700- ja 800-luvuilla Bysantin valtakunnassa raivonneessa ikonoklasmikiistassa ikoneita ja niille osoitettua hartautta vastustaneet kuvainraastajat halusivat poistaa Kristuksen ja pyhien kuvat kirkosta. He pitivät kuville osoitettua kunnioitusta ja palvontaa pakanallisena kuvainpalvontana, jonka itse Paholainen on ujuttanut kirkkoon.
Tämä oli kuitenkin vastoin paitsi kirkon vakiintuneen käytännön, myös tavallisen kirkkokansan uskontajua ja kansanhurskautta. Kuvainraastajien esittämän haasteen edessä oikeaoppisten teologien tuli muotoilla teologiset perusteet kuvien kunnioittamiselle ja niiden positiiviselle roolille kristillisessä hartauselämässä.
Raamattu ja epäjumalankuvat
Argumenttiensa tueksi kuvainraastajilla oli järeä arsenaali meheviä raamatunkohtia ja tiukkoja lausumia varhaisilta kirkkoisiltä. Kaikkien kristittyjen tiedossa lienee Vanhan testamentin kuvakielto, joka kuuluu kaikessa selväsanaisuudessaan seuraavasti:
Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. (2. Moos. 20:4-5)
Tämän kohdan lisäksi Vanha testamentti sisältää runsaasti teräväkielistä kritiikkiä pakanallista kuvainpalvontaa kohtaan. Siinä vieraiden kansojen mykkiä epäjumalankuvia verrataan usein Israelin elävään Jumalaan:
Muiden kansojen jumalat ovat hopeaa ja kultaa, ihmiskätten työtä. Niillä on suu, mutta ne eivät puhu, niillä on silmät, mutta ne eivät näe. Niillä on korvat, mutta ne eivät kuule, niillä on nenä, mutta ne eivät haista. Niillä on kädet, mutta ne eivät kosketa, niillä on jalat, mutta ne eivät kävele, niiden kurkusta ei kuulu mitään ääntä. Niiden kaltaisiksi tulevat niiden tekijät, kaikki, jotka niihin turvaavat. (Ps. 115:4-8)
Vieraiden kansojen jumalat kuvataan avuttomina patsaina, jotka eivät pysty tekemään mitään. Tällä tavoin kuvainpalvojat pyritään saamaan näyttämään suorastaan mielettömiltä. Varsinkin profeetat osasivat hyvin taitavasti maalata kuulijoidensa eteen kuvan avuttomista puupökkelöistä ja niiden umpipöhköistä palvojista:
Näin sanoo Herra: Älkää omaksuko vieraiden kansojen tapoja, älkää peläten tuijottako taivaan merkkejä, niin kuin nuo pakanat tekevät. Heidän uskomuksensa ovat typeriä kuvitelmia. He kaatavat metsästä puun, ja puuseppä muodostelee sen taltallaan, hän koristelee sen hopealla ja kullalla ja kiinnittää sen paikoilleen vasaralla ja nauloilla, ettei se kaadu. Tällaisia ovat heidän jumalansa. Ne ovat kuin linnunpelättimet kurkkumaalla, eivät ne osaa puhua. Ne eivät pysty liikkumaan itse, niitä täytyy kantaa paikasta toiseen. Älkää pelätkö niitä, eivät ne tee teille pahaa, mutta ei niistä apuakaan ole. (Jer. 10:2-5)
On kuitenkin selvää että nämä poleemisessa sävyssä kirjoitetut kuvaukset eivät anna puolueetonta tai reilua kuvaa vieraiden kansojen uskonnoista tai niiden edustajista. Tuskin kukaan ajattelee tai on koskaan ajatellut, että jumalaa esittävä patsas olisi itse se jumala, jota palvotaan ja jolta etsitään apua. Sen sijaan patsaiden on varmasti katsottu edustavan jumaluutta tai välittävän hänen voimaansa.
Vanhan testamentin kuvaukset avuttomista puupökkelöjumalista eivät siis kerro pakanauskontojen harjoittajien itseymmärryksestä, vaan ovat poleemisessa tarkoituksessa luotu olkinukke. On hyvä muistaa, että Vanhan testamentin tekstien kirjoittajien tarkoituksenakaan ei ole ollut vieraiden uskontojen analyyttinen ja puolueeton kuvaileminen, vaan estää israelilaisia kääntymästä vieraiden jumalien puoleen.
