Sir Arthur Conan Doylen (1859–1930) luoma Sherlock Holmes on varmasti kaikkien aikojen kuuluisin fiktiivinen salapoliisi, jopa siinä määrin että hän lyö tunnettuudessa todelliset virkaveljensä mennen tullen laudalta. Viime aikoina Sherlock Holmes on tullut taas pinnalle Steven Moffatin ja Mark Gatissin luoman Sherlock-nimisen TV-sarjan myötä, jossa Doylen kuuluisa salapoliisi on siirretty viktoriaaniselta ajalta 2010-luvun Lontooseen.
Sarjassa on paljon alkuperäisistä tarinoista otettuja elementtejä ja juonikuvioita, jotka on suorastaan nerokkaalla tavalla päivitetty meidän aikaamme. Samalla hahmoihin on tuotu uutta syvyyttä ja kiinnostavuutta. Sarjasta on ilmestynyt jo kolme tuotantokautta, ja kauan odotettua neljättä kautta ollaan parhaillaan kuvaamassa.
Sherlock on laadukas TV-sarja, mutta syvällisiä teologisia kannanottoja, joihin blogillani tarkastelemissani elokuvissa ja musiikissa yleensä kiinnitän huomioni, siinä ei esiinny. Miksi sitten kirjoitan katolista teologiaa käsittelevällä blogillani tästä erinomaisesta, mutta täysin sekulaarista sarjasta?
Mielen palatsi
Eräs asia, joka Sherlockissa kiinnitti paatuneen systemaatikon huomion, oli mielen palatsi, joka sarjassa aina silloin tällöin esiintyy. Kyseessä on muistitekniikka, jossa muistettavat asiat sijoitetaan mielessä tiettyihin paikkoihin. Kuuluisa roomalainen reetori, valtiomies ja filosofi Marcus Tullius Cicero (106–43 eKr.) kuvaa tätä tekniikkaa teoksessaan Puhujasta seuraavasti:
Niiden, jotka harjoittavat tätä älyn puolta [muisti], on siis painettava mieleensä kohtia ja kuviteltava mielessään ja sijoitettava näihin kohtiin asiat, jotka he haluavat muistaa: kohtien järjestys säilyttää asioiden järjestyksen, ja mielikuva asioista osoittaa itse asioita. Kohdat ovat ikään kuin vahatauluja, mielikuvat taas niin kuin kirjaimia. (Puhujasta 2, 354)
Ajatuksena siis on, että yritettäessä opetella jotain ulkoa, muistettavat yksityiskohdat sijoitetaan johonkin tuttuun maisemaan tiettyyn järjestykseen. Näin oikeat asiat tulevat mieleen oikeassa järjestyksessä. Cicero luonnollisesti käytti tätä tekniikkaa opetellakseen senaatissa pitämänsä puheet ulkoa.
Sherlockin erikoinen mielen palatsi
Vaikka Sherlockissa mielen palatsiin viitataan juuri tänä muistitekniikkana, on se Sherlockin (Benedict Cumberbatch) käytössä itse asiassa jotain ihan muuta. Sarjassa Sherlock käyttää ensimmäisen kerran mielen palatsiaan toisen tuotantokauden toisessa jaksossa, jossa hän ratkoo nykyaikaistettua Baskervillen koiran tapausta (ja joka on valitettavasti juonivirheitä vilisevyydessään mielestäni yksi koko sarjan huonoimmista jaksoista).
Kohtauksessa, jossa Sherlock käyttää tätä muistitekniikkaa, näytetään, kuinka hänen ummistettujen silmiensä edessä vilisevät erilaiset muistista kaivettavaan asiaan liittyvät sanat ja kuvat.
Jo tässä jaksossa Sherlockin mielen palatsissa on mielenkiintoinen säväys: hän ei nimittäin sano käyttävänsä muistitekniikkaa, hän sanoo menevänsä mielen palatsiinsa. Tarve mielen palatsiin menemiselle tulee taas siitä, että muistettava asia on ”syvällä”. Kolmoskaudessa tätä kuvaa mielen palatsiin menemisestä on korostettu entisestään näyttämällä, kuinka Sherlock on sisällä omassa mielen palatsissaan.
Kolmoskauden viimeisessä jaksossa Sherlockia ammutaan, ja estääkseen shokkiin joutumisen, hän menee mielen palatsiinsa etsimään asioita, jotka rauhoittavat häntä. Sherlockin mielen palatsissa on monia huoneita, ja sen pohjimmaisessa kerroksessa viruu hänen arkkivihollisensa Jim Moriarty (Andrew Scott) pakkopaidassa ja kahlehdittuna seinään kiinni.
