityt, tultuaan vanhurskautetuiksi uskosta kasteessa, tulevat liitetyiksi Kristuksen ruumiiseen. Siksi heillä on täysi oikeus kantaa kristityn kunnianimeä, ja syystä katolisen kirkon lapset tunnustavat heidät veljiksi Herrassa. (Unitatis redintegratio, 3)

Kirkolliskokous julistaa myös, että myös niillä ei-kristityillä, jotka ilman omaa syytään eivät ole kuulleet evankeliumia, mutta jotka etsivät Jumalaa, on mahdollisuus Jumalan armon avulla pelastua (Lumen Gentium, 16).

Vatikaanin II kirkolliskokous pyrki ratkaisemaan opetuksensa ja kirkon aiemman opetuksen (jonka mukaan kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta) välillä olevan jännitteen näkemällä yhteyden kirkkoon pikemminkin asteittaisena kuin joko olevana tai olemattomana.

Näin lause ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” pitäisi täysin paikkansa myös Vatikaanin II kirkolliskokouksen mukaan, sillä ei-katoliset kristityt ja myös ei-kristityt, jokta etsivät Jumalaa eivät ole kirkon ulkopuolella, vaan yhteydessä siihen epätäydellisellä, mutta silti todellisella tavalla.

Tämä teologinen ratkaisu ei kuitenkaan pysty täysin ratkaisemaan kirkon traditiossa piilevää jännitettä. Tämän ristiriidan vaikeus tulee hyvin esille esimerkiksi paavi Eugenius IV:n bullassa Cantate Domino, joka julistettiin vuonna 1441 Firenzen kirkolliskokouksen yhteydessä.

Siinä paavi julistaa, että kukaan, joka on katolisen kirkon ulkopuolella, ei voi pelastua. Tämä ei hänen mukaansa koske ainoastaan ”pakanoita”, vaan myös juutalaisia, ”hereetikkoja” ja ”skismaatikkoja” (eli niin sanottuja ei-katolisia kristittyjä) (DH 1351).

Hän myös lisää, ettei katolisen kirkon yksyeden ulkopuolella voi pelastua, vaikka antaisi kuinka paljon almuja tai vaikka vuodattaisi verensä Kristuksen nimessä. Toisin sanoen, ilman kirkon jäsenyyttä ei voi pelastua, olipa sitten kuinka hyvä kristitty tahansa – jopa siinä määrin, että olisi valmis kuolemaan marttyyrina uskonsa tähden!

Tämä on selvässä ristiriidassa Vatikaanin II kirkolliskokouksen kanssa, jonka mukaan vanhalla terminologialla paitsi ”hereetikot” ja ”skismaatikot”, vaan joissain tapauksissa myös ”pakanat” voivat pelastua.

Tätä ristiriitaa ei voi selvittää kirkolliskokouksen asteittaisuuslähestymistavalla, sillä tässä Firenzen kirkolliskokouksen julistuksessa vahvistetaan juuri näkyvän, paavin johtaman katolisen kirkon yhteyteen kuuluminen pelastuksen välttämättömäksi ehdoksi.

Dogmien muuttumattomuus vai opin kehitys?

Toinen hyvä esimerkki opetusviran julistusten välisistä ristiriidoista on Vatikaanin I ja II kirkolliskokousten erilaiset ymmärrykset kirkon dogman tulkinnasta.

Kysymys on siitä, voidaanko opetusviran julistamaa oppia tulkita uudelleen myöhemmin lisääntyneen ymmärryksen valossa. Dogmaattisessa konstituutuossaan Dei Filius Vatikaanin I kirkolliskokous julistaa:

Jumalan ilmoittamaa uskon oppia ei ole annettu ihmisille, jotta he sitä filosofian tavoin ihmisjärjellä täydellistäisivät, vaan se on jumalallisena talletuksena annettu Kristuksen morsiamelle, jotta se sitä uskollisesti säilyttäisi ja erehtymättömästi julistaisi. Tästä johtuen on aina säilytettävä se pyhien dogmien merkitys, jonka pyhä äiti kirkko on kerran julistanut, eikä tästä merkityksestä saa koskaan jonkin korkeamman ymmärryksen nimissä tai hahmossa poiketa. (Dei Filius, 4)

Kirkolliskokous myös erikseen vahvistaa tämän opetuksen kaanoneissaan:

