Frozen II: Evankeliumi pähkinänkuoressa

Katsoin syksyllä tyttäreni Elsan kanssa Disneyn Frozen-elokuvan (elokuvalla ei ole mitään yhteyttä tytön nimeen). Olin katsonut sen joskus aiemminkin, mutta yllätyin elokuvan loppuratkaisun kristillisyydestä:

Päähenkilö, jonka jäätymisen voi estää ainoastaan ”tosi rakkauden teko”, hylkää mahdollisuuden pelastumisesta ”tosi rakkauden suudelman” avulla ja päättää uhrata itsensä pelastaakseen sisarensa. Hän jäätyy, mutta herää takaisin eloon, mikä paljastaa sen, että tämä vaadittu ”tosi rakkauden teko” ei ole perinteikäs tosi rakkauden suudelma, kuten kaikki elokuvassa ovat olettaneet, vaan uhrautuminen toisen puolesta.

Frozenin Anna toimii siis eräänlaisena Kristus-hahmona: uhraa itsensä, mutta herää takaisin eloon, paljastaen näin rakkauden todellisen luonteen!

Kuten sanoin, olin tästä yhtäläisyydestä yllättynyt ja vaikuttunut, mutta kun kävin tapaninpäivänä tyttäreni kanssa katsomassa Frozen II:n, kristillisen uskonsisällön kaiku tuntui hyvin vähäiseltä valonpilkahdukselta ensimmäisessä elokuvassa, jossa kuitenkin loppujen lopuksi on melko vähän syvyyttä tai edes pitkälle mietittyä juonta.

Frozen II:ssa Kristus-hahmo on Elsa, mutta tällä kertaa koko juonikuvio oli oikeastaan jokaisen aspektinsa puolesta kristillisen ilosanoman inspiroima! Ymmärrän, että tämä väite kuulostaa suureelliselta ja epäuskottavalta, ja omistankin tämän kirjoitukseni sen perustelemiselle.

VAROITUS: En säästä lukijaa minkäänlaisilta juonipaljastuksilta, joten jos et ole katsonut elokuvaa, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Advertisement

Hyvää joulua!

Kristillisen uskon ytimessä on luottamus Jumalaan, joka lähestyy meitä todellisena ihmisenä ja kuoli puolestamme. Inkarnaation salaisuutta on hyvä pohtia varsinkin nyt Kristuksen syntymäjuhlan aikaan. Olen kirjoittanut aiheesta esimerkiksi täällä ja täällä. Tahdon toivottaa kaikille lukijoilleni hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2018!

Jännite uskon ytimessä – osa I

Myöhäiskeskiajalla elänyt bysanttilainen teologi Gregorios Palamas (1296–1359) ajatteli oikeaoppisen teologian tunnusmerkkinä olevan paradoksaalisuuden: oikeaoppinen teologi puhuu asioita, jotka ovat keskenään jännitteessä ja jopa näennäisessä ristiriidassa. Harhaoppiset puolestaan tyypillisesti ylikorostavat dogmin yhtä puolta, mutta hylkäävät toisen puolen.

Mielestäni tämä on erittäin hyvin sanottu, sillä vaikka tätä jännitteisyyttä ei liity suinkaan kaikkiin kristillisiin opinkappaleisiin, pätee yllä mainittu periaate kuitenkin kaikkein tärkeimpiin kirkon dogmeihin. Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa kiinnitänkin huomion kahteen kristilliseen oppiin, joissa Gregorioksen mainitsema jännitteisyys tulee mielestäni erityisen hyvin esille: kristologiaan ja armo-oppiin.

Ylösnousseen kosketuskammo

Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. Enkelit sanoivat hänelle: ”Mitä itket, nainen?” Hän vastasi: ”Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu.” Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.”

Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo.” Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: ”Minä olen nähnyt Herran!” Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut. (Joh. 20:11–18)

Yllä on Johanneksen evankeliumissa kerrottu versio tyhjän haudan löytämisestä ja ylösnousseen ilmestymisestä Magdalan Marialle. Yksi erikoinen yksityiskohta tässä kertomuksessa on, että Jeesus kieltää Mariaa koskettamasta itseään. Tämä on kirvoittanut kirkon saarnamiesten parissa erilaisia tulkintoja läpi kirkon historian. Miksi Jeesus ei sallinut Marian koskettaa itseään, vaikka vähän myöhemmin (Joh. 20:27) antaa siihen mahdollisuuden epäilevälle Tuomaalle?

