Frozen II: Evankeliumi pähkinänkuoressa

Katsoin syksyllä tyttäreni Elsan kanssa Disneyn Frozen-elokuvan (elokuvalla ei ole mitään yhteyttä tytön nimeen). Olin katsonut sen joskus aiemminkin, mutta yllätyin elokuvan loppuratkaisun kristillisyydestä:

Päähenkilö, jonka jäätymisen voi estää ainoastaan ”tosi rakkauden teko”, hylkää mahdollisuuden pelastumisesta ”tosi rakkauden suudelman” avulla ja päättää uhrata itsensä pelastaakseen sisarensa. Hän jäätyy, mutta herää takaisin eloon, mikä paljastaa sen, että tämä vaadittu ”tosi rakkauden teko” ei ole perinteikäs tosi rakkauden suudelma, kuten kaikki elokuvassa ovat olettaneet, vaan uhrautuminen toisen puolesta.

Frozenin Anna toimii siis eräänlaisena Kristus-hahmona: uhraa itsensä, mutta herää takaisin eloon, paljastaen näin rakkauden todellisen luonteen!

Kuten sanoin, olin tästä yhtäläisyydestä yllättynyt ja vaikuttunut, mutta kun kävin tapaninpäivänä tyttäreni kanssa katsomassa Frozen II:n, kristillisen uskonsisällön kaiku tuntui hyvin vähäiseltä valonpilkahdukselta ensimmäisessä elokuvassa, jossa kuitenkin loppujen lopuksi on melko vähän syvyyttä tai edes pitkälle mietittyä juonta.

Frozen II:ssa Kristus-hahmo on Elsa, mutta tällä kertaa koko juonikuvio oli oikeastaan jokaisen aspektinsa puolesta kristillisen ilosanoman inspiroima! Ymmärrän, että tämä väite kuulostaa suureelliselta ja epäuskottavalta, ja omistankin tämän kirjoitukseni sen perustelemiselle.

VAROITUS: En säästä lukijaa minkäänlaisilta juonipaljastuksilta, joten jos et ole katsonut elokuvaa, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Advertisement

John Lennon ja Jeesus

En ole koskaan ollut Beatles-fani, vaikka pidänkin kovasti kyseisen yhtyeen musiikista. Olen kirjoittanut tällä blogillani aiemminkin The Beatles-aiheisen jutun. Siinä käsittelin John Lennonin (1940–1980) ateistista ”Imagine”-kappaletta, jossa visioidaan muun muassa maailmasta ilman uskontoa. Tämän uskonnonvastaisen laulun lisäksi Lennon muistetaan usein myös hänen aikanaan kohua herättäneestä möläytyksestään, jonka mukaan The Beatles on suositumpi kuin Jeesus. Tältä pohjalta voisi ajatella, että hän olisi ollut uskontoon ylimielisen väheksyvästi suhtautunut maallistunut taiteilija.

Tämän vuoksi yllätyin kun sattumalta selailin Steve Turnerin kirjaa The Beatles ja usko rakkauteen (Kirjapaja 2008, 362 s.), jossa valotetaan yhtyeen jäsenten ajatuksia liittyen uskontoon ja elämän tarkoitukseen. Kirjan mukaan The Beatlesin jäsenistä nimenomaan John Lennon oli kiinnostunut uskonnosta ja erityisesti Jeesuksesta. Tässä artikkelissa haluankin tuoda esiin Turnerin kirjan pohjalta joitain yllättäviä piirteitä tästä lahjakkaasta ja kuuluisasta muusikosta, joka ilmeisesti oli omalla tavallaan vilpitön etsijä.

Breaking Bad – paatuminen ja parannus

Kuten tämän blogin pitkäaikaiset lukijat tietävät, hyvin tehdyt TV-sarjat ovat lähellä sydäntäni. Ennen viime syksyä sarjat kuten Sherlock ja True Detective olivat kiinnittäneet huomioni positiivisessa mielessä. Minun silmissäni ykköseksi kiilasi kuitenkin Vince Gilliganin luoma Breaking Bad, jossa on mukaansatempaava ja jännittävä juoni sekä syvällisiä ja kiinnostavia henkilöhahmoja.

Sarja on väkivaltaisuudessaan ehdottomasti K-18-aineistoa, mutta toisin kuin monissa muissa suosituissa TV-sarjoissa, siinä ei juurikaan mässäillä paljaalla pinnalla. Lisäksi mainittakoon että Breaking Bad on ainoa tuntemani esimerkki sarjasta, joka vain paranee sitä mukaa mitä pidemmälle se tuotantokausissa etenee.

Entistä huomionarvoisemmaksi tämän tekee se, että Breaking Badista on tehty peräti viisi tuotantokautta. Lisäksi sarjan varsin lopulliseen ratkaisuun päättyvä viimeinen kausi ei jätä juurikaan mahdollisuutta uusille rahastusmielessä tehdyille tuotantokausille (sarja on tosin poikinut spin off-sarjan Better Call Saul, joka keskittyy Breaking Badissa sivurooleissa olleisiin henkilöihin).

