True Detective ja uskonto

True Detective on Nic Pizzolatton luoma rikosdraamasarja, josta on tullut tähän mennessä kaksi tuotantokautta. Ensimmäinen ilmestyi vuonna 2014 ja toinen vuonna 2015. Ensimmäinen tuotantokausi on syystäkin ylistetty kun taas toisen katsotaan yleisesti pettäneen edellisen kauden korkealle asettamat odotukset. Tässä artikkelissa keskityn True Detectiven ensimmäiseen tuotantokauteen, sillä siinä käsitellään mielenkiintoisella ja ajatuksia herättävällä tavalla uskontoon liittyviä teemoja.

Tarina sijoittuu pääosin 1990-luvun Louisianaan, jossa rikosetsivät Rustin Cohle (Matthew McConaughey) ja Martin Hart (Woody Harrelson) selvittävät nuoren naisen murhaa ja siihen liittyvää laajaa rikosvyyhteä. Sarja on tyyliltään ja yleisilmeeltään varsin synkkä, mutta mielenkiintoinen juoni tempaa mukaansa. Sarjan ehkä paras puoli on kuitenkin kiinnostavat ja syvälliset henkilöhahmot.

Mietiskelyä krusifiksin juurella

Vaikka sarjan päähuomio on luonnollisesti murhamysteerin selvittämisessä, myös uskonto on siinä alusta asti läsnä. Kun Marty näkee ensimmäistä kertaa älykkään, mutta omalaatuisen työparinsa asunnon, hän huomaa tämän asuvan hyvin askeettisesti: lattialla ei ole muuta kuin patja ja kaikki tavarat ovat jääneet muuttolaatikoihin. Tässä pelkistetyssä sisustuksessa huomion kiinnittää seinällä sängyn yläpuolella roikkuva krusifiksi.

Tästä Marty olettaa työparinsa olevan kristitty, mutta pian selviää, että näin ei ole. Syynä krusifiksiin Rust sanoo olevan mietiskelytavan: hän miettii sen äärellä sitä hetkeä puutarhassa, kun joku hyväksyy ristiinnaulitsemisensa. Kuten on jo tullut esille, Rust ei kuitenkaan ole kristitty. Sen sijaan hän pitää itseään realistina, joka on filosofisessa mielessä pessimisti.

Ateistista paasausta

Tämä tarkoittaa Rustin tapauksessa hyvin räväkkää ateismia. Sarjassa Marty ja Rust kertovat 1990-luvulla suorittamastaan murhatutkinnasta kahdelle etsivälle vuonna 2012. Eräässä vaiheessa murhatutkintaa Rust ja Marty kävivät keräämässä lausuntoja evankelikaalisten kristittyjen herätyskokouksessa. Samassa yhteydessä Rust kertoo etsiville omista uskontoa koskevista näkemyksistään:

Etsivä: Onko se sinusta pelkkää huijausta? Kaikki ne ihmiset.
Rust: Ovatko he väärässä? Jep. Ovat olleet siitä asti kun yksi apina katsoi aurinkoon ja sanoi toiselle: ”Jumala pyysi sinua antamaan osuutesi minulle”. Ihmiset ovat niin heikkoja, että heittävät kolikon mieluummin toivomuskaivoon kuin ostavat ruokaa.

Rust: Ontologisen harhakäsityksen mukaan tunnelin päässä on valoa. Se on saarnamiehen myyntipuhe. Sama kuin kallonkutistajalla. Saarnaaja yllyttää illuusioon ja kertoo, että se on hyve. Siitä heruu aina rahaa. Epätoivoista oikeutusta, vai mitä? ”Tämä kaikki on epäilemättä minulle. Minulle. Minulle, minulle… Minä… Olen niin tärkeä. Olen niin tärkeä.” Vai mitä?

Sanailua uskonnosta

Ollessaan evankelikaalien teltalla Rust ja Marty keskustelevat uskonnosta. Sarjan yksi hyvistä puolista on ehdottomasti naseva dialogi, josta tämä sanailu käy hyvänä esimerkkinä:

Marty: Voitko kuvitella, jos ihmiset eivät uskoisi? Mitä he puuhaisivat sen sijaan?
Rust: Sitä samaa mitä nytkin, mutta avoimesti.
Marty: Paskapuhetta. Ihmiset vain murhaisivat ja irstailisivat, tiedät sen.
Rust: Jos ainoa asia, joka pitää ihmisen kaidalla polulla, on olettamus taivaallisesta palkinnosta, niin kyseinen ihminen on oikea paskiainen. Haluaisin tuoda heidät päivänvaloon.

