Kansantajuisesti ”Vatikaani kakkosesta”

Huomenna 8.12.2015 tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta Vatikaanin II kirkolliskokouksen päättymisestä. Tämä teke Emil Antonin hiljattain julkaistusta kirjasta Vatikaanin II kirkolliskokous: Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan hyvin ajankohtaisen. Kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen johdatus kikolliskokouksen taustoihin, teksteihin ja sen jälkeen käytyyn keskusteluun, mikä tekee teoksesta myös erittäin merkittävän.

Anton on pyrkinyt kirjoittamaan ”kansantajuisen tietokirjan, joka sopii niin teologeille kuin ei-teologeillekin” (s. 6). Mielestäni hän on myös onnistunut tässä tavoitteessaan oikein hyvin: kirja on oikein nopeaa ja mukavaa luettavaa ja siinä selitetään asiat niin, että myös katolisen teologian kiemuroihin perehtymätön lukija voi pysyä kärryillä.

Teoksensa alussa Anton sanoo kirjansa olevan luonteeltaan eri näkökantoja esittelevä ilman, että tarkoituksena olisi argumentoida jonkin tietyn näkemyksen puolesta. Tämä mielestäni hyvä lähestymistapa näkyy kirjassa esimerkiksi siten, että siinä ei argumentoida myöskään kirkon virallisen opetuksen tai paavien kannanottojen puolesta.

Teos jakaantuu otsikkonsa mukaisesti kolmeen osaan: historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Ensimmäisessä osassa kerrotaan kirkolliskokouksen historiallisesta taustasta ja sen etenemisestä. Toisessa osassa esitellään konsiilin tuottamat tekstit ja kolmannessa osassa kerrotaan, miten niitä on tulkittu viimeisen 50 vuoden aikana.

Kirkolliskokouksen taustaa

Kirjan historiallinen kuvaus alkaa kirkolliskokousta edeltävästä ”pitkästä 1800-luvusta”, eli Ranskan suuresta vallankumouksesta (v. 1789) paavi Pius XII:n kauden loppuun (v. 1958) kestäneestä ajanjaksosta, jolloin katolisessa kirkossa vallinnutta ilmapiiriä sävyttivät vahvasti antimodernismi ja antiprotestantismi.

Osana kirkolliskokouksen historiallista taustaa kerrotaan myös Ressourcement-koulukunnan (”Nouvelle théologie”) synnystä ja noususta. Myös tämän koulukunnan vaikutusta kirkolliskokouksen tuottamiin teksteihin sivutaan lyhyesti.

Esimerkiksi Henri de Lubacin vaikutus Lumen Gentiumiin mainitaan sivuilla 36 ja 112. Mielestäni tästä aiheesta olisi voinut kertoa enemmänkin: maininnan arvoinen seikka olisi ollut esimerkiksi de Lubacin suora vaikutus konsiilin teologiaan kirkosta sakramenttina.

Kirjassa Vatikaanin II kirkolliskokouksen historiallisen taustan kuvaamisessa on onnistuttu hyvin osoittamaan konsiilia aiemmin vallinneet ongelmat ja uudistusten tarve. Näin on myös muualla kuin teoksen ensimmäisessä osassa: esimerkiksi liturgiaa käsittelevän konstituution Sacrosanctum Conciliumin esittelyssä kirkolliskokouksen suorittamien liturgisten uudistusten tarpeellisuus tulee erittäin selväksi.

Vatikaanissa tapahtuu

Vanhan viisauden mukaan makkarasta pitävän ei pidä katsoa, miten makkaraa tehdään. Ainakaan Antonin kirjan perusteella tämä viisaus ei kuitenkaan päde Vatikaanin II kirkolliskokoukseen ja sen tuottamiin teksteihin. Tämä siitä huolimatta, että konsiilissa todella nähtiin paljon erimielisyyksiä ja dramaattisia käänteitä.

Anton esittää kirkolliskokouksessa käydyt keskustelut, tiukat äänestykset ja muut konsiilin kannalta merkittävät tapahtumat dramaattisessa valossa. Kirjan takakannessa Helsingin yliopiston kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala sanookin osuvasti, että teosta lukee kuin dekkaria.