Tapaaminen Jeesuksen kanssa

Joskus tulee miettineeksi, miltä olisi tuntunut elää Palestiinassa hiukan ajanlaskun alun jälkeen ja nähdä Jeesus ”livenä”, ehkä jopa koskettaakin häntä. Miltä olisikaan tuntunut nähdä hänen ainakin oman mielikuvitukseni mukaan lempeän tutkiskeleva katseensa ja kuulla hänen puhettaan?

Hänen opetuslastensa saivat kokea kaiken tämän, ja Matteuksen mukaan Jeesus sanoikin heille: ”Autuaat ovat teidän silmänne, koska ne näkevät, ja korvanne, koska ne kuulevat! Totisesti: monet profeetat ja vanhurskaat ovat halunneet nähdä mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet” (Matt. 13:16–17).

Jeesuksen kuoleman, ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen myötä tällainen hänen käsin kosketeltavan konkreettinen kohtaaminen on tullut meille kristityille joksikin, joka odottaa meitä vasta rajan tuolla puolen. Vai onko?

Israel ja Jumalan kutsun peruuttamattomuus – osa II

Joulukuussa 2015 julkaistun kirkon ja juutalaisten välistä dialogia käsittelevän dokumentin koko otsikko on “The Gifts and the Calling of God are Irrevocable” (Rom. 11:29): A Reflection on Theological Questions Pertaining to Catholic–Jewish Relations on Occasion of the 50^th Anniversary of “Nostra Aetate” (No. 4). Kuten alaotsikosta käy ilmi, kyseessä on siis teologisten kysymysten reflektointi, eikä kirkon opetusviran sitovaa opetusta. Tämä vahvistetaan myös asiakirjan esipuheessa.

Kuitenkaan näitä pohdintoja ei ole syytä ohittaa olankohautuksella, sillä ne joka tapauksessa tulevat viralliselta ja varsin korkea-arvoiselta taholta, ja edustavat selvästi Vatikaanin kantaa käsiteltävästä kysymyksestä. Dokumentin allekirjoittajien joukossa on muun muassa Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston puheenjohtaja, (viime huhtikuussa Suomessakin vieraillut) kardinaali Kurt Koch.

Mitkä sitten ovat tämän suhteellisen tuoreen dokumentin teologiset pointit? Entä pitävätkö siitä mediassa levitetyt villit huhut paikkansa? Sanotaanko siinä todella, että juutalaiset eivät tarvitse Kristusta pelastuakseen?

Israel ja Jumalan kutsun peruuttamattomuus – osa I

Vatikaanin ja juutalaisten välisiä suhteita ylläpitävä paavillinen komissio julkaisi 10.12.2015 asiakirjan, jossa käsitellään katolisen kirkon ja juutalaisten välisiin suhteisiin liittyviä teologisia kysymyksiä. Dokumentti julkaistiin 50 vuotta Vatikaanin II kirkolliskokouksen kirkon ja ei-kristillisten uskontojen välistä suhdetta koskevan julistuksen Nostra Aetaten julkaisemisen jälkeen.

Dokumentti sai osakseen huomiota lehdistössä, koska se ei rohkaise käännyttämään juutalaisia ja sanoo myös heidän olevan osallisia Jumalan pelastustyöstä. Raflaavimmat lööpit kirkuivat, että Vatikaanin mukaan juutalaiset eivät tarvitse Kristusta pelastuakseen.

Mistä sitten on kysymys? Mitä kirkko opettaa juutalaisten asemasta pelastushistoriassa? Onko katolisen kirkon mukaan todella olemassa kaksi rinnakkaista pelastustietä Jumalan luo?

Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa tarkastelen näitä kysymyksiä pureutumalla katolisen kirkon juutalaisia koskevaan opetukseen Vatikaanin II kirkolliskokouksen julistuksessa Nostra Aetate ja Katolisen kirkon katekismuksessa sekä kirkon juutalaisten suhteiden komission tuoreessa asiakirjassa esitettyihin pohdintoihin.

Kuinka puhua ihmisille Jeesuksesta?

Kristityn elämässä tulee joskus eteen tilanteita, jolloin hänen pitäisi selittää jollekulle ymmärrettävästi pähkinänkuoressa, mistä kristinuskossa on oikeastaan kyse. Tässä tulee tietenkin pureutua olennaisimpaan, eli Jumalan pelastustyöhön Jeesuksessa Kristuksessa.

Tämä kristinuskon ydinasia on sinänsä helppo ilmaista yhdellä lauseella, kuten ”Jumala lähetti Jeesuksen Kristuksen kuolemaan ihmisten puolesta heidän syntiensä tähden ja voittamaan kuoleman ylösnousemuksellaan”. Kuitenkin tällaiset määritelmät usein herättävät enemmän kysymyksiä kuin vastaavat niihin.

