John Henry Newman ja opin kehitys

John Henry Newman by Sir John Everett MillaisJohn Henry Newmanin (1801-1890) epäilemättä merkittävin teos on hänen Esseensä kristillisen opin kehityksestä (engl. An Essay on the Development of Christian Doctrine). Siinä Newman pyrkii osoittamaan, että vaikka kristillisessä opissa on vuosisatojen varrella tapahtunut muutoksia, kyse ei kuitenkaan ole sen turmeltumisesta. Hänen tarkoituksenaan olikin luoda teoria, jonka avulla voidaan selittää tämä kristillisen opin kehittyminen ja erottaa opin autenttinen kehitys sen vääristymistä.

Newman oli 1800-luvun merkittävimpiä englantilaisia teologeja. Hänen teoriansa opin kehityksestä on vaikuttanut suuresti katoliseen teologiaan ja myös noin sata vuotta hänen elinaikansa jälkeen kokoontuneeseen Vatikaanin II kirkolliskokoukseen. Esseen kirjoitustyön taustalla oli korkeakirkollista anglikaanisuutta edustaneen niin sanotun Oxfordin liikkeen vaikutus. Newman oli nuorena anglikaanisena pappismiehenä itsekin kuulunut tähän liikkeeseen.

Oxfordin liikkeen jäsenet – nuori Newman mukaan lukien – pitivät esimerkiksi Neitsyt Mariaa ja paaviutta koskevia katolisen kirkon oppeja keskiaikaisina lisäyksinä puhtaaseen kristinuskoon ja pyrkivät palaamaan varhaisen kirkon uskoon. Eräs Oxfordin liikkeen edustaja pukee tämän katolista kirkkoa vastaan suunnatun haasteen sanoiksi seuraavasti:

On paaveja paaveja vastaan, kirkolliskokouksia kirkolliskokouksia vastaan, joitain isiä toisia isiä vastaan, samoja isiä itseään vastaan, yhden ajan isien yksimielisyys toisen ajan isien yksimielisyyttä vastaan, yhden ajan kirkko toisen ajan kirkkoa vastaan. (An Essay on the Development of Christian Doctrine, I, Introduction, 4)

Tutkiessaan varhaisen kirkon oppia Newman tuli kuitenkin toisiin aatoksiin katolilaisuudesta. Hän kirjoitti Esseetään tutkimustensa edetessä ja päätti kirjoitustyönsä liityttyään katoliseen kirkkoon vuonna 1845. Hän julkaisi vuonna 1878 teoksensa lopullisen version. Seuraavana vuonna paavi Leo XIII nimitti hänet kardinaaliksi.

Aina, kaikkialla ja kaikilla?

Anglikaanit, joiden osoittamien ongelmien ratkaisemiseksi Newman kirjoitti Esseensä, ehdottivat Vincentius Lerinumilaisen (k. n. 445) ”quod semper, quod ubique, quod ab omnibus”-sääntöä kriteeriksi, jolla erottaa aito, alkuperäinen kristillinen oppi myöhemmistä vääristymistä. Tämä tarkoittaa, että se oppi, joka on aina, kaikkialla ja kaikkien kristittyjen tunnustama, on aitoa ja alkuperäistä kristinuskoa, kun taas muu on myöhempää korruptiota.

Tässä säännössä on kuitenkin yksi erittäin paha ongelma, jonka Newman ottaa terävästi esille: mikäli kristillistä oppia tulisi arvioida näin tiukalla kriteerillä, siitä ei jäisi paljoakaan jäljelle.

Esimerkiksi varhaisten kirkkoisien teksteissä ei puhuta mitään siitä, että Jumalassa olisi kolme persoonaa, jotka olisivat samaa olemusta, yhtä ikuisia ja samanarvoisia jumaluudessa.

Sen sijaan suurten varhaisen kirkon isien, kuten Justinos Marttyyrin, Klemens Aleksandrialaisen, Tertullianuksen ja monen muun opetuksessa on myöhemmän oikeaoppisen kolminaisuusopin ja kristologian kannalta katsottuna hyvinkin kyseenalaista opetusta (jos aihe kiinnostaa, olen kirjoittanut siitä taannoin artikkelin blogissani).

Mikäli siis Vincentius Lerinumilaisen sääntöä pidetään oikean opin kriteerinä, ainakin kolminaisuusoppi voidaan unohtaa. Myös anglikaanien suosimat opit perisynnistä ja Kristuksen reaalipreesenssistä ehtoollisessa saavat Newmanin mukaan varhaisilta kirkkoisiltä paljon vähemmän tukea kuin katoliset opit kiirastulesta ja paavin johtoasemasta.

