Viime artikkelissani tarkastelin Wolfhart Pannenbergin trinitaarista teologiaa, jonka ytimessä on Pojan erottautuminen Isästä ja asettuminen hänen alapuolelleen jo ennen hänen ihmiseksitulemistaan.
Tämä periaate hallitsee hänen ajatteluaan koskien myös Jumalan ja luodun todellisuuden välistä suhdetta ja kristologiaa. Tässä artikkelissa luon lyhyen katsauksen Pannenbergin kristologiseen ajatteluun, minkä jälkeen esitän kokoavia huomioitani Pannenbergin teologisesta systeemistä.
Persoonat ja luominen
Systemaattisessa teologiassaan Pannenberg lähestyy kristillisiä opinkappaleita trinitaarisesta näkökulmasta, mikä näkyy hyvin erimerkiksi luomisen kohdalla. Hän kytkee kolminaisuusopin ja luomisopin toisiinsa esittämällä luomisen osana Kolminaisuuden persoonien välistä dynamiikkaa.
Pannenbergin mukaan Poika tulee kaiken Jumalasta erillisen todellisuuden alkuperäksi ja perustaksi, kun hän erottautuu jumalallisesta ykseydestä alistumalla luotuna Isän edessä ja antamalla hänen olla ainoa Jumala (Pannenberg 1994, 21–22).
Luominen liittyy Isän ja Pojan väliseen erotukseen, jossa Pojan alistuminen ja oman rajallisuutensa tunnustaminen Jumalan rajattomuuden edessä jäsentää kaikkien luotujen jumalasuhdetta. Hyväksymällä oman erotuksensa Isästä, hän on esikuva kaikkien luotujen suhteesta Jumalaan.
Vaikka Pannenbergin mukaan Jumalan luomistyön päämääränä on ollut luoda itsenäisesti olemassa olevia olioita, kaikki luodut tarvitsevat yhteyttä Jumalaan. Luodun olemassaolo saakin täyttymyksensä siitä, että se ylittää oman rajallisuutensa olemalla Pyhän Hengen vaikutuksesta yhteydessä Jumalaan (Pannenberg 1994, 33).
Pannenberg ei siis lähesty luomista menneisyydessä tapahtuneena toimintana, vaan Jumalan ja luodun välisen erotuksen kautta. Hän sanookin eksplisiittisesti, että luominen ei ole ajassa tapahtunut teko (Pannenberg 1994, 57).
Pohjana tälle Jumalasta erillisen todellisuuden alistumiselle Isän edessä on Pannenbergin mukaan juuri Pojan erottautuminen Isästä, jossa Poika tuli Jumalasta erillisen todellisuuden aluksi ja strukturaaliseksi malliksi.
Kokonaisvaltainen inkarnaatio
Pannenbergin ajattelu koskien Kolminaisuuden ja luomisen välistä suhdetta liittyy olennaisesti myös hänen kristologiseen ajatteluunsa, sillä koska Poika on Isästä erottautumisellaan alistunut luotuna Isän alapuolelle ja antanut hänen olla ainoa Jumala (Pannenberg 1994, 21–22), Poika toimii linkkinä Isän ja luodun todellisuuden välillä.
Pannenberg pyrkii muotoilemaan kristillisen opin inkarnaatiosta tavalla, jossa Jumalan ihmiseksitulo esitetään aiempaa kokonaisvaltaisemmalla tavalla. Hän pyrkii tavoitteeseensa korostamalla, että inkarnaatio ei rajoitu Jeesuksen syntymään, vaan käsittää koko hänen elämänsä. Vasta Jeesuksen toiminta, kuolema ja ylösnousemus toivat esille hänen henkilöllisyytensä Jumalan Poikana, minkä vuoksi inkarnaatio tulee nähdä koko Jeesuksen elämän valossa (Pannenberg 1994, 302–303).
Pannenbergin mukaan tämä tarkoittaa, että Jeesuksen voi sanoa olleen Jumalan Poika ainoastaan jos otetaan huomioon koko hänen elämänsä, mistä seuraa, että Jeesusta ei hänen mukaansa voi sanoa Jumalan Pojaksi pelkästään hänen syntymänsä perusteella.
