Jännite uskon ytimessä – osa II (2/2)

Augustinuksen kuoleman jälkeen katolisella kirkolla oli edessään hänen perintönsä käsitteleminen. Haasteena oli Augustinuksen hengessä vahvistaa armon välttämättömyys ihmisen pelastukselle mutta samalla säilyttää myös vapaa tahto ja Jumalan kaikkia ihmisiä koskeva pelastustahto osana kirkon opetusta. Kirkko ottikin virallisesti kantaa perisyntiin, armoon ja predestinaatioon Orangen kirkolliskokouksessa vuonna 529.

Pelagiolaisuus oli tuomittu harhaopiksi jo Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 418 ja myöhemmin vielä Efeson ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 431, mutta silti moni kysymys oli yhä avoinna: ihminen siis tarvitsee armon apua pelastuakseen, mutta voiko hän kuitenkin vapaan tahtonsa avulla pyytää Jumalalta tätä yliluonnollista apua osakseen? Entä miten suhtautua Augustinuksen kiistanalaiseen predestinaatio-oppiin? Ylipäätään: mikä on kirkon tulkinta Augustinuksen perinnöstä?

Armon välttämättömyys

Orangessa vahvistettiin Augustinuksen opetus perisynnistä sanomalla, että Aadamin lankeemuksen seurauksena sekä hänen ruumiinsa että sielunsa muuttuivat huonommaksi (kaanon 1) ja että sekä synnin rangaistuksena tuleva ruumiillinen kuolema että itse synti tulevat myös Aadamin jälkeläisten osaksi (kaanon 2) (DH 371–372).

Mitä tulee armon ja vapaan tahdon väliseen suhteeseen, kirkolliskokous asettui vastustamaan niin sanottua semipelagiolaista kantaa, jonka mukaan ihminen tarvitsee kyllä armoa elääkseen Jumalalle mieleistä elämää, mutta saadakseen tämän armon, ihmisen täytyy itse vapaasti kääntyä Jumalan puoleen ja pyytää sitä:

Kaanon 3. Jos joku sanoo Jumalan armon voivan välittyä ihmisen pyynnön ansiosta, eikä itse armon saavan meidät pyytämään, hän puhuu profeetta Jesajaa ja Apostolia vastaan, jotka sanovat: ”Minut ovat löytäneet ne, jotka eivät etsineet minua, olen ilmaissut itseni niille, jotka eivät etsineet minua” (Room. 10:20; Jes. 65:1). (DH 373)

Kaanon 4. Jos joku väittää Jumalan odottavan meidän tahtoamme, jotta puhdistuisimme synnistä, eikä että myös se, että tahdomme puhdistua tapahtuu Pyhän Hengen vuodattamisen ja toiminnan kautta, vastustaa itseään Pyhää Henkeä, joka sanoo Salomon kautta: ”Jumala valmistaa tahdon” (Sananl. 8:35), ja julistaa hyödyllisesti Apostolin kautta: ”Jumala on se, joka toimii teissä sekä tahtomisen että tekemisen hänen hyvän tahtonsa mukaisesti” (Fil. 2:13). (DH 374)

Kirkolliskokous tähdentää siis Augustinuksen hengessä, että ihmisen ei ole mahdollista kääntyä Jumalan puoleen ilman armon vaikutusta. Se myös vahvistaa Augustinuksen opetuksen, jonka mukaan ihmisen tahto on kärsinyt syntiinlankeemuksessa ja tarvitsee armoa tullakseen todella vapaaksi:

Kaanon 13. Vapaan tahdon ennalleen palauttamisesta: ensimmäisessä ihmisessä heikentynyttä tahdon ratkaisuvaltaa ei voida palauttaa ennalleen paitsi kasteen armolla. Sitä, mikä on menetetty, ei voi saada takaisin paitsi häneltä, joka voi sen antaa. Tästä itse totuus sanoo: ”Jos Poika vapauttaa teidät, silloin olette todella vapaita” (Joh. 8:36). (DH 383)

Orange vahvistaa myös, että ”mitkään ansiot eivät edellä armoa. Palkka ansaitaan hyvillä töillä, jos niitä tehdään, mutta armo, jota ei ansaita, edeltää, jotta niitä tehdään” (Kaanon 18, DH 388).

