Henri de Lubacin (1896-1991) Catholicisme: les aspects sociaux du dogme (käännetty englanniksi otsikolla Catholicism: Christ and the Common Destiny of Man) kuuluu kiistatta 1900-luvun katolisen teologian merkkiteoksiin. De Lubac kirjoitti teoksensa 1930-luvun lopulla, jolloin maailma ja myös katolinen kirkko näyttivät hyvin erilaisilta kuin nykyään. Todelliset klassikot eivät kuitenkaan koskaan vanhene, ja näin on myös Catholicismen laita.
Tässä laajassa teoksessa de Lubac käsittelee monia mielenkiintoisia aiheita, kuten kristinuskon ja historian välistä suhdetta, varhaiskristillistä raamatuntulkintaa, pakanoiden pelastumista ja predestinaatiota. Tilanpuutteen vuoksi tyydyn kuitenkin käsittelemään tässä artikkelissa vain sitä osaa kirjan annista, joka tuo mielestäni parhaiten esille sen, mitä de Lubac haluaa teoksellaan viestittää.
Kuten teoksen ranskankielisestä otsikosta voi päätellä, de Lubac lähestyy katolilaisuutta olennaisesti sosiaalisena ilmiönä. Teoksensa johdannossa hän ottaa esille modernilla ajalla yleistyneen käsityksen, jonka mukaan kristinuskossa on kysymys vain yksittäisten ihmisten suhteesta Jumalaan. Tällainen individualistinen kristillisyys, joka keskittyy vain minun sieluni pelastumiseen, on de Lubacin mukaan pahasti vääristynyttä.
Osoittaakseen, että kristinuskossa ja erityisesti katolilaisuudessa on olennaisesti kysymys Kristuksen mystisen ruumiin ykseydestä, hän suuntaa huomionsa kirkon lähes 2000-vuotiseen traditioon. Catholicismessä de Lubac, joka on patristikko henkeen ja vereen, esittääkin laajan katsauksen varhaisen kirkon isien, keskiajan opettajien ja myös myöhempien katolisten teologien opetukseen ja vyöryttää lukijalleen suorastaan hengästyttävän määrän sitaatteja ja tekstikatkelmia.
De Lubac toteaa johdantonsa lopuksi, että vaikka kirkon traditio on laaja ja sen sisällä esiintyy paljon keskenään ristiriitaisia näkemyksiä, katolilaisuuden kannalta olennaisimmissa asioissa se on hämmästyttävän yhtenäinen. Tämä laaja todistajien joukko kertoo puolestaan omaa kieltänsä kirkon yhteydessä elävien välisestä syvästä yhteydestä Pyhässä Hengessä.
Pelastus ja ihmiskunnan ykseys
Katolinen kirkko ei ole mikä tahansa organisaatio, vaan katolilaisuus kuuluu kiinteästi ihmisyyteen. Kristuksen mystisen ruumiin ykseys edellyttää ihmiskunnan luonnollista ykseyttä Jumalassa. Jumala on yksi, ja niinpä hänen kuvakseen luotu ihmiskuntakin on yksi. Tämä luonnollinen ykseys on kuitenkin rikkoutunut: ”Missä synti, siellä moninaisuus” (Ubi peccata, ibi multitudo) (Origenes, In Ezech., hom. 9,1).
Ihmiskunnan olisi Jumalan alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt muodostaa yhden kokonaisuuden, jossa ihmiset eläisivät yhteydessä Jumalaan ja toisiinsa, mutta synnin seurauksena tämä yksi ihmiskunta on hajonnut toisilleen vihamielisiksi yksityishenkilöiksi. Ihmiseksi tulleessa Jeesuksessa Kristuksessa tämä alkuperäinen ykseys ihmisen ja Jumalan välillä on kuitenkin korjattu.
Kirkkoisät näkivät koko ihmiskunnan olevan mystisellä tavalla osallinen tästä inkarnaatiossa tapahtuneesta pelastustapahtumasta. Tullessaan ihmiseksi Kristus ei ainoastaan ottanut omakseen ihmisruumista: hän tuli osalliseksi ihmisyydestä ja ihmisyys osalliseksi hänestä.