Pannenbergin mukaan Jeesus olisi voinut valita myös toisenlaisen tien: kieltäytyä menemästä Johanneksen kasteelle, olla julistamasta sanomaa Jumalan valtakunnasta ja kieltäytyä menemästä ristille, missä tapauksessa hän ei olisi ollut Jumalan Poika (Pannenberg 1994, 383).
Kaksiluonto-oppi romukoppaan
Inkarnaation kytkeminen Jeesuksen koko elämäntaipaleeseen on hyvin olennainen osa Pannenbergin kristologista ajattelua ja liittyy kiinteästi myös hänen kolminaisuusopilliseen ja luomisteologiseen ajatteluunsa.
Hänen mukaansa Poika on erottautuessaan Isästä koko Jumalasta erillisen todellisuuden alkuperä ja perusta, minkä vuoksi jokainen luotu ilmentää häntä omalla tavallaan. Ihmisissä jumalallinen Logos ilmenee selkeämmin kuin muissa luoduissa, sillä he kykenevät tekemään eron itsensä ja Jumalan välille. Näin he siis osallistuvat Isän ja Pojan väliseen suhteeseen, jota määrittää Pojan erottautuminen Isästä.
Pannenbergin mukaan tämä tarkoittaa sitä, että Logos ei ole ihmisluonnolle vieras, vaan että Pojan ihmiseksitulo on erityisellä tavalla säädetty ihmiskunnan osaksi. Pannenbergin mukaan Jeesuksen elämä ilmentää täydellisellä tavalla Pojan nöyryyttä ja erottautumista Isästä, minkä vuoksi Sanan voidaan katsoa tulleen hänessä erityisellä tavalla lihaksi.
Pannenberg siis näkee Sanan lihaksitulon Jeesuksessa Kristuksessa luomakunnassa sen alusta asti jatkuneena kehityskulkuna, jossa Logos tulee lopulta konkreettisesti esiin ihmisessä nimeltä Jeesus Nasaretilainen.
Toisin kuin kirkon klassisessa kristologisessa dogmassa, Pannenbergin mallissa Logos ei siis edusta ihmisyydelle vierasta, jumalallista luontoa, vaan Jeesuksen ihmisyys on pikemminkin Logoksen täydellinen ilmentymä. Pannenberg hylkääkin eksplisiittisesti khalkedonilaisen kaksiluonto-opin (Pannenberg 1994, 385–386), mitä voi pitää varsin radikaalina vetona.
Arviointia
Mitä ajatella Pannenbergin laatimasta kristillisen dogmatiikan yleisesityksestä? Olipa Pannenbergin teologisesta systeemistä mitä mieltä tahansa, ainakin sen voi epäröimättä sanoa olevan hyvin kokonaisvaltainen: eri opinkappaleet liittyvät saumattomasti toisiinsa ja kaikki on jäsennetty toimivasti yhden kolminaisuusopillisen struktuurin ympärille Pannenbergin tieto-opillisten pääperiaatteiden mukaisesti. Tämä on ilman muuta vahvuus, mutta se tuo epäilemättä mukanaan myös ongelmia.
Kuten olen artikkelisarjassani huomioinut, Pannenberg lähtee tarkastelemaan kristillisiä opinkohtia periaatteilla, joiden mukaan teologian varsinaisena kohteena tulee olla Jumala, ja että teologian tulee olla yhteensopiva empiirisesti havaittavan todellisuuden kanssa.
Miten Pannenberg sitten noudattaa omia periaatteitaan? Nähdäkseni hänen teologisen systeeminsä kaksi kantavaa voimaa saavat yhdessä aikaan sen, että toisaalta kolmiyhteinen Jumala on koko Pannenbergin teologian jäsentävä voima ja toisaalta hänen teologiansa on tiiviisti sidottu ihmiskunnan empiiriseen todellisuuteen.
Toisaalta Pannenbergin ilmoitusteologinen pääajatus historiasta ilmoituksena, joka saa lopullisen vahvistuksensa vasta eskatologisessa täyttymyksessä saa hänen teologiaansa hyvin konkreettisen otteen, mutta toisaalta hänen teologiansa trinitaarinen struktuuri saa hänen suurteoksensa kaikki osa-alueet liittymään tavalla tai toisella Jumalaan ja hänen toimintaansa maailmassa.