Ihmisen pahuus ja Jumalan tahto

Kaanon 23. Jumalan ja ihmisen tahdosta: Kun ihmiset tekevät sitä, mikä ei miellytä Jumalaa, he tekevät oman tahtonsa, eivätkä Jumalan tahdon mukaan. Kun he taas tekevät, mitä tahtovat, jotta palvelisivat jumalallista tahtoa – vaikka he itse tahtovatkin tehdä sitä, mitä tekevät – kyseessä on hänen [Jumalan] tahtonsa, joka on valmistanut ja määrännyt (iubetur), mitä he tahtovat. (DH 393)

Césaire d'Arles retable de la cathédrale Saint-Siffrein de Carpentras.jpgKuten viime viikolla ilmestyneessä artikkelissani tuli esille, Augustinus ajatteli ihmisen toimivan Jumalan tahdon mukaan silloinkin kun he rikkovat sitä vastaan: ne, jotka on ennalta määrätty kadotukseen, tekevät Jumalan tahtoa vastaan Jumalan heille ennalta määräämän osuuden mukaisesti.

Orangen kirkolliskokous ei kuitenkaan seuraa Augustinusta tässä asiassa, vaan korostaa, että Jumalan tahtoa rikkoessaan ihmiset toteuttavat omaansa, eivätkä Jumalan tahtoa. Kun ihmiset sen sijaan toimivat Jumalan tahdon mukaisesti, kyseessä on Jumalan tahto, jonka hän on valmistanut ja määrännyt.

Kirkolliskokous ei myöskään seuraa Augustinuksen opetusta kaksinkertaisesta predestinaatiosta, jonka mukaan Jumala on ennalta määrännyt osan ihmisistä pelastukseen ja osan kadotukseen. Kirkolliskokouksen puheenjohtajana toimineen Caesarius Arlesilaisen laatimassa kirkolliskokouksen opetuksen kokoavassa yhteenvedossa tämä oppi hylätään selvin sanoin:

Emme ainoastaan ole uskomatta, että jotkut ovat jumalallisen voiman ennalta määräämiä pahuuteen, vaan jos jotkut haluavat uskoa jotain näin pahaa, lausumme heille kaikella inholla (cum omni detestatione) anateeman. (DH 397)

Vapaa ihminen ja Jumalan suvereeni armo

Vapaan tahdon ja predestinaation välinen suhde oli keskiajalla toisinaan kiivaankin keskustelun kohteena. Kaksinkertainen predestinaatio tuomittiin vielä esimerkiksi Quiercyn kirkolliskokouksessa vuonna 853 ja Valencen kirkolliskokouksessa vuonna 855.

Reformaatio nosti armon ja ihmisen vapaan tahdon väliseen suhteeseen liittyvät kysymykset pinnalle siinä mittakaavassa, että katolisen kirkon täytyi ottaa niihin kantaa entistä yksityiskohtaisemmin. Kirkon kanta muotoiltiin Trenton kirkolliskokouksessa, joka pidettiin vuosina 1545–1563, eli hieman yli tuhat vuotta Orangen kirkolliskokouksen jälkeen.

Trenton kirkolliskokouksessa tärkeimpänä käsiteltävänä kysymyksenä oli vanhurskauttamisoppi, ja konsiilin armoon ja ihmisen vapaaseen tahtoon liittyvät kannanotot tulevat esille tässä kontekstissa.

Vaikka vanhurskauttamisoppi ja armo-oppi liittyvät läheisesti toisiinsa, en tässä artikkelissa ryhdy käsittelemään Trenton opetusta vanhurskauttamisesta. Sen sijaan kiinnitän huomioni pelkästään siihen, mitä se sanoo armon ja ihmisen vapaan tahdon välisestä suhteesta.