Kirjan kerronnassa tulee kiinnostavalla ja mieleenpainuvalla tavalla esille joidenkin kirkolliskokouksen kannalta merkittävimpien henkilöiden, kuten paavien Johannes XXIII:n ja Paavali VI:n, sekä konsiilin aikana Pyhän viraston johtajana toimineen kardinaali Alfredo Ottavianin, toiminta ja persoonallisuus.

Kuvatessaan konsiilissa käytyjä uudistusmielisten ja konservatiivisten piispojen välisiä väittelyitä Anton onnistuu pysymään puolueettomana, vaikka rivien väleistä voikin useimmiten päätellä, kummalle puolelle kirjoittajan sympatiat menevät.

Edistysaskelia ja kompromisseja

Mielestäni teoksen ehdottomasti mielenkiintoisinta antia oli Vatikaanin II kirkollikokouksen tuottamien tekstien tulkintaa käsittelevät osiot, jotka sijaitsevat kirjan toisessa ja kolmannessa osassa. Konsiilin asiakirjoja käsittelevässä toisessa osassa yksittäisten tekstien tulkintahistoriaa käsitellään lyhyesti tekstin esittelyn päätteeksi ja kolmannessa osassa tarkastellaan yleisemmin konsiilin jälkeistä keskustelua.

Toisin kuin jotkut ennen kirkolliskokouksen alkamista pelkäsivät, kyseessä ei ollut paavin ja Rooman kuurian ”sanelukonsiili”, vaan piispojen näkemyksiä kuunneltiin ja monia isoja edistysaskelia otettiin. Konsiilin teologisesti merkittävintä antia on esimerkiksi kollegiaalisuusperiaate, opin kehitys, oppi kirkosta sakramenttina sekä uusi lähestymistapa ekumeniaan ja uskontodialogiin.

Joistain piispojen mielipiteitä jakaneista aiheista tehtiin niin sanottuja kompromissimuotoiluja, jotka mahdollistavat sekä edistyksellisemmän että perinteisemmän tulkinnan. Tällainen on esimerkiksi Raamatun erehtymättömyyttä ja tulkintaa käsittelevä Dei Verbumin kohta, jossa julistetaan, että:

Koska kaikkea, mitä inspiroidut kirjoittajat, eli hagiografit vakuuttavat, on pidettävä Pyhän Hengen vaikuttamina, niin on tunnustettava Raamatun opettavan horjumattomasti, uskollisesti ja erehtymättömästi sen totuuden, jonka Jumala meidän autuutemme vuoksi on tahtonut saada Raamattuun kirjoitetuksi. (Dei Verbum, 11)

Teksti mahdollistaa perinteisen, Raamatun erehtymättömyyttä painottavan tulkinnan, mutta myös progressiivisemman tulkinnan, jonka mukaan Raamatussa on varsinaisessa mielessä erehtymätöntä vain pelastuksen kannalta välttämätön totuus, kun taas historiallisessa mielessä siinä voi olla myös virheitä.

Jatkuvuus vai epäjatkuvuus?

Mikä on Vatikaanin II kirkolliskokouksen suhde sitä edeltäneeseen katoliseen traditioon? Onko se monessa suhteessa uudenlaisine lähestymistapoineen ja näkökulmineen saumattomassa jatkumossa konsiilia edeltävän katolilaisuuden kanssa vai onko kyse täydellisestä murroksesta suhteessa aiempaan? Voidaanko sen jopa sanoa pettäneen katolisen opin puhtauden ja päästäneen kirkkoon sisään modernisista ja protestanttista hapatusta?

Ensimmäisenä mainittua tulkintatapaa kutsutaan ”reformin” tai ”jatkuvuuden hermeneutiikaksi”, toista ”murroksen” tai ”epäjatkuvuuden hermeneutiikaksi”, kun taas kolmatta kantaa edustavat lefebvreläiset, sedevakantistit, sekä muut patavanhoilliset. Tässä artikkelissa keskityn kirjan epäjatkuvuuden ja jatkuvuuden hermeneutiikkaa käsittelevään antiin ja jätän mielestäni jokseenkin ei-vakavasti otettavat ääritraditionalistit huomiotta.

Nimensä mukaisesti jatkuvuuden hermeneutiikka korostaa, että kirkolliskokouksen tuomista uudistuksista huolimatta sen tuottamissa teksteissä on havaittavissa selkeä periaatteiden jatkuvuus suhteessa aiempaan traditioon. Epäjatkuvuuden hermeneutiikan edustajat katsovat puolestaan usein, että kirkolliskokouksen tekstit ovat kompromissien tulosta, eivätkä ne siksi sellaisenaan ilmaise konsiilin todellista henkeä. Tämän vuoksi on heidän mukaansa mentävä rohkeasti tekstien yli ja seurattava henkeä.

