Kirkkoisien filosofiaa – osa III

Uskon ja ymmärryksen välisen suhteen lisäksi Wolfson käsittelee teoksessaan The Philosophy of the Church Fathers myös muita mielenkiintoisia aiheita. Tällaisia ovat mielestäni erityisesti hänen kolminaisuusopin yhteydessä käsittelemänsä patristiset versiot platonistisesta ideaopista ja kristologiaa käsittelevässä luvussa tarkasteltu Kristuksen ihmisyyden ja jumaluuden välinen suhde.

Kuten aiemmin tarkastelemassani uskoa käsittelevässä osioissa, Wolfson linkittää kirkkoisien ajattelun heitä edeltäneeseen antiikin klassiseen filosofiseen traditioon tavalla, joka on monessa kohtaa hyvin valaiseva. Vaikka Wolfson käsittelee ideaoppia ja filosofisia teorioita kahden substanssin yhdistymisestä päähuomion kohteenaan kolminaisuusoppi ja kaksiluonto-oppi, oma näkökulmani on enemmän epistemologinen ja antropologinen. Lisäksi päähuomioni keskittyy jälleen Augustinukseen.

Advertisement

Kirkkoisien filosofiaa – osa II

Tämän artikkelin sarjan edellisessä osassa kävin läpi Harry Austryn Wolfsonin teoksen The Philosophy of the Church Fathers avulla antiikin klassisten filosofikoulukuntien ajattelua uskosta ja sen vaikutuksesta kirkkoisien ajatteluun. Analyysissaan Wolfson osoittaa mielestäni vakuuttavasti, että esimerkiksi Klemens Aleksandrialainen on ottanut uskoa koskevassa ajattelussaan huomattavasti vaikutteita stoalaisesta filosofiasta.

Tässä osassa tarkastelen Augustinuksen ajattelua koskien uskon ja ymmärryksen välistä suhdetta Wolfsonin esityksen valossa ja arvioin kriittisesti Wolfsonin tulkintaa hänen ajattelustaan ja sen taustalla vaikuttavista filosofisista traditioista. Wolfsonin kohdalla huomionarvoista on erityisen suuri painoarvo, jonka hän antaa nimenomaan Aristoteleelle Augustinuksen filosofisena taustavaikuttajana.

Kirkkoisien filosofiaa – osa I

Harry Austryn Wolfsonin (1887–1974) alun perin vuonna 1956 julkaistu The Philosophy of the Church Fathers: Faith, Trinity, Incarnation kuuluu yhdessä esimerkiksi J. N. D. Kellyn (1909–1997) teosten Early Christian Creeds ja Early Christian Doctrines sekä Jean Daniéloun (1905–1974) kolmiosaisen Histoire des doctrines chrétiennes avant Nicée-sarjan kanssa 1900-luvun puolivälin tienoilla ilmestyneisiin patristiikan tutkimuksen klassikkoteoksiin.

Wolfson käsittelee kirjassaan kirkkoisien filosofista ajattelua ja kiinnittää erittäin tarkkanäköisesti ja asiantuntevasti huomiota kirkkoisien ajattelun taustalla vaikuttaneisiin platonistisiin, stoalaisiin ja erityisesti aristoteelisiin aineksiin.

Wolfsonin teoksen alaotsikko on Faith, Trinity, Incarnation, mikä kertoo hyvin järjestyksen, jonka mukaisesti hän käsittelee kirkkoisien ajattelun osa-alueita. Seuraan tätä Wolfsonin laatimaa järjestystä ja keskityn kirkkoisien, erityisesti Augustinuksen (yllätys yllätys), ajatteluun koskien uskoa, ideoita ja sielua. Ensimmäisessä ja toisessa osassa käsittelen uskoa ja kolmannessa osassa tarkastelen ideoita ja sielua.

Ajaton Augustinus

Kristillisistä pyhimyksistä minulle yksi kaikkein rakkaimmista on Hippon piispa Augustinus (354-430), minkä joku on ehkä voinut päätellä siitä häneltä peräisin olevien lainausten määrästä, jonka olen blogiartikkeleissani esittänyt. Katolisessa kirkossa pyhän Augustinuksen muistopäivää vietetään 28.8., eli tämän viikon perjantaina.

Juhlan kunniaksi ajattelin kirjoittaa tästä suuresta teologista ja pyhimyksestä ja kertoa, miksi pidän häntä suurena uskon esikuvana ja miksi hänen tekstinsä ovat – antiikin filosofian ja ajan hampaan jättämistä puremajäljistä huolimatta – mielestäni raikasta ja tuoretta luettavaa myös 2000-luvulla elävälle kristitylle.

