Augustinolainen Cogito?

Yksi länsimaisen filosofian historian tunnetuimpia lauseita lienee ”Cogito, ergo sum” (”ajattelen, siis olen”). Näillä kuuluisilla sanoilla ranskalaisfilosofi René Descartes (1596–1650) pyrki ratkaisemaan häntä alati piinanneen skeptisen kysymyksen siitä, voiko mikään tieto olla varmaa. Hänen mukaansa tämän haasteen kestää vain tietoisuus siitä, että jotta joku voisi ylipäätään pohtia tätä kysymystä, hänen täytyy olla olemassa.

Jo Descartesin ajoista lähtien hänen oivallustaan kohtaan on esitetty kritiikkiä, jonka mukaan se ei ole kovinkaan omaperäinen. Kriitikoiden mukaan olennaisilta osin saman vastauksen skeptisismin haasteeseen oli nimittäin esittänyt jo kirkkoisä Augustinus (354–430) yli 1200 vuotta ennen Descartesia.

Augustinuksen argumentti skeptikkoja vastaan kuuluu: ”Si enim fallor, sum” (”jos näet erehdyn, olen”) (Civ. Dei 11,26). Hänen pointtinsa on, että vaikka aistihavainnot ympäröivästä maailmasta olisivat kuinka pettäviä tahansa, tällä tavalla erehtyväkin voi varmasti tietää olevansa olemassa, sillä jos ei ole olemassa, ei voi myöskään erehtyä.

Descartesin ja Augustinuksen argumentit kieltämättä muistuttavat hyvin paljon toisiaan, mutta tästä huolimatta niiden yksioikoinen samaistaminen ei tee oikeutta itse argumenteille. Samankaltaisuudesta huolimatta niin argumenttien vastustamat skeptisismin muodot, argumenttien taustaoletukset kuin niistä vedetyt johtopäätöksetkin eroavat toisistaan niin huomattavasti, että ”augustinolaisesta cogitosta” puhuminen on harhaanjohtavaa.

Advertisement

Kirkkoisien filosofiaa – osa III

Uskon ja ymmärryksen välisen suhteen lisäksi Wolfson käsittelee teoksessaan The Philosophy of the Church Fathers myös muita mielenkiintoisia aiheita. Tällaisia ovat mielestäni erityisesti hänen kolminaisuusopin yhteydessä käsittelemänsä patristiset versiot platonistisesta ideaopista ja kristologiaa käsittelevässä luvussa tarkasteltu Kristuksen ihmisyyden ja jumaluuden välinen suhde.

Kuten aiemmin tarkastelemassani uskoa käsittelevässä osioissa, Wolfson linkittää kirkkoisien ajattelun heitä edeltäneeseen antiikin klassiseen filosofiseen traditioon tavalla, joka on monessa kohtaa hyvin valaiseva. Vaikka Wolfson käsittelee ideaoppia ja filosofisia teorioita kahden substanssin yhdistymisestä päähuomion kohteenaan kolminaisuusoppi ja kaksiluonto-oppi, oma näkökulmani on enemmän epistemologinen ja antropologinen. Lisäksi päähuomioni keskittyy jälleen Augustinukseen.

Kirkkoisien filosofiaa – osa II

Tämän artikkelin sarjan edellisessä osassa kävin läpi Harry Austryn Wolfsonin teoksen The Philosophy of the Church Fathers avulla antiikin klassisten filosofikoulukuntien ajattelua uskosta ja sen vaikutuksesta kirkkoisien ajatteluun. Analyysissaan Wolfson osoittaa mielestäni vakuuttavasti, että esimerkiksi Klemens Aleksandrialainen on ottanut uskoa koskevassa ajattelussaan huomattavasti vaikutteita stoalaisesta filosofiasta.

Tässä osassa tarkastelen Augustinuksen ajattelua koskien uskon ja ymmärryksen välistä suhdetta Wolfsonin esityksen valossa ja arvioin kriittisesti Wolfsonin tulkintaa hänen ajattelustaan ja sen taustalla vaikuttavista filosofisista traditioista. Wolfsonin kohdalla huomionarvoista on erityisen suuri painoarvo, jonka hän antaa nimenomaan Aristoteleelle Augustinuksen filosofisena taustavaikuttajana.

Onko myös nainen Jumalan kuva?

Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Tätä Jumalan kuvallisuutta ihmiset puolestaan toteuttavat miehinä ja naisina (1. Moos. 1:27). Provokatiivisesta otsikosta huolimatta en pyri millään muotoa asettamaan kirjoituksellani naisen Jumalan kuvallisuutta kyseenalaiseksi, vaan tarkastelen kirkkoisä Augustinuksen (354-430) pohdintoja aiheesta.

Augustinus käsitteli kirjoituksissaan usein naisia ja naiseutta, mutta hänen aihetta koskevat pohdintansa tulevat esiin yleensä ohimennen päähuomion ollessa keskittynyt johonkin muuhun asiaan, kuten seksuaalimoraaliin, neitsyyteen ja avioliittoon, joista myös muut kirkkoisät kirjoittivat paljon. Kun hän kirjoittaa naisista, hän lisäksi käsittelee heitä heidän sosiaalisesta asemastaan käsin äiteinä, vaimoina, neitsyinä tai leskinä. Hän lähestyy naiseutta myös luomisen ja Jumalan kuvallisuuden näkökulmasta

Vaikka meidän näkökulmastamme on itsestään selvää, että myös nainen on Jumalan kuva yhtä lailla kuin mieskin, kysymys naisen Jumalan kuvallisuudesta aiheutti Augustinukselle huomattavasti päänvaivaa. Augustinus perustaa naisen Jumalan kuvallisuutta koskevat pohdintansa luonnollisesti Vanhan testamentin luomiskertomukseen, mutta tärkeässä osassa on myös Paavalin Ensimmäinen Korinttilaiskirje.