Rust: Mitä se kertoo elämästä? Onko kokoonnuttava yhteen kertomaan satuja, jotka rikkovat kaikkia luonnonlakeja vain, jotta selviää päivästä? Mitä se kertoo sinusta, Marty?
Marty: Kun alat puhua noin, kuulostaa kuin olisit paniikissa.
Rust: Pelko ja itseinho siirtyvät autoritaariseen astiaan. Se on puhdistuminen. Hän imee heidän pelkonsa kerronnallaan. Siksi hän on tehokas suhteessa projisoimaansa varmuuteen. Joidenkin kieliantropologien mielestä uskonto on kielellinen virus, joka ohjelmoi aivot uudelleen ja heikentää kriittistä ajattelua.
Marty: Minä en käytä sivistyssanoja yhtä paljon kuin sinä, mutta mieheksi, jolla ei ole suurempaa elämän tarkoitusta, mietit sitä yllättävän paljon. Ja kuulostat yhä paniikinomaiselta.

Tietoisuus ja evoluutio

Selittäessään ensimmäistä kertaa Martylle uskomuksistaan Rust tuo esille oman jännitteisen näkemyksensä ihmisen minuudesta ja tietoisuudesta:

Rust: Ihmisen tietoisuus on traaginen virhe evoluutiossa. Meistä tuli liian tietoisia itsestämme. Luonto loi luonnon osan, joka on siitä erillinen. Luonnon lain mukaan meitä ei pitäisi olla olemassa.
Marty: Kuulostaa ihan helkutin kamalalta.
Rust: Me puurramme kuvitellen, että meillä on jokin minä, joka aistii ja tuntee. Meidät on ohjelmoitu varmoiksi siitä, että me kaikki olemme joku, vaikka kukaan ole mitään.
Marty: Ei kannata levitellä tuollaista sontaa. Täällä ei ajatella noin. Ainakaan minä en ajattele.
Rust: Meidän lajimme voi tehdä kunniakkaan teon ja torjua sen ohjelmoinnin. Lakata lisääntymästä, kulkea käsi kädessä kohti sukupuuttoon kuolemista. Yksi viimeinen keskiyö. Veljet ja sisaret luopuvat kelvottomasta sopimuksesta.
Marty: Miksi sitten kannattaa nousta aamulla ylös?
Rust: Sanon itselleni, että todistan jotain, mutta todellisuudessa se johtuu ohjelmoinnistani. Enkä uskalla tehdä itsemurhaa.

Rustin ruosteinen ateismi

Lähes kaikissa edellä esittämissäni dialogeissa Rustin ajatuksenjuoksu kulkee ihan perus-(uus)ateistisia polkuja. Hän esittää uskonnon johtuvan ihmisen ahneudesta, heikkoudesta ja itsepetoksesta. Lisäksi se heikentää kriittistä ajattelua.

Näitä kaikkia on esitetty selityksinä uskontoon ja sen alkuperään, ja jos ne ilmaisee sopivan itsevarman paatoksen ja viileän skeptisyyden yhdistelmän muodossa, ne saattavat vaikuttaa jopa älykkäistä ja koulutetuista ihmisistä varteenotettavilta. Ei kuitenkaan liene tarpeen huomauttaa, että nämä kaikki selitykset ovat pääosin heittoja ja spekulaatioita, joille ei ole juurikaan esitettävissä empiiristä näyttöä.

Kuten sanottu, Rust on siis hyvin pitkälti johdonmukaisen ateistinen, mutta hänen minuutta ja tietoisuutta käsittelevässä ajattelussaan piilee erikoinen ristiriita. Toisaalta hänen mukaansa inhimillinen tietoisuus on luonnosta erillinen ja sen lakien vastainen ilmiö, mikä vaikuttaa pitävän sisällään ajatuksen, että ihminen ei ole vain viettiensä ohjailema eläin. Toisaalla hän jopa tunnustaa ihmisen vapaata tahtoa ja vastuuta valinnoistaan.

Toisaalta hän kuitenkin edustaa myös toisenlaista, johdonmukaisemmin ateistista kantaa, jonka mukaan minuus ja samalla myös tietoisuus ovat pelkkää illuusiota: ihminen vai luulee olevansa joku, joka aistii ja tuntee, vaikkei todellisuudessa ole mitään.

Rakkautta pimeydessä

Kauden viimeisessä jaksossa murhaaja saadaan kiinni, mutta yhteenotossa Rust haavoittuu niin vakavasti, että käy kuoleman rajamailla. Hän kertoo jälkeenpäin sairaalasta lähtiessään Martylle, kuinka hän tunsi kuolleen tyttärensä rakkauden.

