Keväiset helmikuun terveiset Leuvenista!

20190216_164455.jpgOn aika jatkaa matkakertomustani, jonka aloitin viime viikolla. Saavuttuani Leuveniin haasteellisen matkani jälkeen elämä jatkui edelleen hyvin kiireellisenä. Tämä johtui pitkälti käytännön asioiden järjestämisestä: asunnon hankkimisesta, opintoasioiden järjestämisestä, ihmisten tapaamisesta, erilaisista hankinnoista… Edellä kuvatut kiireet eivät kuitenkaan muuta yhtä tosiasiaa: Leuven on mahtava paikka, paljon upeampi kuin osasin edes kuvitella.

Yleisvaikutelmaltaan Leuven on hyvin keskiaikainen ja länsieurooppalainen. Kirkkoja ja muita vanhoja ja koristeellisia rakennuksia on kaikkialla. Ympyränmuotoinen ydinkaupunki on pinta-alaltaan varsin pieni, halkaisijaltaan 2-3 km, minkä vuoksi kaupungin sisällä pystyy liikkumaan hyvin jalan oikeastaan minne tahansa. Koska kaupunki on vanha, mitään ruutukaavaa on turha odottaa, vaan kuten ohjaajani asian ilmaisi, kyseessä on keskiaikainen labyrintti.

Eräs huomattava piirre Leuvenissa on myös se, että kaupungissa sijaitsevan merkittävän katolisen yliopiston (KU Leuven) läsnäolo näkyy hyvin vahvasti: yliopisto omistaa paljon rakennuksia etenkin kaupungin keskustasta ja huomattavan opiskelijaväestön vuoksi joka paikassa näkee ilmoituksia opiskelijoille suunnatuista vuokrakämpistä. On vielä yksi asia, joka tuli heti selväksi: täällä ei ole talvi vaan Suomen mittapuulla jo ihan mukavasti edennyt kevät.

Kevät?

IMG-20190216-WA0005.jpgOlin jo ennen Leuveniin tuloa ottanut hiukan selvää siitä, minkälaiset sääolot täällä vallitsevat ja tiesin kyllä, että lämpötila on todennäköisesti jotain +5 ja +10 välillä. Ajattelin kuitenkin että täällä olisi vastapainoksi sateista, tuulista ja koleaa, mikä tekisi säästä edes vähän ”talvisen”, mutta väärässäpä olin. Pipo, kaulahuivi ja talvitakki jäivät pian pois käytöstä.

Onhan täällä toki satanutkin, mutta vain muutamana päivänä, eikä kyse ole silloinkaan ollut mistään rankkasateesta. Tällä hetkellä lämpötila on ollut jo päivien ajan +15 tuntumassa ja aurinko paistaa siniseltä ja pilvettömältä taivaalta oikein mukavasti ja lämpimästi. Ulkona on siis suunnilleen samanlaista kuin kotipuolessa joskus huhtikuun loppupuolella tai vapun tienoilla, minkä vuoksi tuntuu joka kerta erittäin hämmentävältä muistaa, että nyt eletään itse asiassa helmikuun puoliväliä. (Jutun kuvituksena on viime lauantaina teologisen tiedekunnan kirjaston viereisessä puistossa ottamiani kuvia.)

Kysyin eräältä paikalliselta vanhemmalta tohtoriopiskelijalta, että kuinka kauan ilmasto on ollut täällä tällainen. Hän vastasi, että ennen vanhaan (80-luvulla?) täälläkin oli pieniä määriä lunta, joka satoi maahan joskus tammikuussa, suli välillä pois ja tuli taas uudestaan. Minulle tämä muistelu toi mieleen sääolosuhteet, jotka vallitsevat nykyään ihan eteläisimmässä Suomessa, mutta saatan olla väärässäkin.

IMG-20190216-WA0007.jpg

Joka tapauksessa voin sanoa, että vaikka olen yhdessä muiden kanssa tiedostanut ilmastonmuutoksen uhan jo aikaa sitten, se ei ole koskaan tuntunut näin todelliselta. Kun katsoo opiskelijoita paistattelemassa päivää vihreällä nurmella ja ihmisiä shortsit jalassa kaupungilla helmikuussa, ilmiö iskee kasvoille miltei surrealistisella tavalla.

Ilmastonmuutos ja kristillinen toivo

Tämän todellisuuden kohtaaminen näin konkreettisella tavalla on saanut minut miettimään ilmastonmuutosta laajemminkin. On tullut helpoksi ja muodikkaaksi sanoa, että nyt kaikkien pitää ruveta yhdessä toimimaan planeetan pelastamiseksi, ja tottahan se onkin. Kuitenkin tämä sanoma näyttää typistyvän usein oman moraalisen paremmuudentunteen pönkittämiseen ilman että mitään todella tapahtuu. Näin sekä poliittisten päättäjien että yksilöiden tasolla.