Raamatullinen perusta
Pannenbergin ratkaisulla käsitellä ensin kolminaisuutta ja vasta sitten ykseyttä on kieltämättä etunsa, mutta siitä koituu nähdäkseni myös ongelmia. Pannenberg perustelee persoonien välistä erillisyyttä Raamatulla, mutta mielestäni hänen trinitaarisen teologiansa raamatullinen perusta on ongelmallinen.
Käsitellessäni aiemmin esseessäni Pannenbergin trinitaarisen ajattelun lähtökohtia, huomioin hänen taustallaan vaikuttavan Karl Rahnerin ajattelun immanentin ja ekonomisen triniteetin identtisyydestä. Kuten aiemmin tuli myös ilmi, Pannenberg kuitenkin soveltaa Rahnerin periaatetta huomattavasti rohkeammin Kristuksen ja Isän erillisyyteen viittaaviin raamatunkohtiin kuin mitä Rahner itse.
Pannenberg perustelee Isän ja Pojan välistä erillisyyttä lausumilla, jotka kuuluvat Raamatussa inkarnoituneelle Kristukselle, ja tästä suorien kolminaisuusopillisten johtopäätösten vetäminen on mielestäni ongelmallista. Perinteisesti on hyvin luontevasti ajateltu, että Pojan inkarnoitunut ”orjan muotoinen” (Fil. 2:7) olotila poikkeaa siitä, mikä hänellä oli Isän luona iankaikkisuudessa. Mielestäni on siis kyseenalaista tehdä vahvoja Kolminaisuuden sisäistä elämää koskevia johtopäätöksiä pelkästään ihmiseksi tulleen Jeesuksen sanojen pohjalta.
Toiseksi kolmiyhteisyyden asettaminen ykseyteen nähden ensisijaiseksi on myös raamatullisen ilmoituksen näkökulmasta mielestäni varsin erikoista. Raamatussa Jumala ei ilmoita itseään ensin kolmiyhteisenä ja sen jälkeen tähdennä olevansa yksi, vaan lähestyy Israelia korostamalla ykseyttään (esim. 5. Moos. 6:4).
Itse asiassa Kolminaisuutta ei edes eksplisiittisesti ilmoiteta Raamatussa, vaan sen voi vain epäsuorasti päätellä Jeesuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen pohjalta. Klassisen kristinuskon kannalta oikeaoppisten kolminaisuusopillisten johtopäätösten tekemiseen menikin kirkolta noin 300 vuotta, ja nämä johtopäätökset tehtiin pitäen silmällä kristinuskon kannalta perustavaa uskoa Jumalan ykseydestä. Asettaessaan kolminaisuuden ykseyden edelle Pannenberg siis etenee raamatullisen ilmoituksen kannalta nähdäkseni nurinkurisesti.
Pannenbergin kehä
On kuitenkin syytä huomata, että kritisoimani Pannenbergin tapa tehdä inkarnoituneen Jeesuksen sanoista suoraan Kolminaisuuden sisäistä elämää koskevia johtopäätöksiä on täysin johdonmukainen hänen kristologisen ajattelunsa kanssa. Perinteisesti Kristuksen inhimillistä ja jumalallista luontoa on pidetty keskenään jännitteisinä ja osittain poissulkevina, ja juuri tämän luontojen välisen jännitteen voikin katsoa olevan suurelta osin klassiseen kristologiseen dogminmuodostukseen liittyneiden teologisten kiistojen taustalla.
Kuten on jo tullut esille, Pannenberg ei kuitenkaan katso Kristuksella olevan kahta erillistä luontoa, eikä Kristuksen jumaluuden ja ihmisyyden välillä ole hänen mukaansa minkäänlaista jännitteisyyttä. Kristuksen ihmisyys on pikemminkin jumalallisen Logoksen kirkkain ilmentymä historiassa. Tästä Pannenbergin kristologisesta visiosta käsin on myös helppo ymmärtää hänen tapansa vetää inkarnoituneen Logoksen sanoista suoria Kolminaisuuden persoonien välistä dynamiikkaa koskevia johtopäätöksiä.
On erittäin mielenkiintoista, että Pannenbergin kristologinen ja trinitaarinen ajattelu muodostavat tässä eräänlaisen kehän: Pannenberg perustaa oman kolminaisuusopillisen teologiansa ydinajatuksen Pojan erottautumisesta Isästä Uuden testamentin lausumille, jotka antavat ymmärtää Pojan olevan Isää alempi, ja joiden soveltamisen hänen kaksiluonto-opin hylkäävä kristologiansa mahdollistaa myös Isän ja Pojan väliseen suhteeseen iankaikkisuudessa.
