Yksi länsimaisen filosofian historian tunnetuimpia lauseita lienee ”Cogito, ergo sum” (”ajattelen, siis olen”). Näillä kuuluisilla sanoilla ranskalaisfilosofi René Descartes (1596–1650) pyrki ratkaisemaan häntä alati piinanneen skeptisen kysymyksen siitä, voiko mikään tieto olla varmaa. Hänen mukaansa tämän haasteen kestää vain tietoisuus siitä, että jotta joku voisi ylipäätään pohtia tätä kysymystä, hänen täytyy olla olemassa.
Jo Descartesin ajoista lähtien hänen oivallustaan kohtaan on esitetty kritiikkiä, jonka mukaan se ei ole kovinkaan omaperäinen. Kriitikoiden mukaan olennaisilta osin saman vastauksen skeptisismin haasteeseen oli nimittäin esittänyt jo kirkkoisä Augustinus (354–430) yli 1200 vuotta ennen Descartesia.
Augustinuksen argumentti skeptikkoja vastaan kuuluu: ”Si enim fallor, sum” (”jos näet erehdyn, olen”) (Civ. Dei 11,26). Hänen pointtinsa on, että vaikka aistihavainnot ympäröivästä maailmasta olisivat kuinka pettäviä tahansa, tällä tavalla erehtyväkin voi varmasti tietää olevansa olemassa, sillä jos ei ole olemassa, ei voi myöskään erehtyä.
Descartesin ja Augustinuksen argumentit kieltämättä muistuttavat hyvin paljon toisiaan, mutta tästä huolimatta niiden yksioikoinen samaistaminen ei tee oikeutta itse argumenteille. Samankaltaisuudesta huolimatta niin argumenttien vastustamat skeptisismin muodot, argumenttien taustaoletukset kuin niistä vedetyt johtopäätöksetkin eroavat toisistaan niin huomattavasti, että ”augustinolaisesta cogitosta” puhuminen on harhaanjohtavaa.
Skeptisismin monet muodot
Skeptisismin johtoajatuksena on kyseenalaistaa todellisuutta koskevaa tietämystämme. Skeptikot ajattelevat, että voimme tietää maailmasta sanan varsinaisessa mielessä vain vähän itsestään selvien tosiasioiden, kuten ”kaikki poikamiehet ovat naimattomia”, lisäksi tai emme lainkaan (Audi 2003, 292). Kaikki skeptisismi ei mahdu samaan muottiin, vaan sitä on eri vahvuista.
Skeptisismi, joka muodostaa kontekstin Descartesin Cogito-argumentille, on luonteeltaan hyvin vahvaa skeptisismiä. Descartes asetti kyseenalaiseksi mahdollisuuden minkään tiedon varmuudesta. Voinko esimerkiksi varmasti tietää, ajattelenko skeptisismiä juuri nyt? (Audi 2003, 300.) Descartesin mukaan ainoa asia, joka kestää tämän koetuksen on tietoisuus siitä, että minä ajattelevana subjektina olen olemassa.
Skeptisismi, jota vastaan Augustinus argumentoi, oli puolestaan luonteeltaan toisenlaista. Sen lähtökohtana oli antiikin käsitys viisaasta miehestä, joka ei koskaan erehdy. Augustinuksen vastustaman akateemisen skeptisismin esikuvana oli Sokrates, joka toistuvasti osoitti, että hänen muka tietäväiset keskustelukumppaninsa eivät itse asiassa tiedäkään sitä, mitä luulivat tietävänsä. Siksi todella viisas voi olla vain se, joka ei tiedä mitään. Tässä sokraattisessa hengessä akateemiset skeptikot ryhtyvät kyseenalaistamaan aikansa johtavien filosofisten koulukuntien, stoalaisuuden ja epikurolaisuuden, dogmaattisia oppirakennelmia. (Inwood & Gerson 1997, xix.)
Antiikin skeptisismin perustana oli siis ihanne viisaasta miehestä, joka ei anna myöntymystään epätosille propositioille. Tämän ihanteen saavuttaakseen skeptikot eivät myöntyneet mihinkään väittämiin, koska katsoivat erehtymisen mahdollisuuden olevan aina läsnä. He myös kyseenalaistivat kilpailevien koulukuntien totuusväittämät osoittaakseen, että he olivat varomattomasti antaneet myöntymyksensä väittämille, jotka ovat epävarmoja.