Tilanne vaatii kaikilta esimerkiksi ruokavalioon ja matkustamiseen liittyvien asioiden miettimistä: kuinka monena päivänä syön lihaa? Menenkö lentämällä, vaikka pääsisin junallakin? Menenkö autolla, vaikka pääsisin pyörällä tai kävelemälläkin? Vaikka tällaisiin asioihin liittyvät toimenpiteet ovat tarpeen vallitsevan tilanteen takia, mielestäni tällaiset valintatilanteet voivat kuitenkin nousta luontevasti jo ihan perus kristilliseen elämänkin pohjalta.

Kristittyjä on kutsuttu jo Raamatun ajoista lähtien olemaan mukautumatta maailmaan ja olemaan hemmottelematta itseään sen nautinnoilla. Lihan syöminen, autoilu tai lentäminen eivät ole itsessään syntiä, mutta jos voi olla ilmankin, on välillä ihan henkisesti kasvattavaa sanoa itselleen, että jättää jonkun mukavuuden nyt tällä kertaa sikseen. Jos motiivi tämän päätöksen takana on oikea, se on konkreettinen ilmaisu siitä, että elämän ilo ei ole lähtöisin maallisista mukavuuksista, vaan jostain syvemmältä. Tämä ei tarkoita, että kaikki hyvät ateriat ja muut mukavat asiat olisivat automaattisesti väärin. Kyse on sielun kiintymyksestä, ja tämä on jokaiselle itsetutkiskelun ja kasvun paikka.

Mitä sitten tulee globaaleihin tulevaisuudennäkymiin, minusta alkaa näyttää vahvasti siltä, että ihmiskunta on kulkemassa kohti varsin synkkiä aikoja. Tämä on nähdäkseni varsin realistinen näkemys, jolle on vankat tieteelliset perusteet. Sitä paremmalla syyllä elämäntaparemonttia ei mielestäni tulisi markkinoida keinona pelastaa maailma: mikäli toivo muutoksesta parempaan hupenee, mitä luultavimmin yksittäinen kaduntallaaja valitsee helpomman tien, kun peli on kuitenkin menetetty.

Itse asiassa nykyajan ilmastotieteilijöiden julistamat apokalyptiset tuomion näköalat sopivat varsin hyvin yhteen klassisen kristinuskon eskatologisen odotuksen kanssa, minkä vuoksi on mielenkiintoista, että kristityt tuovat tämän asian esiin aniharvoin. Kenties kukaan ei halua leimautua maailmanloppua ennustavaksi hihhuliksi. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole edes tarpeen: kristityn tulee suhtautua tulevaisuuteen joka hetki ikään kuin Kristus tulisi takaisin hänen omana elinaikanaan. Toivon tulee olla jossain muussa kuin suotuisissa talousnäkymissä. Eilen kirkossa saarnattiin muun muassa lukukappaleesta, joka kiteyttää tämän erinomaisesti:

Näin sanoo Herra: Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin, katoavaisten ihmisten voimaan, mies, jonka sydän luopuu Herrasta! Hän on kuin piikkipensas, joka yksin kituu aavikolla, kasvaa kivierämaassa, suolaisella kamaralla, missä kukaan ei asu. Siunattu on se mies, joka luottaa Herraan ja panee turvansa häneen! Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätää, silloinkin se kantaa hedelmää. (Jer. 17:5–8.)

Vaikka siis ihmiskunnan tulevaisuus näyttää sellaiselta, jota en haluaisi omalle tai lasteni kohdalle, toivon tulee niin oman maanpäällisen vaelluksen kuin (ja ennen kaikkea) iankaikkisen päämääränkin suhteen olla suuntautuneena Jumalaan, josta olemassaolo ja kaikki hyvä virtaa. Paras tapa suhtautua tulevaisuuteen on nähdäkseni siis elää evankeliumin mukaisesti jokapäiväisessä elämässään ja katsoa huomiseen luottavaisena siihen, että Herra kyllä johdattaa kaikkina aikoina.

Lopuksi

Näiden vakavasävytteisten pohdintojen lopuksi täytyy sanoa, että tästä mukavaan säähän sisältyvästä uhkaavasta globaalista tilanteesta muistuttavasta aspektista (ja luonnollisesti perhettä kohtaan tuntemastani ikävästä) huolimatta Leuven on aivan mahtava paikka ja että täällä olo on ollut ainakin tähän mennessä kaikin puolin positiivinen kokemus.

Olenkin tässä kirjoituksessani valottanut vain yhtä Belgian matkaani liittyvää elementtiä, ja että tulevina viikkoina aion jatkaa kertomustani muista minussa ajatuksia herättäneistä yksityiskohdista käsin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s