Opin kehitys, auktoriteetti ja aidon kehityksen kriteerit

Ratkaistakseen Oxfordin liikkeen osoittaman ongelman ja selittääkseen varhaiskristillisessä teologiassa myöhemmän oikeaoppisen kristillisyyden kannalta kiusalliset yksityiskohdat, Newman esittää teoriansa kristillisen opin kehityksestä. Hänen mukaansa niin myöhäisantiikin kuin keskiajankin kristinusko oli lisäyksistä huolimatta aitoa ja alkuperäistä kristinuskoa.

Opin myöhemmät, legitiimit kehitykset kuuluivat implisiittisesti jo varhaisimpaan kristinuskoon, mutta ne vain opittiin tunnistamaan ja muotoilemaan vasta pitkän ajan kuluessa. Opin kehitykset voivat Newmanin mukaan olla esimerkiksi poliittisia (piispuus), loogisia (oppi Mariasta Jumalansynnyttäjänä), historiallisia (Jeesuksen syntymän ajankohdan määritteleminen), moraalisia (pyhä eukaristia) ja metafyysisiä (Athanasioksen uskontunnustus).

Newman esittää myös kolme oletusta: mikäli kyseessä on kristinuskon tavoin historiallinen uskonto, sen täytyy ottaa kantaa erilaisiin tilanteisiin eri aikoina ja eri paikoissa, minkä vuoksi sen voidaan olettaa kehittyvän.

On selvää, että opin kehittyessä myös keskenään ristiriitaisia näkemyksiä esiintyy. Newmanin mukaan tämä tarkoittaa sitä, että voidaan myös olettaa, että jokin erehtymätön taho valvoo kehitystä, ohjaa sitä oikeaan suuntaan ja varjelee sitä vääristymiltä. Luonnollisessa uskonnossa auktoriteetti on subjektiivinen (omatunto), kun taas ilmoitetussa uskonnossa se on objektiivinen (apostoli, paavi, kirkko ja piispa).

Lopuksi hän olettaa, että edellä oletettu aito kehitys on toteutunut kristinuskossa ja nimenomaan katolisessa kirkossa. Vaikka kehityksen aitoutta varjeleva erehtymätön taho (katolisen kirkon opetusvirka) on jo olennainen osa Newmanin teoriaa, hän esittää myös seitsemän kriteeriä aidon kehityksen tunnistamiseksi:

  1. Tyypin säilyttäminen
  2. Periaatteiden säilyttäminen
  3. Assimilaatiokyky
  4. Looginen jatkumo
  5. Kyky ennakoida opin tulevia kehityksiä
  6. Vanhan opin säilyttäminen
  7. Pitkäikäinen elinvoima

Tyypin säilyttämisellä Newman tarkoittaa sitä, että muutoksista huolimatta aidosti kehittyvä kirkko säilyttää kaikkina aikoina keskeiset ominaispiirteensä. Hän havainnollistaa tätä analogialla: linnunpoikanen ei kasva kalaksi, vaan aikuiseksi linnuksi.

Katolisen kirkon kohdalla tyypin säilyttäminen tarkoittaa hänen mukaansa sitä, että kirkkoa on aina pidetty taikauskoisena ja takapajuisena, valtio on suhtautunut siihen kaikkina aikoina vihamielisesti ja että kirkko itse on aina suhtautunut tuomitsevasti ”harhaoppeihin” ja muihin uskontoihin.

Newmanin mukaan opit kehittyvät, periaatteet eivät. Tällaisina kirkon periaatteina hän luettelee dogmin, uskon, teologian, sakramentaalisuuden, mystiikan, armon, asketismin, synnin kuolettavuuden ja pyhityksen. Assimilaatiokyky tarkoittaa puolestaan sitä, että kristinuskolla on kyky kristillistää sille alun perin vieraita tapoja ja uskomuksia.

Newmanin teorian arviointia

Arvioitaessa Newmanin teoriaa opin kehityksestä on syytä muistaa, että hänen Esseensä on kirjoitettu suurelta osin apologeettisista tarkoituksista. Siinä Newman haluaa vastata Oxfordin liikkeen katolista kirkkoa vastaan esittämään kritiikkiin ja osoittaa miksi monet kritisoidut katoliset opit ja käytännöt, kuten paavius ja Neitsyt Marian kunnioittaminen, eivät ole kristinuskon vääristymiä, vaan opin legitiimiä kehitystä. Tämä Newmanin agenda luonnollisesti ohjaa hänen tutkimustaan ja hänen lähdeaineistostaan tekemiä tulkintoja.