Kuvakielto ja ensimmäinen käsky
On siis todennäköistä, että jumalankuvien nähdään hyvin yleisesti edustavan kuvaamiaan jumaluuksia ja kenties jopa välittämään heidän voimaansa. Tällä tavalla ymmärretty kuvainpalvonta muistuttaa todellakin paljon viime artikkelissani kertaamaa katolisen tradition sisältämää näkemystä pyhille kuville osoitettavasta kunnioituksesta ja palvonnasta.
Raamatun tarjoama aineisto näyttäisi siis puhuvan tässä kohtaa katolista kirkkoa vastaan. On kuitenkin hyvä tarkastella lähemmin Vanhan testamentin kuvakieltoa siinä kontekstissa missä se esiintyy. Juutalainen perinne pitää yhdessä itäisen kristikunnan kanssa kuvakieltoa toisena käskynä, mutta läntinen traditio näkee sen osana ensimmäistä, epäjumalien palvonnan kieltävää, käskyä.
Jo vanhastaan Kymmenen käskyä on ollut tapana jakaa kahteen laintauluun, joista ensimmäinen (käskyt 1–3) koskee ihmisen suhdetta Jumalaan ja toinen (4–10) hänen suhdettaan lähimmäiseensä. Kuvakielto tulee samassa yhteydessä kuin käsky: ”Sinulla ei saa olla muita jumalia” ja ikään kuin tarkennuksena sille.
Mikäli kuvakielto tulee siis nähdä osana ensimmäistä käskyä, myös sen tarkoitus näyttäytyy uudessa valossa: kiellon päähuolena ei ole niinkään kuvien tekeminen tai edes kuvien kumartaminen itsessään, vaan vieraiden jumalien palvominen.
Sitä, että kiellon tarkoituksena ei ole kuvien tekemisen estäminen sinänsä tukee se, että esimerkiksi Jerusalemin temppeliin tehdyt kultaiset kerubipatsaat (1. Kun. 6:23-28) eivät olleet Jumalan tahdon vastaisia. Tässä yhteydessä on myös syytä muistaa Jumalan läsnäolo liitonarkussa ja israelilaisten sitä kohtaan tuntema pelonsekaisen harras kunnioitus, joka on hyvin samankaltaista kuin se palvonta, jota he osoittavat itseään Jumalaa kohtaan (vrt. 2. Aik. 8:11).
Kuvat ja Jumalan nimi
Merkittävä luterilainen teologi Wolfhart Pannenberg (1928–2014) on tehnyt valaisevan huomion kuvakiellon ja sitä seuraavan Herran nimen väärinkäytön kieltävän käskyn välisestä yhteydestä. Pakanallisessa kuvainpalvonnassa jumalankuvan ajateltiin edustavan jumaluutta, minkä vuoksi kuville osoitettiin palvontaa ja uhreja. Usein tämän jumalankuvalle tehdyn palveluksen tarkoituksena oli saada taivuteltua jumaluus suopeaksi palvojan pyynnöille.
Muinaisten israelilaisten ajattelussa henkilön nimeä pidettiin huomattavasti tärkeämpänä kuin meidän keskuudessamme. Jos ihminen tiesi toisen nimen, hänen katsottiin tuntevan myös itse nimettävän henkilön. Nimen suuresta merkityksestä kertoo se, että Herran nimen ajateltiin asuvan Herran temppelissä (1. Kun. 8:29). Se selittää myös sen, miksi Herra ei kertonut nimeään Moosekselle, vaan ilmoitti vain arvoituksellisesti olevansa se joka on (2. Moos. 3:14).
Jumalan nimen väärinkäyttö on siis hänen pyhän nimensä käyttämistä omien päämääriensä saavuttamiseksi. Avuksi pyydettävän jumaluuden nimen lausumisella on luultavasti ajateltu olleen myös maagista tehoa. Jeesus varoittaakin hokemasta rukoillessa tyhjää ”niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja” (Matt. 6:7).