Rust: Minun ei pitäisi olla täällä, Marty.
Marty: Uskoakseni ”ihanko totta” (No shit) on sopiva vastaus tuohon huomioon.
Rust: Ei, en tarkoita sitä. Kyse on jostain muusta.
Marty: Mikä on niin… Kerro minulle, Rust.
Rust: Oli hetki, jolloin… Tiedän että kun olin siellä pimeässä… Mihin tilaan olin ikinä joutunutkaan, en ollut edes tajuissani, pimeydessä oli hämärä tietoisuus… Tunsin ääriviivojeni haihtuvan ja pimeyden alla oli toinen, se oli syvempi, lämmin, kuin jokin aine. Tunsin sen. Ja tiesin… Ja tiesin, että tyttäreni odotti minua siellä. Niin selvästi… Tunsin hänet. Tunsin heidät. Tunsin myös osan isästäni. Oli kuin olisin ollut osa kaikkea, mitä koskaan olen rakastanut. Ja me kaikki, me kolme, häivyimme näkymättömiin. Minun tarvitsi vain päästää irti ja niin teinkin. Sanoin: ”Pimeys! Kyllä!” Ja sitten katosin. Mutta tunsin yhä hänen rakkautensa siellä, vahvemmin kuin koskaan. Ei muuta… Ei muuta kuin se rakkaus. (purskahtaa itkuun) Ja sitten heräsin.

Valo voittaa

Tämän rajakokemuksen jälkeen Rustin asenne elämää kohtaa tuntuu hiukan muuttuneen, mikä tulee esille tästä True Detectiven ensimmäisen kauden päättävästä dialogista. Ollessaan nuoruudessaan Alaskassa Rust tapasi katsoa tähtitaivaalle ja keksiä tarinoita. Sairaalassa hänen mielessään oli kuitenkin vain yksi tarina:

Rust: Kuule, Marty. Olen ollut siinä huoneessa ja katsonut ulos ikkunoista joka ilta ja ajatellut. Se on vain yksi tarina, vanhin niistä.
Marty: Mikä?
Rust: Valo vastaan pimeys.
Marty: No, tiedän, ettemme ole Alaskassa, mutta minusta näyttää siltä, että pimeys on vallannut enemmän alaa.
Rust: Niin, olet oikeassa siitä.

Rust: Katsot sitä väärin, taivasta.
Marty: Kuinka niin?
Rust: Kerran oli vain pimeyttä. Jos minulta kysytään, valo voittaa.

Vaikka siis pimeä avaruus näyttää hallitsevan yötaivasta, täytyy muistaa että kaikkea siinä olevaa tähtiloistoa ei ole aina ollut olemassa. Elämän syntymistä ja kehittymistä tyhjästä pidetään tässä yhteydessä itsessään hyvänä asiana, minkä pimeyden ja valon vastakkainasettelu tekee ilmeiseksi. Vaikka sarjassa Rustin uutta ajatusmaailmaa ei avata katsojille tämän tarkemmin, viittaus positiivisempaan elämänasenteeseen on havaittavissa.

En tiedä, ovatko sarjan tekijät tiedostaneet tätä, mutta elämän ilmaantumisen ja valon voiton linkittäminen on myös hyvin kristillinen. Katolisen kirkon katekismuksessa luomista pidetään ”universaalina todistuksena Jumalan kaikkivaltiaasta rakkaudesta” (KKK, 288). Elämä on jotain itsessään hyvää ja sen takana on Jumalan rakkaus.

Martyn ja Rustin erilaiset tavat tarkastella tähtitaivasta antavat myös ajattelemisen aihetta maailman pahuuden ja kaiken synkkyyden edessä, joka tulee True Detectivessakin esille hyvin koruttomalla tavalla. Vaikka pimeydellä vaikuttaa olevan enemmän alaa kuin valolla, kaikki olemassa oleva on itsessään hyvää, mistä johtuen pahuus ei itsessään ole mikään olemisen perusta. Augustinus kirjoittaa tästä varsin osuvasti:

Näin siis ei ole olemassa sitä, mitä me kutsumme pahaksi, ellei ole olemassa hyvää. Hyvä olento, joka on täysin vailla pahuutta, on täydellisen hyvä, kun taas hyvä olento, jossa on pahaa, on viallista tai epätäydellistä hyvää. Pahuuttahan ei voi olla siellä, missä ei ole mitään hyvää. Kaikesta tästä teemme varsin erikoisen johtopäätöksen. Kaikki olennot, sikäli kuin ne ovat luotuja, ovat hyviä. Kun sitten turmeltunutta olentoa sanotaan pahaksi, tarkoitetaan tätä: olento on paha koska se on hyvä, sillä pahaa on olemassa vain koska on olemassa hyvää. Koska kaikki luotu oleminen on hyvää, ei mitään pahaa voi olla muuten kuin luodussa olemisessa. Siis: pahaa ei voi olla muuten kuin hyvässä. (Usko, toivo, rakkaus 3,13)

Kun siis pimeys näyttää ulottavan otteensa kaikkialle ja pahuuden valta näyttää voittamattomalta, on hyvä kiinnittää katseensa siihen, mikä on todella olemassa ja muistaa, että luomakuntaa kohdannut turmeltuneisuus on vain väliaikaista. Valo voittaa.

Kirjallisuus

Augustinus (2004). Usko, toivo, rakkaus. Latinankielestä suomentanut Timo Nisula. Helsinki: Kirjapaja.

Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s