Entä ne, joilla ei ole ollut mahdollisuutta kuulla ilosanomaa?

”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6) Kristillinen kirkko on perinteisesti ilmaissut tämän itsensä Kristuksen lausuman uskontotuuden Karthagon marttyyripiispa Cyprianuksen (n. 200 – 258) muotoilemana maksiimina ”extra ecclesiam nulla salus”, kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.

Varsinkin löytöretkien ja Uuden maailman löytymisen jälkeen tämä kirkon usko on askarruttanut teologeja: kuinka käy niille satojen ja tuhansien vuosien aikana eläneille miljoonille ihmisille, joilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta kuulla pelastavaa sanomaa Jeesuksesta?

1960-luvulla Vatikaanin II kirkolliskokous ilmaisi katolisen kirkon kannan, jonka mukaan ”ne, jotka ilman omaa syytään eivät tunne Kristuksen evankeliumia eivätkä hänen kirkkoaan, mutta etsivät Jumalaa vilpittömin sydämin ja armon vaikutuksen alaisina koettavat teoilla täyttää hänen tahtoaan, jonka he tuntevat omantunnon äänestä, voivat saavuttaa pelastuksen.” (Lumen Gentium, 16)

Vatikaanin II kirkolliskokouksen mukaan se, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta tarkoittaa siis kutakuinkin tätä: ne, jotka tietoisesti kieltäytyvät tulemasta kirkon yhteyteen, vaarantavat pelastuksensa, mutta niillä, jotka eivät ilman omaa syytään tunne kristillistä ilosanomaa, on mahdollista pelastua jotenkin Jumalan armon avulla.

Vaikka allekirjoitan tämän ratkaisun täysin, on kuitenkin hyvä asettaa itse ongelma mittasuhteisiinsa. Tosiasia nimittäin on, että maailmanhistorian aikana eläneistä ihmisistä ehkä noin 90%, ellei enemmänkin, ovat eläneet sekä sellaisena aikakautena, että sellaisella alueella, jossa heidän on ollut mahdollista kuulla kristillinen sanoma, ottaa se vastaan ja pelastua!

Advertisement

Jännite uskon ytimessä – osa II (2/2)

Augustinuksen kuoleman jälkeen katolisella kirkolla oli edessään hänen perintönsä käsitteleminen. Haasteena oli Augustinuksen hengessä vahvistaa armon välttämättömyys ihmisen pelastukselle mutta samalla säilyttää myös vapaa tahto ja Jumalan kaikkia ihmisiä koskeva pelastustahto osana kirkon opetusta. Kirkko ottikin virallisesti kantaa perisyntiin, armoon ja predestinaatioon Orangen kirkolliskokouksessa vuonna 529.

Pelagiolaisuus oli tuomittu harhaopiksi jo Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 418 ja myöhemmin vielä Efeson ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 431, mutta silti moni kysymys oli yhä avoinna: ihminen siis tarvitsee armon apua pelastuakseen, mutta voiko hän kuitenkin vapaan tahtonsa avulla pyytää Jumalalta tätä yliluonnollista apua osakseen? Entä miten suhtautua Augustinuksen kiistanalaiseen predestinaatio-oppiin? Ylipäätään: mikä on kirkon tulkinta Augustinuksen perinnöstä?

Jännite uskon ytimessä – osa II (1/2)

Viime artikkelissa tarkastelin Kolminaisuuden toiseen persoonaan liittyvää paradoksaalisuutta. Tämä jännitteisyys liittyy pääasiallisesti hänen persoonaansa, mutta myös hänen toimintaansa liittyvät kysymykset ovat olleet tärkeitä häntä koskevan opin kehittymisestä. Erityisesti Kristuksen kuolema ristillä on saanut teologit pohtimaan hänen ihmisyytensä ja jumaluutensa välistä suhdetta.

Konstantinopolin I kirkolliskokous vahvisti vuonna 381 Pyhän Hengen olevan osallinen jumalallisesta olemuksesta ja Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona. Pyhä Henki mahdollistaa kristittynä olemisen, sillä juuri hän mahdollistaa uskon Jeesukseen (1. Kor. 12:3) ja vuodattaa rakkauden ihmisten sydämiin (Room. 5:5). Sitä voimaa, jolla Jumala tämän kaiken tekee, kutsutaan armoksi, joka on ”ennen muuta ja erityisesti Pyhän Hengen lahja, joka vanhurskauttaa ja pyhittää meidät” (KKK, 2003).