Henri de Lubac ja sosiaalinen katolilaisuus

Henri de Lubacin (1896-1991) Catholicisme: les aspects sociaux du dogme (käännetty englanniksi otsikolla Catholicism: Christ and the Common Destiny of Man) kuuluu kiistatta 1900-luvun katolisen teologian merkkiteoksiin. De Lubac kirjoitti teoksensa 1930-luvun lopulla, jolloin maailma ja myös katolinen kirkko näyttivät hyvin erilaisilta kuin nykyään. Todelliset klassikot eivät kuitenkaan koskaan vanhene, ja näin on myös Catholicismen laita.

Tässä laajassa teoksessa de Lubac käsittelee monia mielenkiintoisia aiheita, kuten kristinuskon ja historian välistä suhdetta, varhaiskristillistä raamatuntulkintaa, pakanoiden pelastumista ja predestinaatiota. Tilanpuutteen vuoksi tyydyn kuitenkin käsittelemään tässä artikkelissa vain sitä osaa kirjan annista, joka tuo mielestäni parhaiten esille sen, mitä de Lubac haluaa teoksellaan viestittää.

Kuten teoksen ranskankielisestä otsikosta voi päätellä, de Lubac lähestyy katolilaisuutta olennaisesti sosiaalisena ilmiönä. Teoksensa johdannossa hän ottaa esille modernilla ajalla yleistyneen käsityksen, jonka mukaan kristinuskossa on kysymys vain yksittäisten ihmisten suhteesta Jumalaan. Tällainen individualistinen kristillisyys, joka keskittyy vain minun sieluni pelastumiseen, on de Lubacin mukaan pahasti vääristynyttä.

Tuntematon Jumala

Vaikka tämän artikkelin otsikkona on ”Tuntematon Jumala”, kristityt tunnustavat uskovansa tähän Jumalaan joka sunnuntai ja pitävät totena monia hänestä sanottuja yksityiskohtia. Kuitenkin tämä Jumala on jäänyt ihmisille suurelta osin tuntemattomaksi. Puhun nyt Kolminaisuuden kolmannesta persoonasta: Pyhästä Hengestä.

Puhuessani Pyhän Hengen tuntemattomuudesta, tarkoitan sitä, että verrattuna Kolminaisuuden muihin persooniin, hänestä puhutaan hyvin vähän. Kun ihmisillä on suhteellisen helppoa muodostaa mielessään jonkinlainen käsitys ja mielikuva Isästä ja Pojasta, heillä on suuria vaikeuksia tehdä sama Pyhän Hengen kohdalla.

Kuitenkin Pyhä Henki on olennaisen tärkeä kristinuskon ja kristittynä olemisen kannalta: ”Kukaan ei voi sanoa: ’Jeesus on Herra’, muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta” (1. Kor. 12:3). Miksi Pyhä Henki sitten jää ihmisten mielissä niin usein taka-alalle?

”Siunattu sinä naisten joukossa…”

Vain yksi on välimiehemme apostolin sanan mukaan: ”Sillä yksi on Jumala, yksi myös Välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Jeesus Kristus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä” (1. Tim. 2:5-6). Marian äidillinen tehtävä ihmisiä kohtaan ei millään tavalla vähennä eikä himmennä tätä Kristuksen ainoaa välimieheyttä, vaan todistaa sen voiman. Mikään autuaan Neitsyen vaikutus ihmisiin heidän pelastuksensa tiellä ei näet ole syntynyt välttämättömyyden pakosta, vaan jumalallisesta suostumuksesta. Se virtaa Kristuksen ansioiden ylenpalttisuudesta, nojautuu Kristuksen välimieheyteen, on siitä täydellisesti riippuvainen sekä ammentaa siitä kaiken voimansa. Uskovien välitöntä yhteyttä Kristukseen se ei millään tavoin vähennä, vaan edistää. (Lumen Gentium, 60)

Näin Vatikaanin II kirkolliskokouksen kirkkoa käsittelevä dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium luonnehtii Neitsyt Marian asemaa suhteessa Kristuksen ainoaan välimieheyteen.

Mielestäni tämä muotoilu on erittäin hyvä ja tärkeä ottaen huomioon katolista kirkkoa kohtaan usein suunnatun kritiikin, jonka mukaan sen Mariaa kohtaan osoittama kunnioitus heikentää yksin Jumalalle kuuluvaa palvontaa. Usein esitetään myös syytös jopa suoranaisesta Marian palvonnasta.

