Viime artikkelissa tarkastelin Kolminaisuuden toiseen persoonaan liittyvää paradoksaalisuutta. Tämä jännitteisyys liittyy pääasiallisesti hänen persoonaansa, mutta myös hänen toimintaansa liittyvät kysymykset ovat olleet tärkeitä häntä koskevan opin kehittymisestä. Erityisesti Kristuksen kuolema ristillä on saanut teologit pohtimaan hänen ihmisyytensä ja jumaluutensa välistä suhdetta.
Konstantinopolin I kirkolliskokous vahvisti vuonna 381 Pyhän Hengen olevan osallinen jumalallisesta olemuksesta ja Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona. Pyhä Henki mahdollistaa kristittynä olemisen, sillä juuri hän mahdollistaa uskon Jeesukseen (1. Kor. 12:3) ja vuodattaa rakkauden ihmisten sydämiin (Room. 5:5). Sitä voimaa, jolla Jumala tämän kaiken tekee, kutsutaan armoksi, joka on ”ennen muuta ja erityisesti Pyhän Hengen lahja, joka vanhurskauttaa ja pyhittää meidät” (KKK, 2003).
Samalla kun kristologiset kiistat raivosivat itäisessä kristikunnassa, lännessä tiukan teologisen kiistan aiheena oli juuri armo ja sen suhde ihmisen vapaaseen tahtoon. Ratkaisevassa asemassa armo-opin kehittymisen kannalta oli Augustinus, jota läntinen kristikunta kunnioittaa armon opettajana (doctor gratiae). Armo-opin lisäksi hänet muistetaan myös kiistellystä predestinaatio-opista.
Ajattelin ensin tehdä tästä tavallisen kaksiosaisen artikkelisarjan, mutta päädyin lopulta jakamaan toisen osan kahtia. Tähän oli syynä kristillisen teologian ohittamaton järkäle nimeltä Augustinus: tätä aihetta käsitellessä hänen osuutensa nopeakin kertaaminen vaatii nimittäin oman artikkelinsa.
Ihminen synnin orjana
Kristinuskoon on kuulunut sen varhaisimmista ajoista asti usko siihen, että ihminen on vapaa ja vastuullinen omista teoistaan Jumalan edessä. Tämä periaate oli kaikkien kirkkoisien itsestään selvä periaate, mutta 400-luvulla ihmisen vapaan tahdon ja Jumalan armon välinen suhde tuli läntisessä kristikunnassa kiivaan teologisen kiistan kohteeksi.
Tämä kiista käytiin Augustinuksen ja Pelagiuksen sekä hänen seuraajiensa välillä. Pelagius katsoi ihmisen olevan kykenevä elämään Jumalan käskyjen mukaan ja ansaitsemaan itse oman pelastuksensa. Augustinus puolestaan tähdensi ihmisluonnon olevan perisynnin vuoksi voimaton kääntymään omin voimin Jumalan puoleen ja tarvitsevan tämän vuoksi Jumalan armoa pelastuakseen.
Yksi tärkeimmistä Augustinusta ja Pelagiusta erottavista tekijöistä olikin juuri perisyntioppi. Augustinus katsoi Aadamin saattaneen syntiinlankeemuksessa sekä itsensä että kaikki jälkeläisensä tilaan, jossa ihminen on synnin orja. Langenneessa tilassaan ihmisen tahto ei ole vapaa kääntymään pois synnistä kohti Jumalaa. Perisynnin tahraamana ihminen myös ansaitsee osakseen Jumalan vihan ja kadotustuomion.
Augustinuksen mukaan tämä ihmisessä oleva perisynti periytyy vanhemmilta lapsille suvunjatkamisen kautta. Pelagiuksen mukaan Aadamin lankeemuksen vaikutus hänen jälkeensä syntyneisiin ihmisiin rajoittuu pelkästään hänen antamansa huonon esimerkin voimaan.