Samalla kun kristologiset kiistat raivosivat itäisessä kristikunnassa, lännessä tiukan teologisen kiistan aiheena oli juuri armo ja sen suhde ihmisen vapaaseen tahtoon. Ratkaisevassa asemassa armo-opin kehittymisen kannalta oli Augustinus, jota läntinen kristikunta kunnioittaa armon opettajana (doctor gratiae). Armo-opin lisäksi hänet muistetaan myös kiistellystä predestinaatio-opista.

Ajattelin ensin tehdä tästä tavallisen kaksiosaisen artikkelisarjan, mutta päädyin lopulta jakamaan toisen osan kahtia. Tähän oli syynä kristillisen teologian ohittamaton järkäle nimeltä Augustinus: tätä aihetta käsitellessä hänen osuutensa nopeakin kertaaminen vaatii nimittäin oman artikkelinsa.

Erehtymätön? – osa II

Tämän artikkelisarjan edellisessä osassa tarkastelin katolista opetusta, jonka mukaan kirkon opetusviralle on suotu erehtymättömyyden armolahja uskoa ja moraalia koskevissa kysymyksissä.

Vuosien varrella katolisen kirkon traditioon on kuitenkin kertynyt useita keskenään jännitteisiä opetuksia, mikä herättää kysymyksen siitä, miten opetusviran erehtymättömyys on ymmärettävä.

Mikäli kuitenkin kirkon erehtymättömien oppien välillä on vakavia jännitteitä, millä perusteella tiedämme, että kirkon opetusvirkaa voi missään mielessä kutsua erehtymättömäksi? Kysymys ei siis ole sen enemmästä eikä vähemmästä kuin katolilaisuuden ja koko kristinuskon tiedollisesta perustuksesta.

Erehtymätön? – osa I

Katolisen kirkon mukaan Jumalan sanan arvovaltainen tulkinta on uskottu yksin kirkon elävälle opetusviralle, eli paaville ja hänen kanssaan yhteydessä oleville piispoille. Kirkko opettaa, että Kristus on suonut heille erehtymättömyyden karisman, eli armolahjan uskon ja moraalin kysymyksissä (KKK, 890).

”Erehtymättömyys” on sana, joka saa useimmissa ihmisissä aikaan puistatusta. Se herättää mielikuvan henkilöstä, joka on aina oikeassa, mitä ikinä hän sanookin. Kun tämä käsite liitetään katolisen kirkon oppiin, ihmisille tulee luonnollisesti mieleen Vatikaanin I kirkolliskokouksen julistama oppi paavin erehtymättömyydestä.

Tämä oppi on kuitenkin hyvin yleisesti väärinymmärretty. Ihmisten mielissä on kuva paavista, joka oraakkelimaisesti laukoo erehtymättömiä totuuksia jatkuvalla syötöllä. Tämä mielikuva puolestaan saa ihmiset pudistelemaan epäuskoisesti päätään: kuinka naurettavaa onkaan ajatella, että kaikki, mitä joku vanha mies Vatikaanissa suustaan päästää, on erehtymätöntä!

Henri de Lubac ja sosiaalinen katolilaisuus

Henri de Lubacin (1896-1991) Catholicisme: les aspects sociaux du dogme (käännetty englanniksi otsikolla Catholicism: Christ and the Common Destiny of Man) kuuluu kiistatta 1900-luvun katolisen teologian merkkiteoksiin. De Lubac kirjoitti teoksensa 1930-luvun lopulla, jolloin maailma ja myös katolinen kirkko näyttivät hyvin erilaisilta kuin nykyään. Todelliset klassikot eivät kuitenkaan koskaan vanhene, ja näin on myös Catholicismen laita.

Tässä laajassa teoksessa de Lubac käsittelee monia mielenkiintoisia aiheita, kuten kristinuskon ja historian välistä suhdetta, varhaiskristillistä raamatuntulkintaa, pakanoiden pelastumista ja predestinaatiota. Tilanpuutteen vuoksi tyydyn kuitenkin käsittelemään tässä artikkelissa vain sitä osaa kirjan annista, joka tuo mielestäni parhaiten esille sen, mitä de Lubac haluaa teoksellaan viestittää.

Kuten teoksen ranskankielisestä otsikosta voi päätellä, de Lubac lähestyy katolilaisuutta olennaisesti sosiaalisena ilmiönä. Teoksensa johdannossa hän ottaa esille modernilla ajalla yleistyneen käsityksen, jonka mukaan kristinuskossa on kysymys vain yksittäisten ihmisten suhteesta Jumalaan. Tällainen individualistinen kristillisyys, joka keskittyy vain minun sieluni pelastumiseen, on de Lubacin mukaan pahasti vääristynyttä.