Apostoli ohjeistaa seurakuntalaisia: ”Ellei nainen peitä päätään, hän voi yhtä hyvin leikkauttaa hiuksensa. Mutta jos kerran hiusten leikkaaminen tai pois ajaminen on naiselle häpeällistä, hänen tulee peittää päänsä. Miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa” (1. Kor. 11:6–7). Augustinus ryhtyy pohtimaan naisen Jumalan kuvallisuutta tätä taustaa vasten:

Jännite uskon ytimessä – osa II (1/2)

Viime artikkelissa tarkastelin Kolminaisuuden toiseen persoonaan liittyvää paradoksaalisuutta. Tämä jännitteisyys liittyy pääasiallisesti hänen persoonaansa, mutta myös hänen toimintaansa liittyvät kysymykset ovat olleet tärkeitä häntä koskevan opin kehittymisestä. Erityisesti Kristuksen kuolema ristillä on saanut teologit pohtimaan hänen ihmisyytensä ja jumaluutensa välistä suhdetta.

Konstantinopolin I kirkolliskokous vahvisti vuonna 381 Pyhän Hengen olevan osallinen jumalallisesta olemuksesta ja Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona. Pyhä Henki mahdollistaa kristittynä olemisen, sillä juuri hän mahdollistaa uskon Jeesukseen (1. Kor. 12:3) ja vuodattaa rakkauden ihmisten sydämiin (Room. 5:5). Sitä voimaa, jolla Jumala tämän kaiken tekee, kutsutaan armoksi, joka on ”ennen muuta ja erityisesti Pyhän Hengen lahja, joka vanhurskauttaa ja pyhittää meidät” (KKK, 2003).

Samalla kun kristologiset kiistat raivosivat itäisessä kristikunnassa, lännessä tiukan teologisen kiistan aiheena oli juuri armo ja sen suhde ihmisen vapaaseen tahtoon. Ratkaisevassa asemassa armo-opin kehittymisen kannalta oli Augustinus, jota läntinen kristikunta kunnioittaa armon opettajana (doctor gratiae). Armo-opin lisäksi hänet muistetaan myös kiistellystä predestinaatio-opista.

Ajattelin ensin tehdä tästä tavallisen kaksiosaisen artikkelisarjan, mutta päädyin lopulta jakamaan toisen osan kahtia. Tähän oli syynä kristillisen teologian ohittamaton järkäle nimeltä Augustinus: tätä aihetta käsitellessä hänen osuutensa nopeakin kertaaminen vaatii nimittäin oman artikkelinsa.

Sherlockin augustinolainen mielen palatsi

Sir Arthur Conan Doylen (1859–1930) luoma Sherlock Holmes on varmasti kaikkien aikojen kuuluisin fiktiivinen salapoliisi, jopa siinä määrin että hän lyö tunnettuudessa todelliset virkaveljensä mennen tullen laudalta. Viime aikoina Sherlock Holmes on tullut taas pinnalle Steven Moffatin ja Mark Gatissin luoman Sherlock-nimisen TV-sarjan myötä, jossa Doylen kuuluisa salapoliisi on siirretty viktoriaaniselta ajalta 2010-luvun Lontooseen.

Sarjassa on paljon alkuperäisistä tarinoista otettuja elementtejä ja juonikuvioita, jotka on suorastaan nerokkaalla tavalla päivitetty meidän aikaamme. Samalla hahmoihin on tuotu uutta syvyyttä ja kiinnostavuutta. Sarjasta on ilmestynyt jo kolme tuotantokautta, ja kauan odotettua neljättä kautta ollaan parhaillaan kuvaamassa.

Sherlock on laadukas TV-sarja, mutta syvällisiä teologisia kannanottoja, joihin blogillani tarkastelemissani elokuvissa ja musiikissa yleensä kiinnitän huomioni, siinä ei esiinny. Miksi sitten kirjoitan katolista teologiaa käsittelevällä blogillani tästä erinomaisesta, mutta täysin sekulaarista sarjasta?

Ajaton Augustinus

Kristillisistä pyhimyksistä minulle yksi kaikkein rakkaimmista on Hippon piispa Augustinus (354-430), minkä joku on ehkä voinut päätellä siitä häneltä peräisin olevien lainausten määrästä, jonka olen blogiartikkeleissani esittänyt. Katolisessa kirkossa pyhän Augustinuksen muistopäivää vietetään 28.8., eli tämän viikon perjantaina.

Juhlan kunniaksi ajattelin kirjoittaa tästä suuresta teologista ja pyhimyksestä ja kertoa, miksi pidän häntä suurena uskon esikuvana ja miksi hänen tekstinsä ovat – antiikin filosofian ja ajan hampaan jättämistä puremajäljistä huolimatta – mielestäni raikasta ja tuoretta luettavaa myös 2000-luvulla elävälle kristitylle.