Itse Newmanin perusajatus opin kehityksestä on ainakin tiettyyn rajaan asti toimiva. Ainakin kristillisen opin kehittyminen ja muuttuminen historian saatossa on kiistaton tosiasia. Newmanin teorialla pystytään mielekkäästi välttämään sekä naiivi biblisismi että selittämään, miksi uskoa esimerkiksi kolminaisuusoppiin, vaikka sitä ei varhaisimmilla kirkkoisillä esiinnykään.

Kuitenkin on oma kysymyksensä, sisältyivätkö kaikki hyvin myöhäisetkin katoliset opit sellaisenaan, joskin implisiittisesti, kaikkein varhaisimpaan kristinuskoon. Puhtaasti historiallisesta näkökulmasta vaikuttaa jokseenkin epäuskottavalta, että esimerkiksi aneoppi olisi kuulunut tällä tavoin Jeesuksen ja apostolien julistukseen. Vatikaanin II kirkolliskokous onkin omaksunut Newmanin teorian opin kehityksestä tältä osin hieman maltillisemmassa muodossa:

Tämä apostoleilta peritty traditio jatkuu Pyhän Hengen avulla kirkossa, sillä edelleenvälitettyjen tapahtumien ja sanojen käsittäminen kasvaa sekä niiden uskovien mietiskelyn ja tutkimuksen avulla, jotka kätkevät nämä sydämeensä, että heidän kokemiensa hengellisten asioiden sisäisestä ymmärryksestä, samoin kuin niiden julistustyön kautta, jotka piispanviran mukana ovat saaneet totuuden varman armolahjan. Kirkko näet pyrkii jatkuvasti vuosisatojen kuluessa jumalallisen totuuden täyteyteen, kunnes Jumalan sanat käyvät siinä toteen. (Dei Verbum, 8)

Kirkolliskokous ei siis Newmanin tavoin väitä, että kaikki myöhemmät opit sisältyisivät sellaisenaan implisiittisesti myös kaikkein varhaisimpaan kristilliseen julistukseen, vaan että Pyhän Hengen vaikutuksesta kirkon ymmärrys tästä julistuksesta ja sen merkityksestä kasvaa.

Newman esittää, että mikäli kristinusko on Jumalan ilmoittama uskonto, ja mikäli sen opissa tapahtuu kehitystä, tarvitaan välttämättä jokin taho, joka erehtymättömästi vaalii tämän kehityksen aitoutta. Newmanille tämä taho on luonnollisesti paavi ja ekumeeniset kirkolliskokoukset. Tämän vuoksi hän pitää teoriansa kannalta välttämättömänä, ettei tämäntasoisessa kirkon opetusviran opetuksessa ole minkäänlaisia ristiriitoja.

Newmanin tapa sitoa hänen teoriansa opin kehityksestä kirkon opetusviran erehtymättömyyteen ja opin täydelliseen jatkuvuuteen edustaa tyypillistä 1800-lukulaista ajattelutapaa ja on ainakin nykyteologian näkökulmasta varsin rohkea. Ensinnäkin väite, jonka mukaan esimerkiksi katolisen kirkon ”tyyppi” olisi säilynyt muuttumattomana ja että kirkko olisi katolista oppia muotoillessaan pystynyt ennakoimaan opin tulevat kehityksen vaiheet, on varsin kyseenalainen.

Esimerkiksi Vatikaanin II kirkolliskokous meni monia tärkeitä asioita koskevassa suhtautumistavassaan päinvastaiselle linjalle kuin sitä edeltänyt Vatikaanin I kirkolliskokous.

Kirkko otti 1960-luvulla aivan uudenlaisen, suvaitsevaisemman suhtautumistavan muihin kirkkokuntiin ja uskontoihin. Esimerkiksi protestantteja alettiin pitää erossa olevina veljinä Kristuksessa, jotka täydellä syyllä kantavat kristityn arvonimeä, mikä tarkoittaa täyskäännöstä Trenton kirkolliskokouksen ja Vatikaanin I kirkolliskokouksen linjasta.