Jos joku sanoo olevan mahdollista, että tieteen kehityksen myötä kirkon määrittelemille dogmeille voidaan antaa toinen merkitys kuin se, jonka kirkko on ymmärtänyt ja ymmärtää niillä olevan: hän olkoon erotettu. (Dei Filius, c. IV, 3)

Kuitenkin lähes sata vuotta tämän julistuksen jälkeen Vatikaanin II kirkolliskokouksen dogmaattinen konstituutio Dei Verbum opettaa asiasta seuraavasti:

Se, minkä apostolit ovat välittäneet, sisältää kaiken, mikä johtaa Jumalan kansan elämään pyhästi ja kasvamaan uskossa. Näin kirkko opissaan, elämässään ja kultissaan jatkaa ja välittää edelleen kaikille sukukunnille kaikkea, mitä se itse on ja mitä se uskoo. Tämä apostoleilta peritty traditio jatkuu Pyhän Hengen avulla kirkossa, sillä edelleenvälitettyjen tapahtumien ja sanojen käsittäminen kasvaa sekä niiden uskovien mietiskelyn ja tutkimuksen avulla, jotka kätkevät nämä sydämeensä (vrt. Luuk. 2:19 ja 51), että heidän kokemiensa hengellisten asioiden sisäisestä ymmärryksestä, samoin kuin niiden julistustyön kautta, jotka piispanviran jatkuvuuden mukana ovat saaneet totuuden varman armolahjan. Kirkko näet pyrkii jatkuvasti vuosisatojen kuluessa jumalallisen totuuden täyteyteen, kunnes Jumalan sanat käyvät siinä toteen. (Dei Verbum, 8)

Vaikka siis Vatikaanin I kirkolliskokous eksplisiittisesti ja painokkaasti kieltää, että Jumalan kirkolle antamaa ilmoitusta voitaisiin korkeamman ymmärryksen avulla tulkita uudelleen (ja uhkaa ekskommunikaatiolla niitä, jotka tästä opetuksesta poikkeavat), Vatikaanin II kirkolliskokous selvin sanoin opettaa, että ilmoituksen käsittäminen kasvaa kirkossa.

Vatikaanin I kirkolliskokouksen kuva kirkon opista yhtenä muuttumattomana järkäleenä, jota se erehtymättömästi julistaa, on siis täysin vastakkainen Vatikaanin II kirkolliskokouksen käsityksen kanssa, jonka mukaan kirkon ymmärrys opista kasvaa ja kehittyy ajan kuluessa, ”kunnes Jumalan sanat käyvät siinä toteen”.

Erehtymätön?

Nämä kirkon opin sisäiset jännitteet ja ristiriidat saattavat kirkon opetusviran erehtymättömyyden varsin kyseenalaiseen valoon. Jos sen erehtymättömät opetukset ovat ristiriidassa toistensa kanssa, voidaanko sen todella katsoa olevan erehtymätön?

Mikäli on välttämätöntä pitää kirkkoa ainakin jollakin tavalla erehtymättömänä (kuten itse uskon), nämä kirkon vuosisatojen aikana muovautuneessa traditiossa esiintyvät jännitteet herättävät vähintäänkin kysymyksen siitä, miten tämä erehtymättömyys on ymmärrettävä. Tätä kysymystä käsittelen tämän artikkelisarjan toisessa osassa.

Kirjallisuus

Denzinger, Heinrich (DH [Denzinger-Hünermann]) (2012 [2010]). Compendium of Creeds, Definitions, and Declarations on Matters of Faith and Morals. Revised, enlarged and, in collaboration with Helmut Hoping, edited by Peter Hünermann for the original bilingual edition and edited by Robert Fastiggi and Anne Englund Nash for the English edition. Fourty-Third Edition. San Francisco: Ignatius Press.

Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Vatikaanin I kirkolliskokous (1996 [1869-1870]). Dogmaattinen konstituutio Jumalan Poika – Dei Filius. – Katolinen näkökulma, nro 5 (s. 9-24). Kääntänyt Martti Voutilainen OP. Helsinki: Katolinen kirkko Suomessa.

