Ihmiset kysyvät minulta aina silloin tällöin, miksi liityin katoliseen kirkkoon. Ajattelinkin, että henkilötietojen lisäksi teologia-aiheisella blogilla olisi hyvä kertoa myös lyhyesti niistä syistä, joiden perusteella valitsin kaikista kristinuskon suuntauksista juuri katolilaisuuden.
Näkökulma tässä kirjoituksessa on henkilökohtainen ja kerron siinä omista mielipiteistäni ja vaikutelmistani, joista jokainen voi toki halutessaan olla eri mieltä. Toivon, että tämä teksti auttaa lukijaani ymmärtämään paremmin kääntymistäni ja siihen johtaneita syitä, vaikkei hän itse seuraisikaan samaa tietä.
Syitä katolilaiseksi tulemiseeni oli monia, enkä luultavasti ole itsekään selvillä niistä kaikista. Kukapa voisikaan täydellisesti sanoittaa ne tiedostamattomat mielikuvat ja vaikutteet, jotka ohjaavat meidän käyttäytymistämme ja valintojamme? Mielikuvien tasolla minua viehätti katolilaisuudessa yleismaailmallisuus ja ykseys, sekä katkeamaton historiallinen ja rakenteellinen jatkumo alkukirkkoon.
On upeaa olla osa hengellistä ruumista, johon kuuluu yli 1,2 miljardia ihmistä, joista kaikki mieltävät kuuluvansa samaan kirkkoon. On hienoa, että vaikka menisin niinkin kaukaisiin ja keskenään erilaisiin maihin kuin Brasiliaan, Nigeriaan tai Filippiineille, kuuluisin silti samaan kirkkoon kuin suuri osa paikallisista. On mahtavaa kuulua samaan kirkkoon kuin kirkkoisät ja apostolit.
Millä auktoriteetilla?
Entäpä sitten järkisyyt? Yksi tärkeä kysymys, joka alkoi vaivata minua yhä enemmän ja enemmän vuosien varrella, oli: millä perusteella seuraan jotain tiettyä kristillistä tulkintatraditiota mieluummin kuin jotain toista? Mikä takaa tiedollisessa mielessä että juuri tämä kristinuskon versio on oikeassa enemmän kuin muut? Miksi minun tulisi ottaa oman kirkkoni pappien ja piispojen puheet lähtökohtaisesti yhtään sen vakavammin kuin kenenkään muunkaan ihmisen?
Vielä luterilaisena ajattelin, että kirkko on oikeassa sillä perusteella, että se pitäytyy Jumalan sanaan. Enemmän tai vähemmän väärässä olevat kirkot ovat puolestaan sekoittaneet Raamatun sanomaan perustuvaan puhtaaseen oppiin ihmisten keksimiä oppeja, minkä vuoksi niiden julistukseen tulee luottaa vähemmän kuin Raamatun sanaan pitäytyvän seurakunnan.
Aloin kuitenkin kokea ja koen tämän vastauksen ja sen taustalla olevan yksin Raamattu-periaatteen ongelmallisena. Ajatus, jonka mukaan Raamatusta voi pelkästään sen itsensä perusteella rehellisesti lukemalla löytää selvän sanoman, joka on yksi yhteen luterilaisen tunnustuksen kanssa, alkoi vaikuttaa minusta yhä enemmän ja enemmän epäuskottavalta.
Kokemukseni mukaan Raamatusta löytyy nimittäin aina kohtia, jotka ovat ongelmallisia minkä tahansa kirkkokunnan kannalta. Samalla kaikkia kristinuskon suuntauksia voi halutessaan myös puolustaa Raamatulla varsin uskottavasti.
Lisäksi en usko, että Raamattua voisi lukea yhtenä kokonaisuutena ”sellaisenaan”. Tarkoitan, että me kaikki luemme Raamattua omien käsitystemme ja oman uskonnollisen perinteemme ja tulkintatraditiomme läpi niin, että harmonisoimme ja teemme tulkinnallisia valintoja. Kun kaksi kohtaa ovat keskenään vaikeassa jännitteessä, kumman otamme ”selvänä sanana” ja kummalle ”nostamme hattua”?
Nähdäkseni meidän on tehtävä kukin eri syiden pohjalta valinta ja seurata tiettyä tulkintatraditiota ja pitää sitä auktoritatiivisena. ”Ihmisten opit” näyttävät siis väistämättä sävyttävän meidän raamatuntulkintaamme ja kriittinen kysymys säilyy: millä perusteella seurata jotain tiettyä kristinuskon tulkintaa, jos kerran kaikkia tai ainakin monia keskenään erilaisia näkemyksiä voi puolustaa Raamatulla siten, että ei ole vastaansanomattomasti selvää, että jokin tietty tulkinta on oikeassa ja muut väärässä?