Kirkolliskokous vahvistaa jo Orangessa hyväksytyn opin ennaltakulkevasta armosta, mutta korostaa armon rinnalla myös ihmisen vapaata tahtoa. Myös vahvistaessaan perinteisen perisyntiopin Trento korostaa reformaattoreita vastaan että ihmisen vapaa tahto ei ole kadonnut, vaikka se onkin heikentynyt ja vääristynyt niin, että ihminen ei voi ilman armon apua nousta alennustilastaan (luku 1). Sekä armon että vapaan tahdon korostaminen näkyy hyvin esimerkiksi vanhurskauttamisoppia käsittelevän dekreetin luvussa 5:

Kirkolliskokous julistaa edelleen, että aikuisten tapauksessa heidän vanhurskauttamisensa alun tulee sanoa olevan Jumalalta Kristuksen Jeesuksen kautta tulevassa ennalta ehättävässä armossa, eli hänen kutsussaan, joka annetaan heille ilman heidän mitään edeltäviä ansioitaan. Siispä ne, jotka ovat syntien kautta kääntyneet pois Jumalasta, asetetaan hänen herättävän ja auttavan armonsa kautta kääntymään kohti omaa vanhurskauttamistaan vastaanottamalla vapaasti tämän armon ja tekemällä yhteistyötä sen kanssa.

Näin Jumalan koskettaessa ihmisen sydäntä Pyhän Hengen valaisulla ihminen itse ei siis ole täysin toimettomana ottaessaan vastaan tämän valaisun, jonka hän olisi voinut myös torjua, mutta ei olisi kuitenkaan omalla vapaalla tahdollaan ilman Jumalan armoa voinut liikuttaa itseään kohti vanhurskautta Jumalan silmissä. Niinpä kun pyhissä kirjoituksissa sanotaan: ”Kääntykää minun luokseni niin minä käännyn teidän puoleenne” (Sak. 1:3), siinä muistutetaan meidän vapaudestamme. Kun me puolestamme vastaamme: ”Käännä meidät puoleesi, Herra, niin me käännymme” (Val. 5:21), tunnustamme Jumalan ennalta ehättävän armon. (DH 1525)

Kirkolliskokous siis julistaa yhtäpitävästi Orangen kanssa, että ihminen ei voi kääntyä Jumalan puoleen ilman Jumalan ennalta ehättävää armoa. Vasta tämän ennalta ehättävän armon herättämänä ihminen on vapaa kääntymään Jumalan puoleen ja tekemään yhteistyötä Jumalan armon kanssa.

Trento ei kuitenkaan jätä asiaa tähän: sen mukaan ihminen ei kuitenkaan ole täysin toimeton ottaessaan vastaan Jumalan armon. Ihmisen on aina mahdollista kieltäytyä ottamasta sitä vastaan, ja myös se, että ihminen ottaa tämän armon vastaan on ihmisen itsensä toimintaa. Samaan aikaan on kuitenkin myös totta, että ihminen ei pystyisi ottamaan armoa vastaan ilman armon vaikutusta.

Tämä jännitteisyys tulee hyvin esille dekreetissä käytetyistä raamatunkohdista: toisaalta siteerataan Sakarian kirjan ensimmäisen luvun kolmatta jaetta, jossa ihmisen aloite näyttää olevan ratkaiseva hänen kääntymisessään Jumalan puoleen.

Kirkolliskokous osoittaa kuitenkin, että tämä on vain osa totuudesta: samaan aikaan kun ihmiselle annettu kehotus kääntyä Jumalan puoleen otetaan äärimmäisen vakavasti, tunnustetaan, että Jumalan pitää ensin kääntää ihminen puoleensa, jotta ihminen voisi itse kääntyä.

Kirkolliskokous tunnustaa siis sekä ihmisen vapauden ja vastuullisuuden, että Jumalan armon ensisijaisuuden, vaikka nämä näyttävätkin olevan keskenään jännitteisessä suhteessa. Näin tämän artikkelisarjan ensimmäisessä osassa esille tuomani Gregorios Palamaksen ajatus kristillisen opin paradoksaalisuudesta näyttää pätevän myös katoliseen oppiin armosta ja ihmisen vapaasta tahdosta.

Pohdintaa

Käsitellessään armon ja vapaan tahdon välistä suhdetta Trenton kirkolliskokous puhuu Jumalan kutsusta, johon ihminen vapaasti armon vaikutuksesta vastaa. Tämä tuo mieleen kuvan ihmisten keskuudessa tapahtuvasta tilanteesta, jossa suoraan kutsuun vastataan joko myöntävästi tai kieltävästi. Jumalan kutsussa on kuitenkin usein kyse jostain ihan muusta.