Vatikaanin I kirkolliskokous (1996 [1869-1870]). Dogmaattinen konstituutio Iankaikkinen Paimen – Pastor Aeternus. – Katolinen näkökulma, nro 5 (s. 25-36). Kääntänyt Martti Voutilainen OP. Helsinki: Katolinen kirkko Suomessa.

Vatikaanin II kirkolliskokous (2006 [1964]). Dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium Kirkosta – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Ensimmäinen osa: Konstituutiot (s. 37-164). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Vatikaanin II kirkolliskokous (2006 [1965]). Dogmaattinen konstituutio Dei Verbum jumalallisesta ilmoituksesta – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Ensimmäinen osa: Konstituutiot. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Vatikaanin II kirkolliskokous (2013 [1965]). Dekreetti Unitatis redintegratio ekumeniasta. – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Toinen osa: Julistukset ja dekreetit. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

3 vastausta artikkeliin “Erehtymätön? – osa I

  1. ”Siinä paavi julistaa, että kukaan, joka on katolisen kirkon ulkopuolella, ei voi pelastua. Tämä ei hänen mukaansa koske ainoastaan ’pakanoita’, vaan myös juutalaisia, ’hereetikkoja’ ja ’skismaatikkoja’ (eli niin sanottuja ei-katolisia kristittyjä) (DH 1351).”

    Suluissa oleva osa on siis oma päätelmäsi, se ei esiinny alkuperäisessä tekstissä (http://www.clerus.org/bibliaclerusonline/en/dw3.htm). Oletko kuitenkin aivan varma, että Cantate Dominossa käytetyt termit ”hereetikko” ja ”skismaatikko” voidaan ulottaa koskemaan kaikkia ei-katolisia kristittyjä?

    Otetaan esimerkiksi kuvitteellinen henkilö, joka syntyy protestanttisille vanhemmille Pohjois-Amerikassa 1600-luvulla. Hänet kastetaan vauvana ja hän pääsee näin armon tilaan. Lisäksi hän ei syystä tai toisesta kuule kertaakaan elämänsä aikana katolisesta kirkosta. Kuvitellaan edelleen, että tämä henkilö kuolee vanhana miehenä tekemättä kertaakaan elämänsä aikana kuolemansyntiä, eikä näin ollen ikinä menetä armon tilaa. Sinun tulkintasi mukaan Cantate Domino väittää, että tällainen henkilö ei pelastu. Mutta hänhän kuolee armon tilassa, ja kaikki armon tilassa kuolevat pelastuvat.

    Otetaan toiseksi esimerkiksi kuvitteellinen henkilö, joka syntyy ortodoksisille vanhemmille Venäjällä 1600-luvulla. Hänet kastetaan vauvana ja hän pääsee näin armon tilaan. Lisäksi hän ei syystä tai toisesta kuule kertaakaan elämänsä aikana katolisesta kirkosta. Kuvitellaan edelleen, että tämä henkilö kuolee vanhana miehenä tekemättä kertaakaan elämänsä aikana kuolemansyntiä, eikä näin ollen ikinä menetä armon tilaa. Sinun tulkintasi mukaan Cantate Domino väittää, että tällainen henkilö ei pelastu. Mutta hänhän kuolee armon tilassa, ja kaikki armon tilassa kuolevat pelastuvat.

    Ehkä olisi hyödyllistä katsoa harhaoppisuuden ja skisman määritelmää: ”Heresiaksi (harhaopiksi) kutsutaan kasteen vastaanottamisen jälkeen tapahtuvaa sitkeää kieltämistä, joka kohdistuu totuuteen, joka tulisi uskoa jumalallisella ja katolisella uskolla, tai tällaisen uskontotuuden sitkeää epäilemistä . . . skismaksi kutsutaan kieltäytymistä alistumasta paavin alaisuuteen tai hänelle kuuliaisten kirkkojen jäsenten yhteyteen” (KKK 2089).

    Harhaopin syntiä ja skisman syntiä ei voi oletusarvoisesti ulottaa koskemaan kaikkia ei-katolisia kristittyjä, vaikka jotkut heistä tietysti ovat syyllistyneet niihin. Tulee myös muistaa ero muodollisen harhaoppisuuden (joka vastaa ylläolevaa katekismuksen määritelmää) ja aineellisen harhaoppisuuden välillä. Katolisen kirkon täydessä yhteydessäkin oleva henkilö voi olla aineellisesti harhaoppinen syyllisymättä kuitenkaan harhaoppisuuden syntiin (muodollinen harhaoppi), jos hänellä on jokin harhaoppinen uskomus eikä hänellä esimerkiksi ole mahdollisuutta saada tietää kirkon oikeaa opetusta asiasta.