Sherlock ei ole kuitenkaan ainoa, jolla on oma mielen palatsinsa. Vaikutusvaltainen liikemies ja ”kiristäjien Napoleon”, Charles Augustus Magnussen (Lars Mikkelsen) säilyttää uhreistaan keräämiänsä arkaluonteisia tietoja maanalaisten holvien sijasta omassa mielen palatsissaan. Jaksossa näytetään, kuinka hän kulkee mielen palatsissaan sijaitsevissa arkistoissa ja selailee kansioita. Fyysisesti hän kuitenkin vain istuu tuolissaan silmät kiinni ja kääntelee sormillaan raskauttavan asiakirjan näkymättömiä sivuja.
Mielen palatsi sisäisenä maailmana
Sherlockin ja Magnussenin mielen palatsit eroavat merkittävällä tavalla klassisesta, Ciceron kuvailemasta muistitekniikasta. Varsinkin Sherlockin mielen palatsi on selvästi hänen omassa mielessään varta vasten kuvittelemansa paikka, jossa eri asiat sijaitsevat eri kerroksissa niille erikseen osoitetuissa huoneissa.
Klassisessa mielen palatsissa kuitenkin yksinkertaisesti kuvitellaan jotain tuttua paikkaa ja sijoitetaan tähän tuttuun maisemaan muistettavat asiat siihen järjestykseen, jossa ne halutaan muistaa. Muistettavia yksityiskohtia voisi sijoittaa esimerkiksi tutun lenkkipolun varrella oleviin muistiin piirtyneisiin rakennuksiin, puihin ja esineisiin, ja esimerkiksi puhetta pitävä voisi mielikuvituksessaan edetä tätä polkua pitkin ja muistaa oikeat asiat oikeassa järjestyksessä. (Cary 2000, 128-130.)
Sherlockissa on kuitenkin kyse jostain ihan muusta. Siinä mielen palatsissa ei sijoiteta muistettavia asioita muistikuvaan tutusta ympäristöstä, jotta ne voisi myöhemmin muistaa paremmin. Sarjassa mielen palatsi ei ole muistitekniikka, vaan oma, mielen sisäinen maailmansa.
Muisti sisäisenä maailmana Augustinuksella
Kuitenkin tälläkin mielen palatsilla on vastineensa antiikin maailmassa. Se nimittäin vastaa mielenkiintoisella tavalla Augustinuksen ajattelua sielusta, jossa muisti toimii omana, sisäisenä maailmanaan. Augustinuksen ajattelun tätä puolta on korostanut erityisesti amerikkalainen tutkija Phillip Cary teoksessaan Augustine’s Invention of the Inner Self: The Legacy of a Christian Platonist (2000). Augustinus kirjoittaa Tunnustuksissaan:
Minun on siis sivuutettava sekin olemukseni voima ja askel askeleelta pyrittävä nousemaan hänen luokseen, joka on minut luonut. Ja niin tulen muistini kedoille ja laajoille pihoille, sinne, minne on kerätty määrättömät varastot kuvia, joita aistini ovat koonneet kaikenlaisista asioista. Kaikki, mitä me vain ajattelemme, on sinne talletettu, milloin lisäten, milloin vähentäen, milloin jotenkin muuttaen aistiemme tuomaa; ja kaikki muukin, mitä sinne olemme talteen panneet ja mitä ei vielä unohdus ole niellyt eikä haudannut. Muistini piirissä minä vaadin, että minulle tuotaisiin se, mitä milloinkin tahdon. Silloin muutamat asiat tulevat heti esiin. Toisia taas on kauemmin etsittävä, ja ne tulevat aivan kuin joistakin kaukaisista kammioista haettuina. (Tunnustukset 10,8)
Siitä, millä tavalla Augustinus kirjoittaa muistista, voi todellakin löytää varsin helposti yhtäläisyyksiä Sherlockin mielen palatsiin. Sinne voi mennä ja sieltä voi etsiä sinne säilöttyjä asioita. Jotkut asiat ovat syvällä, ja niitä pitää haeskella pidempään muistin onkaloista. Augustinus puhuu muistin kedoista ja laajoista pihoista, ja sama konkreettinen kielenkäyttö toistuu muuallakin Tunnustuksissa:
Ja katso, muistini maailmoissa on äärettömiä ketoja, luolia ja onkaloita täynnään lukemattomia ja laskemattomia asioita, olivatpa ne siellä sitten kappaleiden kuvina tai tosiolevina ideoina tai joinakin ihmeellisinä merkkeinä ja käsitteinä ja mielen liikutuksina, joista muisti pitää kiinni silloinkin, kun sielu ei niitä tunne, ja jotka muistin mukana silloin kuitenkin ovat sielussa. Tämän kaiken keskellä minä samoilen ja riennän sinne ja tänne, tungen niin pitkälle kuin pääsen, aivan rajattomiin. Niin määrätön on muisti, niin valtava elämän voima kuolevaisessa ihmisessä. (Tunnustukset 10,17)
Augustinus koki siis voivansa samoilla muistinsa sisäisessä maailmassa kuin Sherlock tai Magnussen ikään. Hänellä muistissa tunnutaan vaeltelevan yhtä konkreettisesti kuin esimerkiksi Magnussen tekee Appledoren holveissaan Sherlockin kolmoskauden päätösjaksossa.
