Breaking Bad – paatuminen ja parannus

Kuten tämän blogin pitkäaikaiset lukijat tietävät, hyvin tehdyt TV-sarjat ovat lähellä sydäntäni. Ennen viime syksyä sarjat kuten Sherlock ja True Detective olivat kiinnittäneet huomioni positiivisessa mielessä. Minun silmissäni ykköseksi kiilasi kuitenkin Vince Gilliganin luoma Breaking Bad, jossa on mukaansatempaava ja jännittävä juoni sekä syvällisiä ja kiinnostavia henkilöhahmoja.

Sarja on väkivaltaisuudessaan ehdottomasti K-18-aineistoa, mutta toisin kuin monissa muissa suosituissa TV-sarjoissa, siinä ei juurikaan mässäillä paljaalla pinnalla. Lisäksi mainittakoon että Breaking Bad on ainoa tuntemani esimerkki sarjasta, joka vain paranee sitä mukaa mitä pidemmälle se tuotantokausissa etenee.

Entistä huomionarvoisemmaksi tämän tekee se, että Breaking Badista on tehty peräti viisi tuotantokautta. Lisäksi sarjan varsin lopulliseen ratkaisuun päättyvä viimeinen kausi ei jätä juurikaan mahdollisuutta uusille rahastusmielessä tehdyille tuotantokausille (sarja on tosin poikinut spin off-sarjan Better Call Saul, joka keskittyy Breaking Badissa sivurooleissa olleisiin henkilöihin).

Sarjan toisena päähenkilönä on kemianopettajana työskentelevä huippukemisti Walter White (Bryan Cranston), joka saa tietää sairastavansa keuhkosyöpää ja ryhtyy valmistamaan metamfetamiinia tienatakseen perheelleen mahdollisimman paljon rahaa ennen kuolemaansa. Hän lyöttäytyy yhteen entisen häirikköoppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul) kanssa valmistaakseen ja myydäkseen huumeita. Sarjan punaisena lankana onkin näiden kumppanusten vaiheet rikoksen maailmassa.

(Huom. jos et ole vielä katsonut sarjaa etkä halua lukea juonipaljastuksia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.)

Advertisement

True Detective ja uskonto

True Detective on Nic Pizzolatton luoma rikosdraamasarja, josta on tullut tähän mennessä kaksi tuotantokautta. Ensimmäinen ilmestyi vuonna 2014 ja toinen vuonna 2015. Ensimmäinen tuotantokausi on syystäkin ylistetty kun taas toisen katsotaan yleisesti pettäneen edellisen kauden korkealle asettamat odotukset. Tässä artikkelissa keskityn True Detectiven ensimmäiseen tuotantokauteen, sillä siinä käsitellään mielenkiintoisella ja ajatuksia herättävällä tavalla uskontoon liittyviä teemoja.

Tarina sijoittuu pääosin 1990-luvun Louisianaan, jossa rikosetsivät Rustin Cohle (Matthew McConaughey) ja Martin Hart (Woody Harrelson) selvittävät nuoren naisen murhaa ja siihen liittyvää laajaa rikosvyyhteä. Sarja on tyyliltään ja yleisilmeeltään varsin synkkä, mutta mielenkiintoinen juoni tempaa mukaansa. Sarjan ehkä paras puoli on kuitenkin kiinnostavat ja syvälliset henkilöhahmot.

Sherlockin augustinolainen mielen palatsi

Sir Arthur Conan Doylen (1859–1930) luoma Sherlock Holmes on varmasti kaikkien aikojen kuuluisin fiktiivinen salapoliisi, jopa siinä määrin että hän lyö tunnettuudessa todelliset virkaveljensä mennen tullen laudalta. Viime aikoina Sherlock Holmes on tullut taas pinnalle Steven Moffatin ja Mark Gatissin luoman Sherlock-nimisen TV-sarjan myötä, jossa Doylen kuuluisa salapoliisi on siirretty viktoriaaniselta ajalta 2010-luvun Lontooseen.

Sarjassa on paljon alkuperäisistä tarinoista otettuja elementtejä ja juonikuvioita, jotka on suorastaan nerokkaalla tavalla päivitetty meidän aikaamme. Samalla hahmoihin on tuotu uutta syvyyttä ja kiinnostavuutta. Sarjasta on ilmestynyt jo kolme tuotantokautta, ja kauan odotettua neljättä kautta ollaan parhaillaan kuvaamassa.

Sherlock on laadukas TV-sarja, mutta syvällisiä teologisia kannanottoja, joihin blogillani tarkastelemissani elokuvissa ja musiikissa yleensä kiinnitän huomioni, siinä ei esiinny. Miksi sitten kirjoitan katolista teologiaa käsittelevällä blogillani tästä erinomaisesta, mutta täysin sekulaarista sarjasta?