    ”Hän myös lisää, ettei katolisen kirkon ykseyden ulkopuolella voi pelastua, vaikka antaisi kuinka paljon almuja tai vaikka vuodattaisi verensä Kristuksen nimessä. Toisin sanoen, ilman kirkon jäsenyyttä ei voi pelastua, olipa sitten kuinka hyvä kristitty tahansa – jopa siinä määrin, että olisi valmis kuolemaan marttyyrina uskonsa tähden!”

    Niin, jos syyllistyy kuolemansyntiin, kuten heresiaan tai skismaan, ja kuolee katumatta tätä syntiä, niin miten tällainen henkilö voisi pelastua, vaikka kärsisikin marttyyrikuoleman? Jos avionrikkoja kärsii marttyyrikuoleman suostumatta katumaan aviorikostaan, eihän hänkään pelastu.

    ”Tämä on selvässä ristiriidassa Vatikaanin II kirkolliskokouksen kanssa, jonka mukaan vanhalla terminologialla paitsi ”hereetikot” ja ”skismaatikot”, vaan joissain tapauksissa myös ”pakanat” voivat pelastua.”

    Jos nyt otetaan huomioon nuo heresian ja skisman määritelmät, niin missä Vatikaani II väittää, että sellaiset henkilöt voivat pelastua, jotka syyllistyvät näihin synteihin ja kuolevat katumatta niitä? Ja missä Vatikaani II väittää, että pakanat voivat pelastua tulematta kirkon jäseniksi?

    ”Tätä ristiriitaa ei voi selvittää kirkolliskokouksen asteittaisuuslähestymistavalla, sillä tässä Firenzen kirkolliskokouksen julistuksessa vahvistetaan juuri näkyvän, paavin johtaman katolisen kirkon yhteyteen kuuluminen pelastuksen välttämättömäksi ehdoksi.”

    Jokainen kirkon jäsenhän kuuluu näkyvän, paavin johtaman katolisen kirkon yhteyteen, jotkut tosin epätäydellisesti. Miten tämä poissulkee asteittaisuuslähestymistavan?

    Voitko myös tarkentaa, minkä ristiriidan näet Dei Filiuksen (DF) ja Dei Verbumin (DV) välillä? DF:hän puhuu määritellyistä dogmeista, DV ilmoituksesta ylipäänsä. Eikö tuon, mistä DV puhuu, voi käsittää niin, että ilmoitus voidaan käsittää paremmin esimerkiksi väittelemällä kristologisista kysymyksistä, mutta sitten kun nämä kristologiset kysymykset on määritelty dogmimuodossa, ei niille voida myöhemmin antaa vanhasta poikkeavia merkityksiä, ja tämä on se mistä DF puhuu?

    ”Nämä kirkon opin sisäiset jännitteet ja ristiriidat saattavat kirkon opetusviran erehtymättömyyden varsin kyseenalaiseen valoon. Jos sen erehtymättömät opetukset ovat ristiriidassa toistensa kanssa, voidaanko sen todella katsoa olevan erehtymätön?”

    Mutta Dei Verbum ja Vatikaani II:n muut asiakirjathan eivät määritelleet mitään uusia oppeja. Paavali VI:n sanoin: ”There are those who ask what authority, what theological qualification the Council intended to give to its teachings, knowing that it avoided issuing solemn dogmatic definitions engaging the infallibility of the ecclesiastical Magisterium. The answer is known by whoever remembers the conciliar declaration of March 6, 1964, repeated on November 16, 1964: given the Council’s pastoral character, it avoided pronouncing, in an extraordinary manner, dogmas endowed with the note of infallibility.”

    Vatikaani II:n asiakirjoissa ei siis ole erehtymättömiä opetuksia, poislukien ne opetukset, jotka ovat vain kirkon aiemman erehtymättömän opetuksen uudelleentoistamista. Kyseessä oli pastoraalinen kirkolliskokous.