Jeesus ei ole pelkästään tosi Jumala vaan myös tosi ihminen, todellisempi kuin yksikään meistä. Hänen yhteydessään me myös voimme tulla osallisiksi tästä aidosta ja alkuperäisestä ihmisyydestä. Pelastus on siis nimenomaan yhteyttä Jeesukseen, sillä Jumala tahtoo koota hänessä yhteyteensä koko ihmiskunnan.
Tämä yhteys Kristukseen tekee kirkosta katolisen, eli yleismaailmallisen. Vaikka kirkon leviäminen koko maailman ääriin oli monelle kirkkoisälle käyttökelpoinen argumentti kirkon katolisuuden puolesta, kirkon yleismaailmallisuus ei riipu sen jäsenmäärästä. Kirkko oli katolinen jo helluntaina, koska sen pää on Kristus.
Kristus on ottanut omakseen koko ihmisluonnon, minkä vuoksi kirkko, joka on hänen ruumiinsa, on olennaisesti koko ihmiskunnan kokoonkutsumista, congregatio generis humani. Tämä kokoonkutsuminen taas on luonteeltaan sosiaalista.
Tämä sosiaalinen rakenne kuului jo Vanhaan liittoon: israelilaiset eivät odottaneen kukin omaa, yksilöllistä pelastumistaan, vaan heidän uskonsa keskiössä oli heidän suhteensa Jumalaan hänen valittuna kansanaan. Samoin myös kirkko on yhteisö, jonka itse Jumala on koonnut Pyhän Hengen voimalla.
Tarkastelleessaan kirkon olemusta de Lubac tuo esille näkemyksensä, jonka Vatikaanin II kirkolliskokous myöhemmin omaksui, että kirkko on sakramentti: kirkko on Kristuksen sakramentti, joka kuvaa Kristusta ja tekee hänet läsnä olevaksi.
Tässä yhteydessä hän esittää näkemyksensä myös kirkon ulkoisesta organisaatiosta. Se on kirkon sisäisen ykseyden ilmaisu, joka on kehittynyt kulloisenkin ajan tarpeiden mukaisesti. De Lubac listaa kirkollisen auktoriteetin tehtävät seuraavasti: moraalilain julistaminen, yksityishenkilöiden oma-aloitteisuuden huolellinen kontrolloiminen, niiden toimien tukeminen, joissa se tunnistaa Pyhän Hengen toiminnan ja opillisten erimielisyyksien ratkaiseminen.
Sosiaaliset sakramentit
Katolisen uskon mukaan sakramentit ovat merkkejä, jotka välittävät sen armon, jota ne kuvaavat. Eikö siis ainakin niiden kohdalla ole olennaisesti kyse uskovan yksityisestä suhteesta Jumalaan? Ei ainakaan de Lubacin mukaan.
Vaikka sakramentit on tarkoitettu jokaiselle yksittäiselle uskovalle, niissäkään ei ole kysymys ainoastaan erillisten yksityishenkilöiden jumalasuhteesta. Kristitty ei nimittäin voi tulla osalliseksi sakramenteista, ellei hän liity osaksi sitä liturgista ja sosiaalista yhteisöä, jonka yhteydessä sakramentteja toimitetaan.
Sakramenteissa ei ole myöskään kysymys ainoastaan ihmisen suhteesta Jumalaan, vaan myös ihmisen suhteesta kirkkoon. Esimerkiksi kasteessa on kysymys niin näkyvän kuin näkymättömänkin kirkon jäseneksi tulemisesta. Nämä kaseen molemmat puolet ovat luonteeltaan sosiaalisia: ihminen tulee osaksi näkyvää yhteisöä ja liittyy Kristuksen mystisen ruumiin jäseneksi.
Tämä ei päde ainoastaan kasteeseen, vaan kaikkiin sakramentteihin. Edes ripissä ei ole kysymys pelkästään yksittäisen kristityn ja Jumalan välisestä suhteesta. Syntiä tehdessään ihminen ei riko yhyteyttään ainoastaan Jumalaan, vaan myös Kristuksen ruumiiseen. Parannuksen sakramentissa tämä tilanne korjataan ja yhteys Jumalaan ja kirkkoon uudistetaan.