Mariologia (oppi Neitsyt Mariasta) onkin yksi vaikeimmin lähestyttävistä ja yksi ulkopuolisissa eniten hämmennystä aiheuttava piirre katolisessa teologiassa, minkä vuoksi kirkolliskokouksen pyrkimys esittää se selkeästi ja ymmärrettävästi kuuluu olennaisesti myös kaikille teologeille.

Kolminaisuus, ykseys ja mysteeri – osa II

Tämän kolmiosaisen artikkelisarjan viime osassa käsittelin modernissa teologiassa suosituksi tullutta sosiaalista näkökulmaa kolminaisuusoppiin (Jumalan kolme persoonaa ovat kolme erillistä ja keskenään vuorovaikutuksessa olevaa tietoisuuden ja toiminnan keskusta), ja havaitsin sen olevan varsin ongelmallinen lähestymistapa.

Sen vaihtoehtona on jesuiittateologi Karl Rahnerin viime artikkelin alun lainauksessa kannattama näkemys, jonka mukaan Jumalassa on vain yksi tietoisuus ja toiminnan keskus, mutta siitä huolimatta myös kolme persoonaa. Viime artikkelissa kävin vuoropuhelua William Lane Craigin ja J. P. Morelandin artikkelin ”A Formulation and Defense of the Doctrine of the Trinity” kanssa.

Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa II

Edellisessä artikkelissani listasin varhaisilta kirkkoisiltä peräisin olevia lainauksia, jotka olivat oikeaoppisen nikealaisen kolminaisuusopin kannalta vähintäänkin kyseenalaisia. Nämä ongelmat kirkkoisien teologiassa ovat varsin kiusallisia, mikäli katsoo kirkon välittäneen muuttumattomana eteenpäin itseltään Kristukselta ja apostoleilta saamaansa uskoa, jonka luovuttamattoman tärkeä osa on usko kolmiyhteiseen Jumalaan.

Tämä herättää myös kysymyksen johdonmukaisuudesta: mikäli Areios tuomittiin harhaoppiseksi, kun ei pitänyt Poikaa samanarvoisena jumaluudessa Isän kanssa, eikö näin pitäisi tehdä myös muille varhaisen kirkon teologeille, joiden ajattelussa esiintyy samankaltaisia ongelmia?

Jotta pystyisimme saamaan tyydyttävän vastauksen tähän kiperään pulmaan, on syytä tarkastella ongelman taustalla olevia syitä. Monet merkittävät kirkkoisät (esim. Justinos Marttyyri, Klemens Aleksandrialainen, Origenes…) olivat ennen kristityiksi kääntymistään platonisteja, mistä johtuen he tulkitsivat kristillistä uskoa platonistisista lähtökohdista käsin (Annala, 1993, 32-33).

Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa I

Vaikka kirkko on levinnyt kaikkialle maailmaan aina maan äärille saakka, se on säilyttänyt apostoleilta ja heidän opetuslapsiltaan saamansa sanoman ja uskon sellaisena kuin se on sen saanut, ikään kuin se asuisi vain yhdessä talossa, ja uskoo siihen, ikään kuin sillä olisi vain yksi sielu ja yksi sydän, ja julistaa ja välittää oppiaan eteenpäin niin yksimielisesti kuin sillä olisi vain yksi suu. (Irenaeus, Harhaoppeja vastaan 1,10,1-2; KKK 173)

Lainauksessa kirkkoisä Irenaeus (n. 135-n. 202) kuvaa hyvin kauniissa ja harmonisessa valossa kirkon tehtävän julistaa ja välittää sitä uskoa, jonka se on saanut apostoleilta. Kirkolla on tämä tehtävä kaikkina aikoina ja se on suorastaan sen olemassaolon syy.

Tiivistelmän tämän uskon olennaisimmasta sisällöstä antaa meille itse ylösnoussut Jeesus Kristus lähetyskäskyssään: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt heidän noudattaa” (Matt. 28:19-20).

Kirkon opin ytimeen kuuluu siis ainakin sanoma Jeesuksesta Herrana, kaste Pyhän Kolminaisuuden nimeen ja kristityn käytännön elämään liittyvä opetus. On hyvä huomata, että tähän uskoon kuuluu jo itsensä Jeesuksen mukaan usko kolmiyhteiseen Jumalaan.