    1. Kiitos kommentista, Valtteri!

      Olen ihan samaa mieltä kanssasi siitä, että esimerkkisi 1600-luvun P-Amerikasta ja Venäjästä ovat olleet armon tilassa, enkä ole koskaan muuta väittänytkään. Olen kirjoittanut paljon tätä aihepiiriä sivuavia blogitekstejä, josta tämä käy ilmeiseksi.

      Sanoisin kuitenkin, että alkuperäinen pointtini osuu oikeaan siinä mielessä, että keskiajan mielenmaisemaan olisi anakronistista lukea käsitettä ”ei-katolinen” kristitty. Selkeästi ja institutionaalisesti erillään olevia kirkkokuntia ei ollut olemassa ennen reformaatiota, eikä sellaisia, jotka eivät olisi jyrkkäsanaisesti tuominneet toisensa harhaoppisiksi, vielä pitkään aikaan sen jälkeenkään.

      Tämä pätee myös idän ja lännen skismaan: vaikka idän ja lännen välillä oli ollut skisma ja opillisia erimielisyyksiä, ajatus siitä, että idän kirkko olisi muodostanut (roomalais-) katolisesta kirkosta erillisen kirkko(kunta)nsa alkoi itää vasta ihan keskiajan lopussa.

      Pointtini oli, että keskiajan kontekstissa ajatus siitä, että voisi olla ei-harhaoppinen, tietoisesti johonkin muuhun uskonnolliseen suuntaukseen (”kirkkokuntaan”) kuin katoliseen kirkkoon kuuluva ihminen, vaikuttaa olevan mahdoton. Tätä tulkintaa tukee paavi Bonifatius VIII:n bulla Unam sanctam, jossa sanotaan, ”Lisäksi julistamme, sanomme ja määrittelemme, että kaikkien ihmisolentojen pelastukselle on välttämätöntä olla alamainen Rooman paaville” (DH 875). Vatikaani II puolestaan ei pidä tätä mahdottomana, vaan kutsuu muihin kirkkokuntiin kuuluvia kristittyjä, kuten protestantteja rakkaiksi veljiksi Kristuksessa.

      On siis luontevaa ajatella, että entisaikojen paavit ja piispat eivät osanneet ennakoida tulevia opinkehityksen muotoja ja olisivat tulkinneet sitä hyvin erillä tavoilla kuin heidän seuraajansa vuosisatoja myöhemmin. Tämä oli pointtini tässä artikkelissanikin. Nykyään olisin kuitenkin varmasti varovaisempi puhuessani ”ristiriidasta” vanhojen opetusviran tekstien ja Vatikaani II:n välillä kuin tässä kohta viitisen vuotta vahnassa tekstissäni;

      Vaikka entisajan paimenet olisivat lausuneet oppimääritelmänsä erilaisilla taustaoletuksilla, tämä ei silti välttämättä tarkoita, että kirkon usko, jota nämä lauselmat ilmentävät, olisi muuttunut vastakohdakseen. Oppi kehittyy orgaanisesti ja teologisesti vanhempia tekstejä tulee tulkita uudempien valossa. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että keskiajan paavit tuskin olivat ajattelussaan Vatikaani II:laisia inklusivisteja.

      Lopuksi vielä: vastaus kysymykseesi, missä Vatikaani II väittää, että pakanat voivat pelastua tulematta kirkon jäseniksi, löytyy Lumen gentiumin 16. luvusta:

      ”Eikä Jumala ole kaukana niistäkään, jotka varjoista ja kuvista etsivät tuntematonta Jumalaa, koska hän antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken (vrt. Ap.t. 17:25-28) ja koska hän Vapahtajana tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat (vrt. 1 Tim. 2:4). Ne, jotka ilman omaa syytään eivät tunne Kristuksen evankeliumia eivätkä hänen Kirkkoaan, mutta etsivät Jumalaa vilpittömin sydämin ja armon vaikutuksen alaisina koettavat teoilla täyttää hänen tahtoaan, jonka he tuntevat omantunnon äänestä, voivat saavuttaa pelastuksen.”