Raamatussa ja kristinuskon historiassa on toki monia esimerkkejä yhtenä ajanhetkenä Kaikkivaltiaalta suoraan ihmiselle tulevasta kutsusta, kuten profeettojen ja Paavalin tapauksessa. Näissä Jumalan kutsu esitetään hyvin voimallisena, voisi jopa sanoa vastustamattomana, tapahtumana.

Kuitenkin suurin osa kristityistä – allekirjoittanut mukaan lukien – luultavasti kuvaisi Jumalan kutsua ja omaa vastaustaan tähän kutsuun pikemminkin prosessina. Elämässä sattuneet tapahtumat ovat saaneet miettimään tai kokemaan jotain, yksi asia on johtanut toiseen ja lopulta ihminen on tehnyt päätöksensä kääntyä Jumalan puoleen.

Tässä prosessissa ihminen itse täysin vapaasti kokee, ajattelee ja tekee valintoja. Kuitenkin samaan aikaan on syytä uskoa, että Jumala koko ajan puhuttelee, kutsuu ja johdattaa ihmistä hänen elämässään. Jumalan armo toimii ihmisten jokapäiväisessä elämässä moninaisin ja salatuin tavoin.

Tämä kaikki mahdollistaa hyvin erilaisia tulkintoja ihmisen vapauden ja armon välisestä suhteesta: joku voi kokea tehneensä selvän ratkaisun kääntyä Jumalan puoleen kun taas joku toinen tuntee Jumalan ikään kuin vastaansanomattomasti vetäneen itsensä luokseen. Katolinen kirkko uskoo, että kummatkin ovat oikeassa.

Tämä kaksitahoisuus liittyy selvästi myös Raamattuun: Sama Paavali, joka korostaa Jumalan armon vaikutusta sanomalla esimerkiksi: ”Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa” (Fil. 2:13) ottaa myös seurakuntalaistensa vapauden tosissaan kehottaessaan: ”Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi!” (2. Kor. 6:1).

Lopuksi

Kristinuskon mukaan Isä Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiskunnalle Pojassaan ja toimii maailmassa Pyhässä Hengessään. Kristologian ja armo-opin lyhyen tarkastelun jälkeen näyttää siltä, että sekä Pojan että Hengen toimintaa ympäröi tietty paradoksaalisuus ja salaperäisyys.

Jumala on todella ilmoittanut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa, joka on tosi Jumala ja tosi ihminen, mutta emme kuitenkaan pysty purkamaan tätä inkarnaation salaisuutta täysin järjellä ymmärrettävään muotoon. Jumala lähestyy armollaan ihmistä ja mahdollistaa tämän kääntymyksen alusta loppuun saakka. Kuitenkin toimiessaan ihmisten pelastukseksi hän kunnioittaa ihmisen vapautta ja pitää häntä vastuullisena teoistaan ja päätöksistään.

Mysteeri näyttää siis ympäröivän jopa Jumalan itseilmoitusta, mikä ei ole yllättävää, sillä kristillisen uskon mukaan hän on olemukseltaan salattu. Hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä (1. Tim. 6:16). Vaikka Jumala on ilmoittanut itsensä, emme silti voi käsittää häntä. Tämä kertoo siitä, että Jumala on todella ilmoittanut itsensä sellaisena kuin hän on: pyhänä salaisuutena, jota tulee lähestyä palvoen ja ihmetellen.

 

Kirjallisuus

Denzinger, Heinrich (DH [Denzinger-Hünermann]) (2012 [2010]). Compendium of Creeds, Definitions, and Declarations on Matters of Faith and Morals. Revised, enlarged and, in collaboration with Helmut Hoping, edited by Peter Hünermann for the original bilingual edition and edited by Robert Fastiggi and Anne Englund Nash for the English edition. Fourty-Third Edition. San Francisco: Ignatius Press.

Pelikan, Jaroslav, (1971). The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, Volume 1: The Emergence of the Catholic Tradition (100-600). Chicago & London: The University of Chicago Press.

–, (1978). The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, Volume 3: The Growth of Medieval Theology (600–1300). Chicago & London: The University of Chicago Press.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s