Pojan erottautuminen Isästä on puolestaan Pannenbergin luomisteologian ja kristologian kantava teema, ja juuri tämän perusteella hän puhuu Pojasta Isästä erillisen todellisuuden perustana, joka lopulta ilmentää itsensä täydellisellä tavalla Jeesuksessa Kristuksessa.
Näin ollen Pannenbergin kristologinen ajattelu mahdollistaa hänen trinitaarisen teologiansa pääajatuksen taustalla olevien raamatunkohtien yhdistämisen kolminaisuusoppiin ja hänen kolminaisuusopillinen ajattelunsa puolestaan jäsentää hänen luomisteologista ja kristologista ajatteluaan.
Mistä tämä kehällisyys voisi sitten johtua? Itse arvelen, että tämä liittyy ilmoitusteologian ensisijaisuuteen Pannenbergin ajattelussa. Pannenbergille historia on Jumalan ilmoitusta, ja tämän ilmoituksen eskatologista täyttymystä ennakoiva huippukohta on Kristus-tapahtuma.
Pannenbergillä kristologia on tärkeässä roolissa koko luodun todellisuuden ja Jumalan välisen suhteen ymmärtämisessä ja jäsentää myös historian ilmoitusteologista luonnetta. Jumalan historiallisessa ilmoituksessa pääroolissa on itsensä historiassa ilmaiseva Logos.
Näin ollen Pannenbergin ajattelun Logoksen yhteydestä luomakuntaan voi katsoa nousevan hänen ilmoitusteologiastaan, eikä niinkään kolminaisuusopista, ja niinpä hänen dogmatiikan yleisesitystään jäsentävien kolminaisuusopillisten pääajatusten voi katsoa nousevan hänen ilmoitusteologisista perusperiaatteistaan.
Mitä sitten tulee itse Pannenbergin kristologiseen ajatteluun, mielestäni se jäsentyy johdonmukaisesti osaksi hänen kokonaisajatteluaan, mutta näen siinä kirkon klassisen kristologian kannalta pahoja ongelmia, joista ilmeisin lienee se, että khalkedonilainen kaksiluonto-oppi on ekumeenisesti hyväksytty oikeaoppisen kristologian kulmakivi, minkä vuoksi sen hylkääminen on mielestäni yksinkertaisesti liian radikaalia.
Lopuksi
Pannenbergin teologinen projekti oli 1900-luvun loppupuolella merkittävä yritys tehdä teologiasta vakavasti otettavampaa korostamalla teologian ja empiirisen todellisuuden yhteensopivuutta, ja mielestäni tämänkaltaisia teologisia projekteja tarvitaan myös nykyään.
Tulevat teologit voivat siis ottaa mallia ennen kaikkea Pannenbergin teologian totuutta ja jumalakeskeisyyden koskevasta ajattelusta ja pohtia, kuinka kristikunnan vuosituhantisen tradition rikkaudet voitaisiin tuoda esille tuoreella tavalla niiden mukaisesti.
Kuinka tuoda esimerkiksi myöhäisantiikissa muotoillut kolminaisuusoppi ja kaksiluonto-oppi esille tavalla, joka on sekä ymmärrettävä että mielekäs 2010-luvun länsimaiselle ihmiselle? Kuinka estää Jumalan käsitteen irtaantumisen konkreettisen maailman asioista?
Kuinka saada kristinuskon oppikokonaisuus esitettyä siten, että eri opit eivät ole vain toisistaan irrallisia lakipykäliä, vaan jäsentyvät luontevaksi ja jäsennellyksi kokonaisuudeksi? Kuinka tehdä kristittyjen toivon ja odotuksen kohteena olevasta ikuisesta elämästä Jumalan yhteydessä jälleen uskottava?
Tässä projektissa Pannenberg on ehdottomasti yksi 1900-luvun tärkeimmistä pioneereista ja esikuvista ja hänen dogmatiikan yleisesityksensä on vahvuuksineen ja heikkouksineen edelleen relevanttia luettavaa.
Kirjallisuus
Pannenberg, Wolfhart (1994 [1991]). Systematic Theology: Volume 2. Translated by Geoffrey W. Bromiley. Edinburgh: T&T Clark Ltd.
Jumalapuhetta 