  2. Kiitos vastauksesta, Eetu.

    ”Eikä Jumala ole kaukana niistäkään, jotka varjoista ja kuvista etsivät tuntematonta Jumalaa, koska hän antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken (vrt. Ap.t. 17:25-28) ja koska hän Vapahtajana tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat (vrt. 1 Tim. 2:4). Ne, jotka ilman omaa syytään eivät tunne Kristuksen evankeliumia eivätkä hänen Kirkkoaan, mutta etsivät Jumalaa vilpittömin sydämin ja armon vaikutuksen alaisina koettavat teoilla täyttää hänen tahtoaan, jonka he tuntevat omantunnon äänestä, voivat saavuttaa pelastuksen.” (LG 16)

    Nähdäkseni tämä teksti ei ole ristiriidassa sen opetuksen kanssa, että tällaiset henkilöt pelastuvat kuitenkin vain, mikäli he tulevat kirkon jäseniksi. Kiinnitetään huomio kappaleen viimeisiin sanoihin ”voivat saavuttaa pelastuksen”. Tässähän ei tarkenneta, miten tämä tarkalleen ottaen tapahtuu. Lausettahan voitaisiin jatkaa kahdella eri tavalla:

    1. [v]oivat saavuttaa pelastuksen, mikäli Jumala liittää heidät kirkkoonsa poikkeuksellisia keinoja käyttäen, eli mikäli he saavat kasteen armon ei-sakramentaalisella tavalla.
    2. [v]oivat saavuttaa pelastuksen ilman, että he tulevat kirkon jäseniksi.

    Vaihtoehto 1 on sopusoinnussa kirkon aiemman, erehtymättömän opetuksen kanssa; kukaan ei pelastu muuten kuin Kristuksen kautta ja vain Hänen kirkkonsa jäsenenä. Kirkon jäseneksi tullaan kasteen kautta.

    Vaihtoehto 2 sen sijaan on ristiriidassa kirkon aiemman opetuksen kanssa. Periaatteessa LG voisi opettaa tämän vaihtoehdon mukaisesti, koska se ei ole erehtymätön asiakirja (poislukien ne kohdat, joissa se vain toistaa kirkon aiempaa opetusta), mutta meidän tulee tietysti pyrkiä tulkitsemaan LG:tä kirkon aiemman opetuksen valossa ja sen mukaisesti, ja vain, mikäli tämä osoittautuu mahdottomaksi, todeta, että siihen sisältyy jotakin harhaoppista. Nähdäkseni kuitenkin vaihtoehto 1 on käypä vaihtoehto.

    Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että keskiajan mielenmaisemaan olisi anakronistista lukea käsitettä ”ei-katolinen kristitty”, mutta tämähän vain tukee sitä käsitystä, että Cantate Domino puhuu nimenomaan niistä henkilöistä, jotka ovat syyllistyneet heresiaan tai skismaan, ja juuri siksi sen tuomioita ei ole mielekästä ulottaa koskemaan niitä, jotka näihin synteihin eivät ole syyllistyneet, kuten noihin kahteen kuviteltuun esimerkkiin.

    Cantate Dominoa ei siis nähdäkseni kannata ymmärtää niin, että se tuomitsee kaikkiei-katoliset kristityt, kuten me nykyään nimitämme heitä, jotka ovat epätäydellisessä yhteydessa katoliseen kirkkoon ja enemmän tai vähemmän (aineellisesti) harhaoppisia. Ja Unam sanctamin opetus ”Lisäksi julistamme, sanomme ja määrittelemme, että kaikkien ihmisolentojen pelastukselle on välttämätöntä olla alamainen Rooman paaville”, pitää tietysti edelleen paikkaansa; ainoastaan kirkon jäsen voi pelastua, ja jokainen kirkon jäsen on paavin alamainen. Kaikki kastetut ovat kirkon jäseniä. Jos joku tekee skisman synnin eli kieltäytyy alistumasta paavin alaisuuteen, hän ei tietenkään voi pelastua (tässä tosin lienee nyanssia; jos joku sata vuotta sitten elänyt Lapin lestadiolainen ei tiennyt paavista muuta, kuin että hän on kuulemma antikristus ja vaatii kaikkia alistumaan omaan valtaansa, hän tuskin syyllistyi skisman syntiin, mikäli hän ei tämän tiedon perusteella suostunut alistumaan paavin valtaan). Vastaavanlaisia pohdintoja voi ulottaa heresian syntiin. Ja eihän Vatikaani II myöskään väitä, että heresiaan tai skismaan syyllistynyt voisi pelastua. Kaikki ei-katoliset kristityt eivät tietenkään ole syyllistyneet näihin synteihin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s