Tuntematon Jumala

Vaikka tämän artikkelin otsikkona on ”Tuntematon Jumala”, kristityt tunnustavat uskovansa tähän Jumalaan joka sunnuntai ja pitävät totena monia hänestä sanottuja yksityiskohtia. Kuitenkin tämä Jumala on jäänyt ihmisille suurelta osin tuntemattomaksi. Puhun nyt Kolminaisuuden kolmannesta persoonasta: Pyhästä Hengestä.

Puhuessani Pyhän Hengen tuntemattomuudesta, tarkoitan sitä, että verrattuna Kolminaisuuden muihin persooniin, hänestä puhutaan hyvin vähän. Kun ihmisillä on suhteellisen helppoa muodostaa mielessään jonkinlainen käsitys ja mielikuva Isästä ja Pojasta, heillä on suuria vaikeuksia tehdä sama Pyhän Hengen kohdalla.

Kuitenkin Pyhä Henki on olennaisen tärkeä kristinuskon ja kristittynä olemisen kannalta: ”Kukaan ei voi sanoa: ’Jeesus on Herra’, muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta” (1. Kor. 12:3). Miksi Pyhä Henki sitten jää ihmisten mielissä niin usein taka-alalle?

John Henry Newman ja opin kehitys

John Henry Newmanin (1801-1890) epäilemättä merkittävin teos on hänen Esseensä kristillisen opin kehityksestä (engl. An Essay on the Development of Christian Doctrine). Siinä Newman pyrkii osoittamaan, että vaikka kristillisessä opissa on vuosisatojen varrella tapahtunut muutoksia, kyse ei kuitenkaan ole sen turmeltumisesta. Hänen tarkoituksenaan olikin luoda teoria, jonka avulla voidaan selittää tämä kristillisen opin kehittyminen ja erottaa opin autenttinen kehitys sen vääristymistä.

Newman oli 1800-luvun merkittävimpiä englantilaisia teologeja. Hänen teoriansa opin kehityksestä on vaikuttanut suuresti katoliseen teologiaan ja myös noin sata vuotta hänen elinaikansa jälkeen kokoontuneeseen Vatikaanin II kirkolliskokoukseen. Esseen kirjoitustyön taustalla oli korkeakirkollista anglikaanisuutta edustaneen niin sanotun Oxfordin liikkeen vaikutus. Newman oli nuorena anglikaanisena pappismiehenä itsekin kuulunut tähän liikkeeseen.

”Siunattu sinä naisten joukossa…”

Vain yksi on välimiehemme apostolin sanan mukaan: ”Sillä yksi on Jumala, yksi myös Välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Jeesus Kristus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä” (1. Tim. 2:5-6). Marian äidillinen tehtävä ihmisiä kohtaan ei millään tavalla vähennä eikä himmennä tätä Kristuksen ainoaa välimieheyttä, vaan todistaa sen voiman. Mikään autuaan Neitsyen vaikutus ihmisiin heidän pelastuksensa tiellä ei näet ole syntynyt välttämättömyyden pakosta, vaan jumalallisesta suostumuksesta. Se virtaa Kristuksen ansioiden ylenpalttisuudesta, nojautuu Kristuksen välimieheyteen, on siitä täydellisesti riippuvainen sekä ammentaa siitä kaiken voimansa. Uskovien välitöntä yhteyttä Kristukseen se ei millään tavoin vähennä, vaan edistää. (Lumen Gentium, 60)

Näin Vatikaanin II kirkolliskokouksen kirkkoa käsittelevä dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium luonnehtii Neitsyt Marian asemaa suhteessa Kristuksen ainoaan välimieheyteen.

Mielestäni tämä muotoilu on erittäin hyvä ja tärkeä ottaen huomioon katolista kirkkoa kohtaan usein suunnatun kritiikin, jonka mukaan sen Mariaa kohtaan osoittama kunnioitus heikentää yksin Jumalalle kuuluvaa palvontaa. Usein esitetään myös syytös jopa suoranaisesta Marian palvonnasta.

Mariologia (oppi Neitsyt Mariasta) onkin yksi vaikeimmin lähestyttävistä ja yksi ulkopuolisissa eniten hämmennystä aiheuttava piirre katolisessa teologiassa, minkä vuoksi kirkolliskokouksen pyrkimys esittää se selkeästi ja ymmärrettävästi kuuluu olennaisesti myös kaikille teologeille.