Tietenkään Augustinus ei ajatellut muistin olevan paikka siinä mielessä, että se muodostaisi jonkinlaisen mitattavan tilan. Se on kuitenkin selvästi ihmisen oma, sielun sisäinen maailma. Augustinus ei kuitenkaan tyytynyt vain ihmettelemään omaa muistiaan, vaan hänen tarkoituksenaan on nousta senkin yläpuolelle:
Minä tahdon kohota yli sieluni tämänkin voiman, jota muistiksi nimitetään, päästäkseni sinun luoksesi, sinä suloinen valoni. Mitä sanot minulle? Katso, minä tahdon nousta hengessäni sinun luoksesi, joka asut korkealla yläpuolellani, ja tahdon kohota yli tuonkin muistiksi nimetyn sieluni voiman ja päästä kosketuksiin sinun kanssasi sieltä käsin, mistä sinua koskettaa voidaan ja tarttua sinuun kiinni siellä, missä se on mahdollista. (Tunnustukset 10,17)
Länsimaisen ihmisen piilevä augustinolaisuus
Miten nämä hätkähdyttävät yhtäläisyydet Augustinuksen ja Sherlockin muistikäsitysten välillä on selitettävissä? Ei nimittäin vaikuta kovin todennäköiseltä, että sarjan tekijät olisivat perehtyneet Augustinuksen ajatteluun muistista ja tietoisesti ottaneet sen osaksi sarjaansa.
Vaikka emme luultavasti yleensä ajattelekaan muistia omana, sisäisenä maailmanaan, jonne voimme mennä vaeltelemaan, kun laitamme silmät kiinni, ehkä Augustinuksen ja Sherlockin välinen yhteys löytyy länsimaissa yleisesti jaetusta tavasta erottaa sisäinen ja ulkoinen maailma toisistaan.
Kuten Cary on teoksessaan mielestäni vakuuttavasti argumentoinut, ennen Augustinusta ajatusta ihmisen sielussa olevasta henkilökohtaisesta sisäisestä maailmasta ei esiintynyt. Augustinus oli ensimmäinen, joka ajatteli, että ihminen voi mennä omaan ”mielen palatsiinsa”, etsiä sieltä muistoja ja tähytä sieltä käsin sielunsa silmin Jumalaa kohti.
Augustinus oli läntisen kristikunnan teologian ja länsimaisen filosofian muodostumisen kannalta hyvin tärkeä ajattelija, ja monet hänen ajatuksistaan jäivät elämään hyvin pitkälle. Caryn mukaan käsitys mielestä omana, yksityisenä tilana, jonka vastakohtana on ympäröivä todellisuus, on yksi tällainen Augustinukselta lähtöisin oleva ajatus, joka elää yhä länsimaisessa mielenmaisemassa (Cary 2000, 140-141).
On mielestäni yllättävää ja ajatuksia herättävää, että Sherlockin kolmoskauden päätösjakson kannalta hyvin keskeisen juonenkäänteen taustalla vaikuttaa erään Pohjois-Afrikassa 1600 vuotta sitten eläneen kirkkoisän ajattelu. Tämä esimerkki antaa myös aihetta ajatella, kuinka hämmästyttävällä tavalla teologia ja patristiikka voivat olla olennaisia, jotta voisimme ymmärtää paremmin myös meidän oman aikamme ilmiöitä.
Kirjallisuus
Augustinus (2010). Tunnustukset. Suomentanut Otto Lakka. Suomennoksen tarkistanut Yrjö-Otto Lakka. Helsinki: Aurinko kustannus.
Cary, Phillip (2000). Augustine’s Invention of the Inner Self: A Legacy of a Christian Platonist. Oxford: Oxford University Press.
Cicero, Marcus Tullius (2006). Puhujasta. Suomentanut Aulikki Vuola. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä.
Jumalapuhetta 
Jännää! Tuota Ciceron käyttämää menetelmää kovasti muistuttaa myös matkareittitekniikka, josta norjalainen muistimestari Oddbjörn By kirjoittaa Memo-kirjassaan. Oletko sattumoisin kuullut siitä tai vastaavista? On todella osoittautunut hyväksi tekniikaksi esimerkiksi esitelmöintitilanteissa ja tenteissä. Tekniikka sisältää hyviä sovelluksia sisältää myös kieltenopiskeluun.
En ole kuullut, mutta ainakin nimen perusteella se kuulostaa aika samanlaiselta. Nopsalla googlailulla löysin tuon Oddbjörn Byn haastattelun, ja siinä listataan joitain sen hyviä vinkkejä. Joukossa on paljon sellaisia kikkoja, jotka olen myös itse havainnut hyviksi, kuten muistilappujen kirjoittaminen ja ympäristön havainnoiminen kun haluaa muistaa jonkin asian. Sen sijaan tuota Ciceron menetelmää en ole ainakaan vielä kokeillut, mutta jos haluaa oppia tietyt asiat tietyssä järjestyksessä, se on varmasti tehokas.