Pannenbergin mukaan kuvakiellon tarkoituksena ei siis ole estää kuvien tekeminen itsessään vaan juuri tämänkaltainen uskon vääristymä, jossa jumaluuteen ajatellaan saatavan maagista vaikutusvaltaa joko hänen kuvansa tai nimensä kautta (Pannenberg 1991, 181-182). Vieraiden jumalien palvomisen kieltämisen ohella kuvakiellon tarkoituksena on siis suojella Jumalan pyhyyttä ihmisten väärinkäytöksiltä.
Inkarnaatio ja ikonit
Tilanne kuitenkin muuttui Sanan tultua ihmiseksi Jeesus Nasaretilaisessa. Inkarnaatiossa Jumala tuli silmin nähtäväksi ja käsin kosketeltavaksi. Tiedämme ihmisten kovakouraisuuden yltyneen siihen pisteeseen asti, että Jeesus naulittiin lopulta ristille.
Ikonoklasmikiistassa ikonien puolustajien vahvimpia argumentteja oli, että inkarnaation myötä Jumala on itse kumonnut vanhan testamentin kuvakiellon. Jumalasta, joka ilmoitti itsensä Jeesuksessa Kristuksessa, voidaan tehdä kuvia ja niitä voidaan ilmiselvästi myös kumartaa.
Myös Katolisen kirkon katekismus omaksuu tämän kannan sanomalla, että ”Jumalan Poika on ihmiseksitulemisellaan aloittanut uuden kuviakin käyttävän armon talouden” (KKK, 2131). Ensimmäistä käskyä koskevan opetuksen kokoavan tiivistelmän mukaan ”pyhien kuvien kunnioittaminen perustuu Jumalan Sanan lihaksitulon salaisuuteen” (KKK, 2141).
Katolisessa kuvia kohtaan osoitetussa hartaudessa ei ole kysymys sen paremmin epäjumalanpalvonnasta kuin Jumalan taivuttelemisesta omien maallisten etujensa ajajaksi, minkä vuoksi Raamatun pakanallista kuvainpalvontaa koskevan aineiston ei siis voida olevan suoranaisesti kirkon ikoneita koskevaa traditiota vastaan.
Jumalan läsnäolo ja mekanistinen maailmankuva
Keskiajalla kuvainpalvonta ei näyttänyt ihmisten silmissä ongelmalliselta, koska Jumalan ja aineellisen todellisuuden välinen yhteys nähtiin erillä tavalla kuin nykyään. Keskiaikaisen käsityksen mukaan ikonien lisäksi myös esimerkiksi musiikki ja arkkitehtuuri saattoivat välittää Jumalan läsnäoloa.
Reformaatio asetti tämän kyseenalaiseksi. Vaikka reformaatio innoitti myös tiukan linjan kuvainraastajia, kuitenkaan esimerkiksi Martti Luther ei kritisoinut kuvia sinänsä, vaan niiden käyttöön liittyneitä uskonnollisia taustaoletuksia (Dyrness 2007, 561).
Keskiajan jäädessä taakse ja uuden ajan koittaessa ihmisten maailmankuva muuttui vähitellen varsin mekaaniseen suuntaan. Varhaismoderni ihminen näki maailman ikään kuin jättimäisenä koneistona, jonka oli valmistanut ”suuri kelloseppä”, eli Jumala. Tämä oli omiaan loitontamaan Jumalaa tämän maailman asioista.
Myös me jaamme tämän modernin ajan mekanistisen maailmankuvan, minkä pohjalta meidän on ymmärrettävästi vaikea nähdä, kuinka jollekin materiaaliselle kappaleelle osoitettu palvonta voisi olla olematta ristiriidassa Jumalan palvonnan kanssa. Ikonit eivät enää ole ikkunoita taivaaseen, vaan kovia ja kylmiä palasia elotonta materiaa.
Kuvan ja mallin välinen yhteys
On siis ymmärrettävää, että esimerkiksi ristin palvonnasta puhuminen hätkähdyttää. Miksi palvoa ristiä eikä suoraan Jeesusta? Tämä hämmennys johtuu siitä, että ikonit ja Jumalan läsnäolo esineissä yleisemminkin nähdään eri tavalla kuin vuosisatoja sitten. Kuinka kirkon vuosisatainen kuvainpalvontaa koskevan tradition olennainen sisältö saadaan esitettyä nykykristityille ymmärrettävällä tavalla?
