Viime artikkelissa tarkastelin Kolminaisuuden toiseen persoonaan liittyvää paradoksaalisuutta. Tämä jännitteisyys liittyy pääasiallisesti hänen persoonaansa, mutta myös hänen toimintaansa liittyvät kysymykset ovat olleet tärkeitä häntä koskevan opin kehittymisestä. Erityisesti Kristuksen kuolema ristillä on saanut teologit pohtimaan hänen ihmisyytensä ja jumaluutensa välistä suhdetta.
Konstantinopolin I kirkolliskokous vahvisti vuonna 381 Pyhän Hengen olevan osallinen jumalallisesta olemuksesta ja Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona. Pyhä Henki mahdollistaa kristittynä olemisen, sillä juuri hän mahdollistaa uskon Jeesukseen (1. Kor. 12:3) ja vuodattaa rakkauden ihmisten sydämiin (Room. 5:5). Sitä voimaa, jolla Jumala tämän kaiken tekee, kutsutaan armoksi, joka on ”ennen muuta ja erityisesti Pyhän Hengen lahja, joka vanhurskauttaa ja pyhittää meidät” (KKK, 2003).
Samalla kun kristologiset kiistat raivosivat itäisessä kristikunnassa, lännessä tiukan teologisen kiistan aiheena oli juuri armo ja sen suhde ihmisen vapaaseen tahtoon. Ratkaisevassa asemassa armo-opin kehittymisen kannalta oli Augustinus, jota läntinen kristikunta kunnioittaa armon opettajana (doctor gratiae). Armo-opin lisäksi hänet muistetaan myös kiistellystä predestinaatio-opista.
Ajattelin ensin tehdä tästä tavallisen kaksiosaisen artikkelisarjan, mutta päädyin lopulta jakamaan toisen osan kahtia. Tähän oli syynä kristillisen teologian ohittamaton järkäle nimeltä Augustinus: tätä aihetta käsitellessä hänen osuutensa nopeakin kertaaminen vaatii nimittäin oman artikkelinsa.
Tämän kaksiosaisen artikkelisarjan edellisessä osassa ryhdyin pohtimaan Neitsyt Marian erityistä asemaa pelastushistoriassa käyttäen apunani Angelus-rukousta. Tämä rukous on mielestäni paitsi kaunis, myös kristuskeskeinen, minkä vuoksi se myös asettaa Marian aseman ja erityisominaisuudet oikeaan valoon suhteessa uskomme keskeiseen sisältöön, joka on Jumalan pelastustyö Jeesuksessa Kristuksessa.
Jumalapuhetta 