Kuitenkin sakramentti, jossa sekä ykseys että sosiaalisuus toteutuvat täydellisimmin, on eukaristia. Katolisen kirkon traditio tuntee eukaristian ”sakramenttien sakramenttna” (sacramentum sacramentorum) ja ”kirkollisen ykseyden sakramenttina” (sacramentum unitatis ecclesiasticae).
Kirkkoisät ja keskiajan opettajat näkivät konsekroitujen ehtoollisaineiden kuvaavan Kristuksen ruumiin ja veren lisäksi myös Kristuksen mystisen ruumiin ykseyttä: kuten aiemmin monista, erillisistä jyvistä on leivottu yksi leipä, myös monista ihmisyksilöistä on tullut yksi ruumis.
Inhimillinen kirkko
Perustamisestaan asti katolinen kirkko on ollut maailmassa, joka on ollut vieraiden uskontojen muovaama. Uskonto jättää jälkensä ihmisten tapoihin, traditioihin, sosiaaliseen elämään ja moraaliin, minkä vuoksi kysymys kirkon suhteesta vieraisiin uskontoihin on ollut alusta asti tärkeä.
Kirkon historiassa on usein esiintynyt käsitys, jonka mukaan vieraat uskonnot ovat pelkkää harhaa ja läpeensä pahoja, minkä vuoksi niistä ja niiden tuomista tavoista pitää päästä kokonaan eroon. Näin esimerkiksi Tatianos ajatteli antiikin kreikkalais-roomalaisesta uskonnosta.
Vaikka ihmiskunta todellakin on sairas ja erehtyväinen, tämä näkemys on epärealistinen ja epäreilu. Katolisen uskon mukaan ihmiskunta ei vaella täydellisessä pimeydessä: se voi kaivata Jumalaa ja hapuillen etsiä sitä. Sen tähden vieraat uskonnot ovat pikemminkin totuudesta vieraantuneita kuin läpeensä pahoja.
Tämän vuoksi kirkon ei tule hävittää vieraiden uskontojen tapoja, vaan uudistaa ja pyhittää ne. Kristinusko ei tuhonnut antiikin maailmaa, vaan omaksui sen ja kristillisti sen. Kirkko on koko ihmiskunta, jonka Pyhä Henki on elävöittänyt ja yhdistänyt. Tämän vuoksi se ei ole latinalainen tai kreikkalainen, vaan yleismaailmallinen.
Niinpä kirkko tuntee omakseen kaiken sen hyvän, mitä ihmiset ovat saaneet aikaan. Tämän vuoksi se on kotonaan kaikissa kulttuureissa ja kaikkien kansojen parissa. Katolilaisuus ei ole vain uskonto muiden joukossa, se on uskonto itse. Kaikki se ihmisen kaipaus, josta maailman uskonnot ovat osoituksena, saavat täyttymyksensä Kristuksessa.
”Nouvelle théologie”
Catholicismeä lukiessa mieleen saattaa tulla kysymys: ”Miksi tämä on niin merkittävä teos? Tämähän on melkeen kannesta kanteen kristillisen tradition kertaamista”. Teoksen uutuus ei olekaan siinä, mitä kerrataan, vaan miten kerrataan. Pohtiessaan teoksen kirjoittamisajankohdan tilannetta de Lubac esittää tärkeitä periaatteita katolisen teologian uudistamiseksi.
Individualismin torjumiseksi on hänen mukaansa herätettävä uudelleen henkiin kirkkoisien kaikenkattava humanismi ja hengellinen Raamatun lukutapa. Kuitenkaan pelkkä varhaisen kirkon isien ja keskiajan kultakauden teologien imitoiminen ei riitä: vaikka kirkko lepää ikuisella perustuksella, tässä maailmassa se on jatkuvan uudistumisen tarpeessa. Sen tulee uudistua kohtaamaan aikansa tarpeet ja kysymykset.