Antiikin ajattelua jäsensi viisauden ja onnellisuuden tavoittelu, eikä siihen liittynyt niinkään ympäröivän todellisuuden olemassaolon kyseenalaistaminen, kuten esimodernin ajan filosofiaan. Tämä pätee myös akateemiseen skeptisismiin. Tätä antiikin mentaliteettia kuvaa hyvin se, että edes koulukunnat, jotka pitivät materiaalista todellisuutta ontologisessa mielessä hyvin paljon vähemmän olevaisena kuin ideatodellisuutta (kuten uusplatonistit), eivät kehitelleet sellaisia ympäröivän todellisuuden olemassaolon kyseenalaistavia idealistisia oppirakennelmia kuten esimodernin ajan filosofit.
Argumentin tarkoitus
Toinen merkittävä eroavaisuus Augustinuksen ja Descartesin välillä on se, mitä he ajattelivat tekevänsä argumenteillaan. Descartesilla Cogiton osoittama varmuus ajattelevan subjektin olemassaolosta on kaiken tiedon perusta, josta voidaan johtaa myös esimerkiksi ympäröivää maailmaa ja Jumalaa koskeva tieto. Augustinus ei puolestaan esittänyt omaa argumenttiaan kaiken tiedon perustana, vaan hänellä kaikki tieto on peräisin Jumalan sisäisestä valaisusta, eli illuminaatiosta. (Rist 1994, 88.)
Argumenttien välistä eroa korostaa myös se, että Augustinus esitti ajattelevan (tai erehtyvän) subjektin olemassaolon lisäksi myös muita esimerkkejä asioista, jotka voi tietää ilman erehtymisen mahdollisuutta. Teoksessaan Contra Academicos (386) hän esittää tällaisina totuuksina matemaattiset totuudet, kuten 3 x 3 = 9, ja tietoisuuden omista subjektiivisista vaikutelmistaan (esim. ”tämä näyttää minusta valkoiselta”) (C. Acad. 3,24–26). Augustinuksen tarkoituksena oli siis osoittaa esimerkkejä, joihin voi myöntyä ilman erehtymisen mahdollisuutta, pyrkien näin osoittamaan, että skeptikot ovat väärässä.
Descartesin Cogito-argumentti eroaa Augustinuksen argumentista myös sikäli, että hänen tarkoituksenaan ei ollut ainoastaan todistaa ajattelevan subjektin olemassaolo, vaan myös, että tämä ajatteleva subjekti on luonteeltaan aineeton (O’Daly 1987, 171).
Ajattomat kysymykset ajallisessa kontekstissa
Augustinuksen ja Descartesin argumenttien vertailu osoittaa meille hyödyllisellä tavalla historiallisen kontekstin merkityksen: vaikka molemmat pyrkivät vastaamaan skeptisismin haasteeseen hyvin samantyyppisillä argumenteilla, eri aikana vallitsevista ajattelutavoista ja taustaoletuksista johtuen sekä vastustetut skeptisismin muodot että niitä vastaan suunnatut argumentit eroavat toisistaan merkittävästi.
Siksi ikuisiin kysymyksiin, joihin historian suuret ajattelijat ovat pyrkineet omilla tavoillaan vastaamaan, kannattaa suhtautua varovaisesti (Ks. Hyrkkänen 2002, 164). Vaikka äkkiseltään näyttää, että eri vuosisatoina tai jopa -tuhansina eläneet ihmiset käsittelevät samaa ongelmaa, hyvin eri historiallisissa konteksteissa toteutuneet keskustelut voivat tehdä niistä lähemmässä tarkastelussa merkittävällä tavalla erilaisia.
Tällä en tarkoita, etteikö todella ikuisia kysymyksiä voisi olla olemassa. Esimerkiksi kuolemaan ja uskontoon liittyvät kysymykset näyttävät olevan yleisinhimillisiä. Kuitenkin se, miten eri aikoina elävät ihmiset nämä kysymykset ymmärtävät ja käsitteellistävät, saattaa vaihdella hyvinkin paljon. Tämä, kuten on tullut esille, on laita myös skeptisismiä vastaan suunnattujen ja muutenkin keskenään samankaltaisten lauseiden ”Cogito, ergo sum” ja ”Si enim fallor, sum” kohdalla.
Kirjallisuus
Audi, Robert (2003). Epistemology: a Contemporary Introduction to the Theory of Knowledge, Second Edition. New York & London: Routledge.
Inwood, Brad & Gerson, L. P. (1997). Hellenistic Philosophy: Introductory Readings, Second Edition. Translated, with Introduction and Notes by Brad Inwood and L. P. Gerson. Indianapolis & Cambridge: Hackett Publishing Company.
Hyrkkänen, Markku (2002). Aatehistorian mieli. Tampere: Vastapaino.
O’Daly, Gerard (1987). Augustine’s Philosophy of Mind. Berkeley & Los Angeles: University of California Press.
Rist, John M. (1994). Augustine: Ancient Thought Baptized. Cambridge: Cambridge University Press.
Jumalapuhetta 