Jännite uskon ytimessä – osa II (2/2)

Augustinuksen kuoleman jälkeen katolisella kirkolla oli edessään hänen perintönsä käsitteleminen. Haasteena oli Augustinuksen hengessä vahvistaa armon välttämättömyys ihmisen pelastukselle mutta samalla säilyttää myös vapaa tahto ja Jumalan kaikkia ihmisiä koskeva pelastustahto osana kirkon opetusta. Kirkko ottikin virallisesti kantaa perisyntiin, armoon ja predestinaatioon Orangen kirkolliskokouksessa vuonna 529.

Pelagiolaisuus oli tuomittu harhaopiksi jo Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 418 ja myöhemmin vielä Efeson ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 431, mutta silti moni kysymys oli yhä avoinna: ihminen siis tarvitsee armon apua pelastuakseen, mutta voiko hän kuitenkin vapaan tahtonsa avulla pyytää Jumalalta tätä yliluonnollista apua osakseen? Entä miten suhtautua Augustinuksen kiistanalaiseen predestinaatio-oppiin? Ylipäätään: mikä on kirkon tulkinta Augustinuksen perinnöstä?

Jännite uskon ytimessä – osa II (1/2)

Viime artikkelissa tarkastelin Kolminaisuuden toiseen persoonaan liittyvää paradoksaalisuutta. Tämä jännitteisyys liittyy pääasiallisesti hänen persoonaansa, mutta myös hänen toimintaansa liittyvät kysymykset ovat olleet tärkeitä häntä koskevan opin kehittymisestä. Erityisesti Kristuksen kuolema ristillä on saanut teologit pohtimaan hänen ihmisyytensä ja jumaluutensa välistä suhdetta.

Konstantinopolin I kirkolliskokous vahvisti vuonna 381 Pyhän Hengen olevan osallinen jumalallisesta olemuksesta ja Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona. Pyhä Henki mahdollistaa kristittynä olemisen, sillä juuri hän mahdollistaa uskon Jeesukseen (1. Kor. 12:3) ja vuodattaa rakkauden ihmisten sydämiin (Room. 5:5). Sitä voimaa, jolla Jumala tämän kaiken tekee, kutsutaan armoksi, joka on ”ennen muuta ja erityisesti Pyhän Hengen lahja, joka vanhurskauttaa ja pyhittää meidät” (KKK, 2003).

Samalla kun kristologiset kiistat raivosivat itäisessä kristikunnassa, lännessä tiukan teologisen kiistan aiheena oli juuri armo ja sen suhde ihmisen vapaaseen tahtoon. Ratkaisevassa asemassa armo-opin kehittymisen kannalta oli Augustinus, jota läntinen kristikunta kunnioittaa armon opettajana (doctor gratiae). Armo-opin lisäksi hänet muistetaan myös kiistellystä predestinaatio-opista.

Ajattelin ensin tehdä tästä tavallisen kaksiosaisen artikkelisarjan, mutta päädyin lopulta jakamaan toisen osan kahtia. Tähän oli syynä kristillisen teologian ohittamaton järkäle nimeltä Augustinus: tätä aihetta käsitellessä hänen osuutensa nopeakin kertaaminen vaatii nimittäin oman artikkelinsa.