Tietenkin tämän kehityksen voisi Newmanin ensimmäisen kriteerin perusteella sanoa olevan väärää kehitystä, mutta tämä ratkaisu menisi ristiin hänen teoriansa kannalta hyvin perustavan vakaumuksen kanssa, jonka mukaan juuri paavi ja ekumeeniset kirkolliskokoukset takaavat erehtymättömästi kristillisen opin oikean kehityksen.

Newmanin puolustukseksi voidaan kuitenkin sanoa, ettei hän voinut mitenkään tietää tästä kirkon suunnanmuutoksesta. Sama pätee kuitenkin kaikesta päätellen myös hänen aikansa katoliseen kirkkoon, mikä saa joka tapauksessa ainakin Newmanin esittämän ennakointikyvyn kriteerin näyttäytymään varsin kyseenalaisessa valossa.

Tästä pääsemmekin Newmanin Esseen toiseen puutteeseen. Siitä huolimatta, että Newman pistää peliin koko valtavan dogmihistoriallisen tietämyksensä, hän ei anna kunnollista vastausta teoksensa alussa itse esille nostamaansa anglikaanien väitteeseen, jonka mukaan kirkon historiassa on ollut ”paaveja paaveja vastaan ja kirkolliskokouksia kirkolliskokouksia vastaan”. Newman yksinkertaisesti olettaa kirkon opetusviran olevan aukottomasti erehtymätön.

Newmanin jälkeinen keskustelu opin kehityksestä

Noin vuosisata Newmanin jälkeen kirjoittanut Karl Rahner arvioi hänen ideaansa opin kehityksestä huomattavasti ekumeenisemmassa ilmapiirissä, minkä vuoksi hän korostaa Newmania huomattavasti vähemmän kirkon erehtymättömyyttä. Rahnerin mukaan mahdollinen virhe opin kehityksessä olisi otettava vain kristinuskon historiallisuuden sivutuotteena. Hän näkee tämän Jumalan ilmoituksen historian kirkon dialogina Raamatun kanssa, jonka sanoma avautuu kirkon elämässä.

Ilmoitus on osoitettu juuri kirkolle, ja sen sisältö tulee esittää kullekin toistaan seuraavalle sukupolvelle ymmärrettävästi. Ihmisen ja Jumalan välinen radikaali ontologinen ero aiheuttaa hänen mukaansa sen, ettei teologia koskaan saavuta Jumalaa, jota se pyrkii kuvaamaan ja ylistämään. Johtuen ilmeisesti aikansa teologisen keskustelun huomattavasti vähemmän poleemisesta ilmapiiristä, Rahner ei ole kovinkaan kiinnostunut pohtimaan kysymystä siitä, kuinka erottaa oikea kehitys väärästä.

Walter Kasper on puolestaan lähestynyt kysymystä kirkon tradition rönsyistä kirkon syntisyyden näkökulmasta: koska kirkko koostuu kaikkina aikoina syntisistä ihmisistä, he voivat esittää kirkon opin epäselvällä ja liiaksi aikansa käsityksiin sidotulla tavalla (Williams 2007, 371-372).

Newmanin merkitys ja arvostus

Newmanin Esseessä kristillisen opin kehityksestä näkyvät siis selvästi 1800-luvun korostukset, mutta tästä huolimatta se oli aikansa teologisessa keskustelussa tuore ja mullistava puheenvuoro. Hänen perusideassaan on aitoa nerokkuutta ja ajattomuutta, minkä vuoksi se on osoittautunut niin käyttökelpoiseksi, että se on löytänyt tiensä osaksi Vatikaanin II kirkolliskokouksen virallista opetusta.

Se on myös hyödyllinen nykyisessä katolisessa teologiassa käytävälle keskustelulle kirkon erehtymättömyyden ja erehtyväisyyden ja opin jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden välisestä suhteesta. Newmanin perintöä ja arvostusta kuvaa hyvin hänen autuaaksi julistamisensa, jonka paavi Benedictus XVI suoritti vuonna 2010.

Kirjallisuus

Newman, John Henry (2011 [1878]). An Essay on the Development of Christian Doctrine. Digireads.com Publishing.

Vatikaanin II kirkolliskokous (2006 [1965]). Dogmaattinen konstituutio Dei Verbum jumalallisesta ilmoituksesta – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Ensimmäinen osa: Konstituutiot. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Williams, A. N. (2007). Tradition. The Oxford Handbook of Systematic Theology, Edited by John Webster, Kathryn Tanner & Iain Torrance (s. 362-377). Oxford: Oxford University Press.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s