De Lubacin mukaan kirkon traditiota tarkasteltaessa on tärkeää huomata ensinnäkin niiden näkemysten monimuotoisuus, joita kirkon historiassa on syntynyt kristillisten ilmoitustotuuksien ja inhimillisen ajattelun yhdistyessä. Toiseksi on tärkeää huomata, kuinka suuressa määrin nämä näkemykset ovat riippuvaisia jatkuvan muutoksen alaisina olevista sosiaalisista, intellektuaalisista ja kulttuurillisista olosuhteista.
Kirkon traditio ei kuitenkaan ole ainoa asia, jota tulisi de Lubacin mukaan tarkastella uusin silmin. Ajattelutapa, jonka mukaan moderni aika on tuottanut kirkon ulkopuolella vain erehdystä ja rappiota on hänen mukaansa illuusio, jonka valtaan on sorruttu aivan liian usein. Modernin filosofian hedelmiä ei tulisi jättää katolilaisuuden ulkopuolelle, vaan niitä tulisi tarkastella avoimin mielin.
Catholicisme ja katolilaisuus
Edellä mainitut periaatteet ovat keskeisiä niin sanotulle ressourcement-koulukunnalle, jonka piirissä syntyneestä teologiasta on käytetty myös pilkkanimeä ”Nouvelle théologie” (Uusi teologia). Sillä oli suuri merkitys katolisen teologian uudistumisessa 1900-luvulla ja se vaikutti merkittävästi Vatikaanin II kirkolliskokouksen teologiaan.
De Lubacin tuotannolla ja erityisesti Catholicismellä oli huomattava vaikutus kirkolliskokouksen kirkko-oppiin. Kirkolliskokous omaksui de Lubacin näkemyksen kirkosta universaalisena pelastuksen sakramenttina. Tällä on puolestaan ollut kauaskantoisia seurauksia koko katolisen kirkko-opin kannalta.
Teoksessaan Theologische Prinzipienlehre (engl. Principles of Catholic Theology) silloinen uskonopin kongregaation prefekti Joseph Ratzinger listaa tämän de Lubacin kirkko-opillisen näkemyksen merkityksiä katoliselle kirkko-opille (Ratzinger 1987, 50-51):
- Oppi kirkosta sakramenttina estää näkemästä sakramentteja individualistisessa valossa ja opettaa ymmärtämään ne kirkon elämän täyttymyksenä: armo on aina ykseyden alku. Liturgisina viettoina sakramentit ovat aina luonteeltaan yhteisöllisiä.
- Kirkon näkeminen sakramenttina syventää ja selventää kirkon käsitettä ja antaa vastauksen nykyihmisen kaipuuseen ihmiskunnan ykseydestä: kirkko ei ole ainoastaan uskovien muodostama ulkoinen yhteisö, vaan olennaisesti liturginen yhteisö, joka elää eukaristiasta ja tekee Jeesuksen Kristuksen lunastavan rakkauden läsnä olevaksi.
- Se korostaa armon vaikuttavan yhteyden Jumalaan ja lähimmäiseen.
De Lubacin korostus, jonka mukaan kirkko on ykseyden sakramentti, saa siis erinomaisesti tuotua esille katolisen kirkko-opin syvällisyyden ja torjuttua kapean individualistisen näkökulman, mihin Catholicismessä pyritäänkin.
Henri de Lubacin Catholicisme: les aspects sociaux du dogme on siis erittäin suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneet kirkko-opista, kirkkoisistä, sakramenteista, katolisesta teologiasta tai ylipäätään hyvästä teologisesta kirjallisuudesta.
Kirjallisuus
Lubac, Henri de (1988 [1944]). Catholicism: Christ and the Common Destiny of Man. Translated by Lancelot C. Sheppard and Sister Elizabeth Englund, OCD. San Francisco: Ignatius Press.
Ratzinger, Joseph (1987 [1982]). Principles of Catholic Theology: Building Stones for a Fundamental Theology. Translated by Sister Mary Frances McCarthy, S.N.D. San Francisco: Ignatius Press.
Jumalapuhetta 