Evoluutio, luominen ja kuolema – osa II

Viime artikkelissani käsittelin nykyluonnontieteiden kristinuskolle asettamaa haastetta Raamatun ja katolisen kirkon opetusviran lausuntojen näkökulmasta. Nyt on aika kiinnittää huomio itse kysymykseen. Jos ihminen on kehittynyt miljoonien vuosien kuluessa luonnonvalinnan seurauksena muista elämänmuodoista, kuinka ymmärtää vanha kristillinen oppi, jonka mukaan kuolema tuli ihmisen ja luomakunnan osaksi vasta syntiinlankeemuksen seurauksena?

Eikö kristillisen käsityksen mukaan Jumalan hyväksi luomaan maailmaan ole tässä tapauksessa kuulunut alusta asti väkivalta ja ankara taistelu eloonjäämisestä? Eivätkö aggressiivisuus, himokkuus ja itsekkyys, joita kristityt ovat aina pitäneet lankeemuksen seurauksina, kuulu siis luonnostaan ihmisyyteen? Romuttaako evoluutioteoria näin ollen kristinuskon perustukset?

Advertisement

Evoluutio, luominen ja kuolema – osa I

Kysymys uskon ja tieteen välisestä suhteesta on tärkeä ja kiinnostava. Vaikka kuva tieteen ja uskon välisestä ristiriidasta elää sitkeästi tavallisen kaduntallaajan mielessä, kristinuskon valtavirta, muun muassa katolinen kirkko, katsoo uskon ja tieteen olevan yhteensopivia. Katolisen kirkon katekismus siteeraa molempia Vatikaanin kirkolliskokouksia muotoillessaan kantansa tähän kysymykseen:

Usko ja tiede. ”Vaikka … usko onkin järkeä korkeampi, ei uskon ja järjen välillä voi koskaan esiintyä todellista ristiriitaa, koska Jumala, joka ilmoittaa salaisuuksia ja vuodattaa meihin uskon, on sama, joka on antanut ihmishengelle järjen valon, eikä Jumala voi kieltää itseään eikä toisaalta totuus koskaan voi olla ristiriidassa jonkin toisen totuuden kanssa” (Dei Filius, c.4). ”Sen vuoksi ei järjestelmällinen tutkimus minkään tieteen alalla, jos se tapahtuu todella tieteellisin keinoin ja noudattaa moraalin normeja, itse asiassa koskaan ole ristiriidassa uskon kanssa, koska maalliset asiat ja uskonasiat ovat lähtöisin samasta Jumalasta. Jos siis joku nöyrin ja kärsivällisin mielin koettaa ottaa selville luonnon salaisuuksia, niin häntä tavallaan ohjaa Jumalan käsi, vaikka hän ei sitä tietäisikään” (Gaudium et Spes, 36). (KKK, 159)

Jos siis maailmasta saadaan todella tieteellistä ja hyvin perusteltua tietoa, se ei katolisen kirkon mukaan voi olla ristiriidassa uskon kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi luomista ja ihmistä koskevan ilmoituksen pitäisi olla sopusoinnussa hyvin perustellun tieteellisen näkemyksen kanssa.

Kolossan enkelikultti ja maailman alkuvoimat

Kolossalaiskirje on yksi Uuden testamentin kirjeistä, joita on perinteisesti pidetty apostoli Paavalin kirjoittamina, mutta joiden aitoudesta on erimielisyyttä tutkijoiden kesken. Vaikka tutkijoiden valtavirta on Kolossalaiskirjeen epäaitouden kannalla, erityisesti juuri tässä kirjeissä on paljon piirteitä, joiden perusteella sitä voidaan pitää uskottavasti myös aitona.

Yksi kirjeen erikoisuuksista on paitsi korkea logos-kristologia (Kol. 1:15–17), myös kirjeessä vastustettu omintakeinen harhaoppi. Kirjeessä puhutaan maailman alkuvoimiin pohjautuvilla ”tyhjillä ja pettävillä viisauden opeilla” (Kol. 2:8) seurakuntalaisia harhaan johtavista opettajista, jotka tuomitsevat heitä siitä, mitä he syövät tai juovat tai miten he noudattavat juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä (Kol. 2:16) ja antavat käskyjä, kuten ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa” (Kol. 2:21).

Kaikkein huomiota herättävin kirjeessä vastustamia opettajia vastaan esitetyistä syytöksistä on, että he nöyryyttävät itseään kieltäymyksin, vajoavat näkyihinsä ja palvovat enkeleitä (Kol. 2:18). Syytös enkelien palvonnasta on mielenkiintoinen, sillä se ei esiinny missään muualla Uudessa testamentissa. Selviä jälkiä enkelikultista ei ole säilynyt myöskään muussa tuolta ajalta peräisin olevasta kirjallisuudesta.