Erehtymätön? – osa II

Tämän artikkelisarjan edellisessä osassa tarkastelin katolista opetusta, jonka mukaan kirkon opetusviralle on suotu erehtymättömyyden armolahja uskoa ja moraalia koskevissa kysymyksissä.

Vuosien varrella katolisen kirkon traditioon on kuitenkin kertynyt useita keskenään jännitteisiä opetuksia, mikä herättää kysymyksen siitä, miten opetusviran erehtymättömyys on ymmärettävä.

Mikäli kuitenkin kirkon erehtymättömien oppien välillä on vakavia jännitteitä, millä perusteella tiedämme, että kirkon opetusvirkaa voi missään mielessä kutsua erehtymättömäksi? Kysymys ei siis ole sen enemmästä eikä vähemmästä kuin katolilaisuuden ja koko kristinuskon tiedollisesta perustuksesta.

Advertisement

Erehtymätön? – osa I

Katolisen kirkon mukaan Jumalan sanan arvovaltainen tulkinta on uskottu yksin kirkon elävälle opetusviralle, eli paaville ja hänen kanssaan yhteydessä oleville piispoille. Kirkko opettaa, että Kristus on suonut heille erehtymättömyyden karisman, eli armolahjan uskon ja moraalin kysymyksissä (KKK, 890).

”Erehtymättömyys” on sana, joka saa useimmissa ihmisissä aikaan puistatusta. Se herättää mielikuvan henkilöstä, joka on aina oikeassa, mitä ikinä hän sanookin. Kun tämä käsite liitetään katolisen kirkon oppiin, ihmisille tulee luonnollisesti mieleen Vatikaanin I kirkolliskokouksen julistama oppi paavin erehtymättömyydestä.

Tämä oppi on kuitenkin hyvin yleisesti väärinymmärretty. Ihmisten mielissä on kuva paavista, joka oraakkelimaisesti laukoo erehtymättömiä totuuksia jatkuvalla syötöllä. Tämä mielikuva puolestaan saa ihmiset pudistelemaan epäuskoisesti päätään: kuinka naurettavaa onkaan ajatella, että kaikki, mitä joku vanha mies Vatikaanissa suustaan päästää, on erehtymätöntä!

Henri de Lubac ja sosiaalinen katolilaisuus

Henri de Lubacin (1896-1991) Catholicisme: les aspects sociaux du dogme (käännetty englanniksi otsikolla Catholicism: Christ and the Common Destiny of Man) kuuluu kiistatta 1900-luvun katolisen teologian merkkiteoksiin. De Lubac kirjoitti teoksensa 1930-luvun lopulla, jolloin maailma ja myös katolinen kirkko näyttivät hyvin erilaisilta kuin nykyään. Todelliset klassikot eivät kuitenkaan koskaan vanhene, ja näin on myös Catholicismen laita.

Tässä laajassa teoksessa de Lubac käsittelee monia mielenkiintoisia aiheita, kuten kristinuskon ja historian välistä suhdetta, varhaiskristillistä raamatuntulkintaa, pakanoiden pelastumista ja predestinaatiota. Tilanpuutteen vuoksi tyydyn kuitenkin käsittelemään tässä artikkelissa vain sitä osaa kirjan annista, joka tuo mielestäni parhaiten esille sen, mitä de Lubac haluaa teoksellaan viestittää.

Kuten teoksen ranskankielisestä otsikosta voi päätellä, de Lubac lähestyy katolilaisuutta olennaisesti sosiaalisena ilmiönä. Teoksensa johdannossa hän ottaa esille modernilla ajalla yleistyneen käsityksen, jonka mukaan kristinuskossa on kysymys vain yksittäisten ihmisten suhteesta Jumalaan. Tällainen individualistinen kristillisyys, joka keskittyy vain minun sieluni pelastumiseen, on de Lubacin mukaan pahasti vääristynyttä.