Ensinnäkin on syytä panna merkille, että vaikka kuvainpalvonta tuntuu oudolta siitä huolimatta, että kuvalle osoitetun palvonnan ajatellaan siirtyvän kuvan esittämälle kohteelle, on kuvan ja henkilön kunnioittamisella edelleen nähtävissä yhteys.
Jos kumarrat palvoen vaikkapa presidentti Sauli Niinistön kuvaa, outoa tässä toiminnassa ei olisi pelkästään materiaalisen objektin kumartaminen, vaan etupäässä epäterve suhtautuminen itse presidenttiin. On myös selvää, että jos joku yrittäisi vetää vaikkapa Neitsyt Marian kuvaa vessanpöntöstä alas, suurin osa kristityistä pitäisi tätä paheksuttavana ja epäkunnioittavana Mariaa itseään kohtaan.
Ikoneiden edessä on edelleen ihan luontevaa kunnioittaa sen esittämää kohdetta. Esimerkiksi krusifiksin näkeminen tuo minulle mieleen Jeesuksen ristinkuoleman, minkä vuoksi krusifiksin äärellä on ihan luontevaa mietiskellä tätä salaisuutta ja rukoilla kiittäen Kristusta.
Tässä tulee esille tärkeä näkökohta, joka nousi esille jo ikonoklasmikiistassa. Ikonien puolustajat perustelivat ikonien kunnioittamista sillä, että ihminen on ruumiillinen olento, minkä vuoksi hän myös tarvitsee aistein havaittavia apuvälineitä lähestyessään näkymätöntä Jumalaa (Pelikan 1974, 122). Ikonit voivat todella auttaa meitä pääsemään hartaudelliseen mielialaan. Mieti vaikka, kuinka kolkko esimerkiksi kirkkosali olisi ilman ainoatakaan kuvaa.
Kuvat ja nykykristityn uskontaju
Koska palvonnan ja kunnioituksen ajateltiin alusta asti kohdistuvan pyhien kuvien kuvaamiin kohteisiin, kirkon perinteisessä opissa sinällään ei ole mitään erityistä ongelmaa. Varsinainen vaikeus piilee kielessä ja käsitteissä.
Kuvien kautta Jumalalle osoitettu palvonta ei ole enää samalla tavalla osa ihmisten hartauselämää kuin aiemmin, eikä puhe siitä ole siksi enää ymmärrettävää. Esimerkiksi ristin palvonta on edelleen katolisessa pitkäperjantain liturgiassa, minkä vuoksi kirkon tulisi ottaa opetuksessaan tämä asia huomioon.
Mielestäni Katekismuksen tapa sanoittaa ja uudelleen tulkita kirkon ikoneiden kunnioittamista koskevaa traditiota onkin varsin hyvä. Korostamalla, että ikoneita kunnioitetaan ja ainoastaan Jumalaa palvotaan, se säilyttää vanhan ikoneita kohtaan säilytetyn kunnioituksen nykyihmiselle ymmärrettävällä tavalla loukkaamatta nykykristityn tietoisuudessa vahvana asuvaa ymmärrystä, jonka mukaan ainoastaan suoraan Jumalalle saa osoittaa palvontaa.
Niinpä kristitty voi osallistua katoliseen pitkäperjantain liturgiaan puhtaalla omallatunnolla tietäen, että lähestyessään krusifiksia hän ei valmistaudu palvomaan elotonta puuristiä, vaan palvoen kiittämään sen edessä Vapahtajaansa, joka on antanut henkensä hänen puolestaan.
Kirjallisuus
Dyrness, William (2007). The Arts. – The Oxford Handbook of Systematic Theology (s. 561-579). Edited by John Webster, Kathryn Tanner & Iain Torrance. Oxford: Oxford University Press.
Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.
Pannenberg, Wolfhart (1991). Systematic Theology: Volume I. Translated by Geoffrey W. Bromiley. Edinburgh: T&T Clark Ltd.
Pelikan, Jaroslav (1974). The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, Volume 2: The Spirit of Eastern Christendom (600–1700). Chicago & London: The University of Chicago Press.
Jumalapuhetta 