Sarjan toisena päähenkilönä on kemianopettajana työskentelevä huippukemisti Walter White (Bryan Cranston), joka saa tietää sairastavansa keuhkosyöpää ja ryhtyy valmistamaan metamfetamiinia tienatakseen perheelleen mahdollisimman paljon rahaa ennen kuolemaansa. Hän lyöttäytyy yhteen entisen häirikköoppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul) kanssa valmistaakseen ja myydäkseen huumeita. Sarjan punaisena lankana onkin näiden kumppanusten vaiheet rikoksen maailmassa.

(Huom. jos et ole vielä katsonut sarjaa etkä halua lukea juonipaljastuksia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.)

Pokémon GO ja ihmisten kalastajat

Viikko sitten jaoin henkilökohtaisella Facebook-seinälläni Catholic memes-sivulla näkemäni nettimeemin, jossa Jeesus ojentaa pokemonjahdissa oleville Pietarille ja Andreakselle poke-pallon ja sanoo tekevänsä heistä ihmisten pyydystäjiä (catchers).

Kuva liittyy viime aikoina suuren suosion saavuttaneeseen Pokémon GO-mobiilipeliin, jossa älypuhelimella voi pyydystää ympäristöstä löytyviä pokemoneja. Peli käyttää kännykän sijaintitietoja, ja tietyssä paikassa olevat pokemonit tulevat näkyviin älypuhelimen ruudulla. Ilmiö on vedonnut ihmisten nostalgiannälkään ja saanut heidät menemään ulos pelikonsolin ääressä kyyhöttämisen sijaan.

True Detective ja uskonto

True Detective on Nic Pizzolatton luoma rikosdraamasarja, josta on tullut tähän mennessä kaksi tuotantokautta. Ensimmäinen ilmestyi vuonna 2014 ja toinen vuonna 2015. Ensimmäinen tuotantokausi on syystäkin ylistetty kun taas toisen katsotaan yleisesti pettäneen edellisen kauden korkealle asettamat odotukset. Tässä artikkelissa keskityn True Detectiven ensimmäiseen tuotantokauteen, sillä siinä käsitellään mielenkiintoisella ja ajatuksia herättävällä tavalla uskontoon liittyviä teemoja.

Tarina sijoittuu pääosin 1990-luvun Louisianaan, jossa rikosetsivät Rustin Cohle (Matthew McConaughey) ja Martin Hart (Woody Harrelson) selvittävät nuoren naisen murhaa ja siihen liittyvää laajaa rikosvyyhteä. Sarja on tyyliltään ja yleisilmeeltään varsin synkkä, mutta mielenkiintoinen juoni tempaa mukaansa. Sarjan ehkä paras puoli on kuitenkin kiinnostavat ja syvälliset henkilöhahmot.

Sherlockin augustinolainen mielen palatsi

Sir Arthur Conan Doylen (1859–1930) luoma Sherlock Holmes on varmasti kaikkien aikojen kuuluisin fiktiivinen salapoliisi, jopa siinä määrin että hän lyö tunnettuudessa todelliset virkaveljensä mennen tullen laudalta. Viime aikoina Sherlock Holmes on tullut taas pinnalle Steven Moffatin ja Mark Gatissin luoman Sherlock-nimisen TV-sarjan myötä, jossa Doylen kuuluisa salapoliisi on siirretty viktoriaaniselta ajalta 2010-luvun Lontooseen.

Sarjassa on paljon alkuperäisistä tarinoista otettuja elementtejä ja juonikuvioita, jotka on suorastaan nerokkaalla tavalla päivitetty meidän aikaamme. Samalla hahmoihin on tuotu uutta syvyyttä ja kiinnostavuutta. Sarjasta on ilmestynyt jo kolme tuotantokautta, ja kauan odotettua neljättä kautta ollaan parhaillaan kuvaamassa.

Sherlock on laadukas TV-sarja, mutta syvällisiä teologisia kannanottoja, joihin blogillani tarkastelemissani elokuvissa ja musiikissa yleensä kiinnitän huomioni, siinä ei esiinny. Miksi sitten kirjoitan katolista teologiaa käsittelevällä blogillani tästä erinomaisesta, mutta täysin sekulaarista sarjasta?

Omantunnon valtakunta ja olkinen uskonto

Kingdom of Heaven on vuonna 2005 valmistunut Ridley Scottin ohjaama ristiretkiaikaan sijoittuva elokuva. Elokuvan sanoman kannalta ehdottomasti näkyvin piirre on uskonnon ja erityisesti uskonnollisen fanatismin vastaisuus, mutta tämän lisäksi sillä on myös hyvääkin sanottavaa.