Esimerkiksi seuraavankaltaiset kysymykset ovat kokemukseni mukaan varsin yleisiä; ”Miksi Jeesuksen täytyi kuolla, jotta hyvä ja armollinen Jumala voisi antaa ihmisille anteeksi heidän syntinsä?” ”Miten Jeesuksen kuolema voi hyödyttää toisia ihmisiä?” ”Mistä Jumalan täytyy minut pelastaa?” ”Mitä tekemiseni Jumalalle kuuluvat? Enkö saa elää omaa elämääni?”

Syy siihen, miksi kristittyjen yksinkertainen vastaus lähinnä herättää lisää kysymyksiä, on, että ne ilmaukset ja selitykset, joilla kristillisen ilosanoman ydinsisältö on perinteisesti muotoiltu, eivät ole enää ymmärrettäviä nykyihmisille. Nykyään tavalliselle kaduntallaajalle tuntuu käsittämättömältä ajatus esimerkiksi Jeesuksen uhrikuolemasta tai ihmisten syyllisyydestä Jumalan edessä.

Tässä artikkelissani haluankin antaa vinkkejä, joiden avulla tavallinen, ei-teologisesti koulutettu kristitty voi lähestyä tällaista tilannetta, jolloin hänelle tarjoutuu tilaisuus vastata, mihin hänen uskonsa perustuu (1. Piet. 3:15).

Joseph Ratzinger ja dialoginen kuolemattomuus

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Tämä on kysymys, jota luultavasti jokainen ihminen on tullut miettineeksi ainakin jossain vaiheessa elämäänsä. Varsinkin niissä tilanteissa kun kuolema kohtaa jonkun itselleen läheisen, siihen liittyvät kysymykset tulevat erityisen polttaviksi ja herättävät pelkoa ja ahdistusta. Vastauksena tähän ahdistukseen kristinusko tarjoaa ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän toivoa.

Vaikka usko ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään ovat kristinuskon kannalta keskeisiä, siihen liittyy kysymyksiä, joihin teologit yrittävät pohtia vastauksia vielä tänäkin päivänä. Yksi tällainen on, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman ja viimeisenä päivänä tapahtuvan ruumiin ylösnousemuksen välillä.

1900-luvun katolisen teologian suuriin nimiin kuuluva Joseph Ratzinger käsittelee tätä kysymystä alun perin vuonna 1977 ilmestyneessä teoksessaan Eschatologie: Tod und ewiges Leben. Teos julkaistiin vuonna 1988 englanniksi toisella epilogilla varustettuna otsikolla Eschatology: Death and Eternal Life.

Teoksessaan Ratzinger osoittaa aikansa teologisessa keskustelussa vallitsevaksi käyneen kuolemaa ja ylösnousemusta koskevan näkemyksen puutteita ja ongelmia sekä tarjoaa tilalle eheämmän ja kristillisemmän vaihtoehdon.

Hans Urs von Balthasar ja toivo tyhjästä helvetistä

Oppi helvetistä on yksi niistä kirkon opeista, jotka herättävät ihmisissä vastustusta. Ajatus Jumalasta, joka tuomitsee suuren osan ihmiskunnasta ikuiseen tuskaan ja kärsimykseen, saattaa muodostua varsinkin ei-uskoville vakavaksi kompastuskiveksi, eikä ole helppo pala uskovillekaan.

Katolisen kirkon katekismus asettaa helvettiä koskeville teologisille pohdinnoille reunaehdoiksi, että helvetti on olemassa, kestää ikuisesti, ja tarkoittaa eroa Jumalasta (KKK, 1035). 1900-luvun merkittävimpiin katolisiin teologeihin lukeutunut sveitsiläinen Hans Urs von Balthasar (1905–1988) käsitteee helvettiin liittyviä kiperiä kysymyksiä näiden kirkon uskon asettamien reunaehtojen sisällä teoksessaan Was dürfen wir hoffen? (engl. Dare We Hope ”That All Men Be Saved”?).

Teoksessaan von Balthasar kannattaa näkemystä, jonka mukaan kaikkien ihmisten pelastumisesta on toivoa. Kirja sai huikean vastalauseryöpyn, minkä johdosta von Balthasar kirjoitti myös pienen kirjasen nimeltä Kleiner Diskurs über die Hölle (engl. A Short Discourse on Hell), jossa hän vastaa saamaansa kritiikkiin ja kertaa aiemman teoksensa pääpointteja.