Kaikki armosta
Augustinuksen mukaan ihminen voi kuitenkin parantua tästä perisynnin turmelemasta tilastaan Jumalan armon avulla: ”Meistä tulee todella vapaita, kun Jumala muovaa, muotoilee ja luo meidät; ei ihmisiksi, joita jo olemme, vaan hyviksi ihmisiksi. Näin hän tekee armossaan, että olisimme Kristuksessa uutta luomistyötä, niin kuin on kirjoitettu: ’Jumala, luo minuun puhdas sydän’ (Ps. 51:12)” (Usko, toivo, rakkaus 9,31). Armon vaikutuksesta ihminen saa siis takaisin lankeemuksessa menettämänsä vapauden:
Teemmekö me nyt armon avulla tyhjäksi koko vapaan ratkaisuvallan? Emme suinkaan, vaan me päinvastoin vahvistamme sen. Usko ei tee tyhjäksi lakia, vaan vahvistaa sen. Aivan samoin armo ei tee tyhjäksi vapaata ratkaisua vaan vahvistaa sen. Vain vapaa ratkaisu voi täyttää lain. Mutta lain kautta tulee synnin tunto, uskon kautta saadaan armo avuksi syntiä vastaan, armo parantaa sielun synnin viasta, sielun terveys vapauttaa ratkaisuvallan, vapaa ratkaisu rakastuu vanhurskauteen, rakkaus vanhurskauteen täyttää lain. Kuten siis usko ei tee tyhjäksi lakia vaan vahvistaa sen – koskapa usko ottaa vastaan armon, jolla laki täytetään – siten ei armokaan tee tyhjäksi vapaata ratkaisua, vaan vahvistaa sen. Armo näet tekee terveeksi tahdon, joka sitten ilman pakkoa rakastaa vanhurskautta. (Henki ja kirjain 30,52)
Ihmisen vapaalla tahdolla ei kuitenkaan ole Augustinuksen mukaan mitään osaa armon vastaanottamisessa: ”Näin ollen Jumala vaikuttaa ihmisessä myös sen, että hän tahtoo uskoa. Hänen laupeutensa ennättää kaikessa meidän edellemme, mutta meidän oman tahtomme asia on, kuten sanottu, suostua Jumalan kutsuun tai torjua se” (Henki ja kirjain 34,60).
Jumalan tuomioiden tutkimattomuus
Koska ihminen vapautuu tekemään hyvää vain Jumalan armon avulla, miksi kaikki eivät sitten käänny? Augustinuksen ratkaisu tähän kysymykseen on, että Jumala on ennalta määrännyt (eli predestinoinut) osan ihmisistä pelastukseen ja osan kadotukseen. Vaikka kaikki synti on vastoin Jumalan tahtoa, myös kadotukseen johtava synti on osa Jumalan suunnitelmaa, jonka mukaisesti Jumala on määrännyt osan ihmiskuntaa kadotukseen:
Koska Jumala on korkein hyvä, hän käytti myös pahoja tekoja hyvään. Niinpä ne, jotka hän on ennalta määrännyt rangaistaviksi, joutuvat omasta syystään kadotukseen, kun taas ne, jotka hän on ennalta määrännyt armahdetuiksi, saavat pelastuksen Jumalan laupeuden tähden. Omasta näkökulmastaan ihmiset tekivät vastoin Jumalan tahtoa. Mutta Jumalan kaikkivaltiuden kannalta he eivät tietenkään tähän kyenneet. Juuri siinä, missä he tekivät vastoin Jumalan tahtoa, heistä itse asiassa tuli osa Jumalan tahtoa. (Usko, toivo, rakkaus 26,100)
Entä sitten Raamatun sana (1. Tim. 2:4), jonka mukaan Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan? Augustinus selittää tätä raamatunkohtaa kahdella tavalla: ensinnäkään se ei hänen mukaansa tarkoita, että Jumala tahtoisi kaikkien pelastuvan, vaan että kaikki pelastuvat (vain) Jumalan tahdosta. Toiseksi ”jokainen ihminen” ei hänen mukaansa tarkoita kirjaimellisesti kaikkia ihmisiä vaan pikemminkin kaikenlaisia ihmisiä:
Jokainen ihminen tarkoittaa kaikkia ihmistyyppejä, jotka voidaan sitten jakaa moniin eri ryhmiin. On hallitsijoita ja alamaisia, ylhäisiä ja alhaisia, kuuluisia ja tavallisia, oppineita ja oppimattomia, ruumiillisesti terveitä ja heikkoja; älykkäitä, hitaita ja täydellisen tyhmiä; rikkaita, köyhiä ja keskiluokkaisia; miehiä ja naisia; pikkuvauvoja, lapsia, nuoria, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä, vanhuksia. On kaikkia kieliä, on kaikkia kulttuureja, on kaikkia taitoja, on kaikkia ammatteja, on loputtomasti erilaisia tahtoja ja erilaisia omatuntoja ja kaikkia muita inhimillisiä eroavaisuuksia. Jokaisesta tällaisesta ryhmästä ja kansakunnasta Jumala haluaa pelastaa ihmisiä ainoan Poikansa, meidän Herramme kautta. (Usko, toivo, rakkaus 27,103)
Ristiriitainen vastaanotto ja Augustinuksen perintö
Ei liene tarpeen sanoa, että nämä Augustinuksen yritykset selitellä Raamatun Jumalan universaalista pelastustahtoa koskevat kohdat predestinaatio-oppinsa mukaisiksi eivät ole kovinkaan tyydyttäviä. Lisäksi Augustinuksen predestinaatiota koskevat kirjoitukset ovat varsin hurjaa luettavaa, ja aiheuttivat ymmärrettävästi vastustusta paitsi pelagiolaisten, myös Augustinukseen muuten myönteisesti suhtautuneissa piireissä.
Vaikka kaikki ihmiset ovatkin syntisiä ja pahoilla teoillaan ansaitsevat Jumalan vihan, näyttää silti selkeästi epäoikeudenmukaiselta, että vain osa saa armahduksen ja muut rangaistuksen. Vielä epäilyttävämmäksi tilanteen tekee se, että tämä armahtaminen ja rankaiseminen ei perustu mihinkään ihmisen toimintaan, vaan pelkästään Jumalan ikuisuudessa tekemään ennaltamääräämiseen.
On osuvasti sanottu, että esimerkiksi keskiajan teologia on vain sarja alaviitteitä Augustinukseen (Pelikan 1978, 3), ja juuri tämän Augustinuksen valtavan jälkivaikutuksen vuoksi myös predestinaatio-oppi on puhuttanut teologeja vuosisata toisensa jälkeen. Juuri tämä Augustinuksen ajattelun osa-alue vaikutti huomattavasti esimerkiksi Martti Lutherin (1483-1546) ja Jean Calvinin (1509-1564) ajatteluun.
Vaikka Augustinuksen kanta predestinaatioon oli jyrkkä ja johdonmukainen, armon ja ihmisen vapaan tahdon välinen suhde ei ollut hänelle niin yksinkertainen kuin mitä esimerkiksi edellä mainituille reformaattoreille. Armon ja predestinaation ensisijaisuutta korostaessaan Augustinus halusi nimittäin pitää kiinni siitä, että ihmisellä on myös langenneessa tilassaan vapaa tahto ja että myös kadotetut ovat todella vastuullisia kohtalostaan (Stump 2001, 139).
Augustinuksen kuoleman jälkeen kirkon teologeilla olikin haasteena vahvistaa hänen opetuksensa armosta välttämättömänä pelastukselle, mutta samaan aikaan pitää kiinni ihmisen vapaasta tahdosta ja Jumalan kaikkia ihmisiä koskevasta pelastustahdosta. Käsittelenkin katolisen kirkon arvovaltaisia kannanottoja Augustinuksen perintöön hänen kuolemaansa seuranneina vuosisatoina seuraavassa, tämän artikkelisarjan toisen osan päättävässä osassa.
Kirjallisuus
Augustinus (1982). Henki ja kirjain. Latinasta suomentanut Jukka Thurén. Helsinki: Aurinko kustannus.
– (2004). Usko, toivo, rakkaus. Latinankielestä suomentanut Timo Nisula. Helsinki: Kirjapaja.
Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.
Pelikan, Jaroslav (1978). The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, Volume 3: The Growth of Medieval Theology (600–1300). Chicago & London: The University of Chicago Press.
Stump, Eleonore (2001). Augustine on Free Will. – Cambridge Companion to Augustine (s. 124–147). Cambridge: Cambridge University Press.
Jumalapuhetta 