Katolisen kirkko-opin vahvuus
Se, mitä toinen omasta tilanteestaan pitää tärkeänä, voi toisen mielestä olla täysin toisarvoista. Moni lukijani voi pitää edellä esittämääni ongelmaa täysin epäolennaisena, mutta minun silmissäni tämä kysymys oli polttava. Johonkin tiettyyn kristinuskon tulkintaan sitoutuminen näyttäisi siis johtavan väistämättä sitoutumaan Raamatun lisäksi myös sen kanssa vuorovaikutuksessa olevaan ja sitä tulkitsevaan traditioon. Mutta mitä traditiota seurata ja millä perusteella?
Siinä missä koin kaikkien protestantismin muotojen olevan vakavissa ongelmissa tämän pulman kanssa, sama ei näyttänyt pätevän katoliseen kristinuskoon, sillä sen mukaan alkukirkkoon ja apostoleihin katkeamattomassa jatkumossa oleva traditio ja opetusvirka ohjaavat kristinuskon tulkintaa. Jo varhaisista ajoista asti nimenomaan kirkolla ja sen piispoilla uskottiin olevan tehtävänään aidon ja oikean kristillisen sanoman julistaminen ja opettaminen.
Vaikka siis rinnakkain olisi kaksi eriävää kristinuskon tulkintaa, joista molempia voidaan puolustaa uskottavasti Raamatulla, peruste valita näiden kahden väliltä löytyy luontevasti kirkon traditiosta ja opetusviran apostolisesta auktoriteetista.
Katolisen kirkon mukaan sen piispoilla on apostoleilta peritty asema ja arvovalta opettaa kristillistä oppia ja julistaa hyvää sanomaa Kristuksesta kaikille kansoille. Itse Jeesus on antanut Pietarille lupauksen, että tuonelan portit eivät voita kirkkoa (Matt. 16:18). Katolisen uskon mukaan Pyhä Henki ohjaa ja varjelee kirkkoa ja sen opetusvirkaa.
Tietenkin myös tämä on uskon asia, sillä opetusviran auktoriteetin tunnustaminen vaatii valintaa ja ”uskon hyppyä” siinä missä johonkin protestanttiseen tunnustukseen sitoutuminenkin. Kuitenkin tälle valinnalle on mielestäni huomattavasti vahvempi tiedollinen perusta kuin protestantismille: opetusviran auktoriteetti tarjoaa tulkinnan oikeellisuudelle muunkin perustan kuin pelkän oletuksen oman raamatuntulkinnan paikkansapitävyydestä ja sille on löydettävissä myös vankkoja teologisia ja historiallisia perusteita.
Katolilaisuus pystyy myös mielestäni ottamaan parhaiten huomioon kristinuskon historiallisen luonteen. Sille opin kehittyminen tai edes opetusviran vuosisatojen varrella tekemät virheet eivät ole sen tiedollisen takeen kannalta kohtalokkaita, sillä sen mukaan opetusviran ymmärrys sille annetusta ilmoituksesta syvenee koko ajan.
Miksei ortodoksisuus?
Edellä mainitsemani vahvuudet liittyvät myös ortodoksisuuteen: myös ortodokseilla on apostolinen suksessio ja hyvin samanlainen kirkko-oppi kuin katolilaisilla. Miksi siis valitsin katolilaisuuden enkä ortodoksisuutta? Toki tässäkin varmaan mielikuvat ja muut tiedostamattomat asiat vaikuttivat, mutta varsinaisena syynä tähän valintaan oli ykseys.
Katolisessa kirkossa kirkon ykseyden takaa tehokkaasti paavin virka: kaikki kirkon piispat ovat yhteydessä Rooman piispaan, mikä takaa sen, että kirkko ei repeydy keskenään kinasteleviin valtapiireihin (siitä huolimatta että katolisessa kirkossa esiintyy lukuisia keskenään eriäviä näkemyksiä). Ortodokseilla ei puolestaan ole vastaavaa ykseyden takaavaa virkaa, mikä näkyy esimerkiksi Konstantinopolin ja Moskovan patriarkkojen välisessä kyräilyssä.
Lopuksi
Edellä listaamieni järkisyiden lisäksi minulla on paljon muitakin hyviä syitä kuulua katoliseen kirkkoon: messussa koen Jumalan läsnäolon, eukaristian sakramentin vastaanotettuani tunnen syvää rauhaa, rippituolista poistuessani oloni on vapautunut. Yksinkertaisesti: uskon katolisen kirkon olevan yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko. Omasta puolestani olenkin hyvin tyytyväinen ratkaisuuni liittyä katoliseen kirkkoon, enkä ole sitä päivääkään katunut.
Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, ettenkö pitäisi ei-katolista kristittyä lukijaani veljenäni tai sisarenani Kristuksessa. Vaikka välillämme ei olisikaan täyttä sakramentaalista yhteyttä, meitä yhdistää usko ja rakkaus Isään Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Ekumenian hengessä tahdonkin edistää katolisten ja ei-katolisten kristittyjen välistä yhteisymmärrystä ja tehdä töitä sen eteen että olisimme yhtä, jotta maailma uskoisi Jumalan lähettäneen Kristuksen (vrt. Joh. 17:21–23).
(Kuva otettu sivulta Rome.info)
Jumalapuhetta 