Elokuvan perusasetelma on todellakin hyvin uusateistinen: uskonto esitetään lähinnä taikauskoa ja fanatismia synnyttävänä ja lietsovana ilmiönä ja kaikki elokuvan syvästi uskonnolliset henkilöt ovat läpeensä moraalittomia, epämiellyttäviä ja yksinkertaisesti pahoja ihmisiä. Sitä vastoin tarinan hyvikset suhtautuvat koko uskontotouhuun varsin epäileväisesti.

Yksi keskeinen asia, jota Kingdom of Heaven haluaa ajaa, on uskontojen välinen rauhanomainen rinnakkaiselo. Vaikka elokuva sijoittuu 1100-luvulle, sen viesti nykyajalle on selvä viimeistään elokuvan lopussa, jossa valitetaan, ettei Pyhällä maalla ole rauhaa tänäkään päivänä.

Tapsan haaste kristinuskolle

Harva meistä on rautaa, mutta toisinaan tällaisiakin henkilöitä esiintyy historian lehdillä. Tämä ajatus tuli mieleeni kun katsoin Peter von Baghin vuonna 1979 kuvaamaa dokumenttia Tapio Rautavaarasta (1915-1979). Dokumentti näytettiin televisiosta tänä keväänä, koska ”Tapsan” syntymästä on tänä vuonna kulunut sata vuotta.

Rautavaara oli todellinen monilahjakkuus: hän oli laulaja, näyttelijä ja urheilija – ja näitä kaikkia vieläpä oikein menestyneesti. Esimerkiksi urheilun saralla hän oli olympiatason keihäänheittäjä ja jousiampuja: hän esimerkiksi voitti keihäänheitossa kultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 ja jousiammunnasta MM-kultaa vuonna 1958.

Dokumentissa jo harmaantunut Rautavaara kertoo itse omasta elämästään, eikä katsojalla mene kauaa sen huomaamiseen, että hän vaikuttaa oikein sympaattiselta miekkoselta. Vaikka aihetta ehkä olisi, Tapsan puheessa ei haise lainkaan omakehu. Kertoessaan esimerkiksi keihäänheiton olympiavoitostaan hän vertaa itseään kilpakumppaniinsa ja toteaa että väärä mies voitti.

Kyseessä tuntuu siis olevan sympaattinen ja vaatimaton mies, jolla on menestyksestä huolimatta jalat tukevasti maassa. Dokumentin lopussa Tapsa kertoo omasta elämänfilosofiastaan:

Jouluyön mysteeri

Kristinuskon mukaan jouluyö oli mullistava hetki ihmiskunnan historiassa. Silloin itse Jumala tuli ihmiseksi! Tämä tapahtuma, jossa muuttumaton tuli muuttuvaiseksi, ajaton ajalliseksi ja kuolematon kuolevaiseksi on suuruudessaan jotain sellaista, jota on vaikea käsittää. Voimme toki teologisilla määrittelyillä täysin oikeaoppisesti kuvata ja jotenkin hahmottaa tämän tapahtumakulun: Kolminaisuuden toinen persoona tuli ihmiseksi, jonka historia tuntee nimellä Jeesus Nasaretilainen.

Kuitenkin tämä huikea sanoma jättää meidät niin usein kylmäksi. Voimme ottaa sen vastaan uskolla ja tunnustaa sen totuuden, hyväksyä sen totena niin kuin jonkun matemaattisen tai luonnontieteellisen faktan. Vaikka tämä kaikki on ihan oikein, kristillisessä uskossa Jumalaan ei ole syvimmillään kysymys tästä.

Kristittyinä emme voi suhtautua Logoksen ihmiseksituloon samalla tavalla kuin siihen, että maapallo kiertää aurinkoa tai siihen, että 2+2=4. Emme voi vain lisätä inkarnaatiota totena pitämiemme asioiden luetteloon ja jatkaa jokapäiväistä elämäämme uhraamatta tälle asialle enää ajatustakaan.

Nooa ja turmeltu paratiisi

Noah on vuonna 2014 valmistunut Darren Aronofskyn ohjaama elokuva, joka nimensä mukaisesti perustuu Raamatun kertomukseen Nooasta. Kyseessä ei kuitenkaan ole elokuva, joka pyrkisi esittämään Raamatun vedenpaisumuskertomuksen historiallisena tapahtumana, vaan elokuvasta on tietoisesti tehty fantasiaelokuva.

Tämän puolesta puhuvat esimerkiksi elokuvassa esiintyvät kivihirviöenkelit, maasta louhittava, hehkuva ja räjähtävä tzohar ja nykyaikana olennaisten ihmisen ja luonnon välistä suhdetta koskevan problematiikan siirtäminen sellaisenaan tämän Raamatun kertomuksen aiheeksi.

Noah yrittääkin tähän Raamatun kertomukseen perustuvan, tarkoituksella fiktiivisen tarinan avulla esittää meille nykyajan konkreettisessa todellisuudessa eläville ihmisille hyvin ajankohtaisen ja tärkeän sanoman. Elokuva on hyvin vaikuttava ja jännittävä, mutta myös varsin synkkäsävyinen.