Tekstien tulkintaan liittyen epäjatkuvuuden tulkintalinjasta silmiini osui erityisen positiivisessa mielessä jesuiittateologi John O’Malleyn huomio kosiilin käyttämästä poikkeuksellisesta kirjallisuuden lajista:

Siinä missä aiemmat konsiilit julkaisivat pääasiassa lakitekstejä, uskonmääritelmiä ja kaanoneita, Vatikaani II:n kirjallisuudenlaji on panegyyri. Vatikaani II:n teksti on epideiktistä puhetta, ylistyspuhetta, jossa maalataan ideaali kuva ihmisten tunteiden, ihailun ja mielikuvituksen herättämiseksi. Vertikaalisten auktoriteettia ja tuomiota julistavien sanojen sijaan Vatikaani II käytti horisontaalisia ystävyyssanoja kuten dialogi ja veljeys. Vaikka muutoksesta ei suoraan puhuta, niin konsiili käyttää silti muutoksen synonyymejä puhuessaan edistysksestä ja kehityksestä, jopa evoluutiosta. (s. 208)

Vaikka epäjatkuvuuden hermeneutiikan edustajilla on toki hyviä huomioita, niin on myös paavi Johannes Paavali II:n ja Joseph Ratzingerin (paaviksi tultuaan Benedictus XVI:n) edustaman, kirkon viralliseksi tulkintalinjaksi muodostuneen jatkuvuuden hermeneutiikan piirissä. Ratzinger osuu tapansa mukaisesti naulan kantaan:

Ei ole mitään ”pre-” eikä ”post-” konsiliaarista kirkkoa: on vain yksi ja ainoa kirkko, joka kulkee kohti Herraa ja syventää ja parantaa aina ymmärrystään siitä uskon aarteesta, jonka se on häneltä saanut (s. 220)

Tähän tulkintalinjaan on liittynyt myös paavi Franciscus. Anton kirjoittaa teoksessaan hänen toiminnastaan ja uudistuksistaan hyvin innostuneessa säyvssä, ja olen itsekin oikein hyvilläni nykyisen paavimme viranhoidosta. Hänen tekemistensä seikkaperäiseen raportoimiseen osana Vatikaanin II kirkolliskokouksen pitkää tulkintahistoriaa liittyy kuitenkin mielestäni pieni riski:

Franciscus on ollut paavina vasta reilut kaksi ja puoli vuotta, minkä vuoksi meillä ei ole hänen toimintansa merkityksen ymmärtämisessä apuna samaa historiallisen etäisyyden antamaa laaja-alaista näkökulmaa kuin kaukaisempien tapahtumien arvioimisessa. Tämä saattaa aiheuttaa sen, että jotkut Franciscuksen ekumeeniset ja uskontodialogiin liittyvät avaukset voivat saada Antonin kirjassa suuremman painoarvon, kuin minkä jälkimaailma ja historia niille lopulta antavat.

Konsiilihuumoria

En tekisi Antonin teokselle oikeutta, ellen toisi lainkaan esiin sen huumoripitoista antia. Kirjan takakannessa Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman luonnehtii Antonin kuvausta Vatikaanin II kirkolliskokouksesta ”sujuvaksi ja jopa hauskaksi”, eikä turhaan. Ensimmäisen luvun jälkeisessä ”välisoitossa” keskitytään erityisesti kirkolliskokouksen huumoriin:

Konsiilin ehkä kuuluisin vitsi liittyy ensimmäisen istuntokauden tapahtumiin, kun kardinaali Ottaviani ei kahteen viikkoon ilmestynyt yleiskokouksiin. Mistä poissaolo johtui? Vitsistä liikkuu useita versioita, mutta ytimenä on se, että Ottaviani sanoi aamulla autonkuljettajalleen (tai taksikuskille) Al Concilio – ”konsiiliin”, jolloin kuski vei hänet Trentoon. (s. 73)

Katolisessa kirkossa aikaa, joka kestää paavin kuolemasta uuden paavin valintaan, kutsutaan sedevakanssiksi. Nimitys tulee latinan sanoista sedes (tuoli) ja vacans (tyhjä). Istuvasta paavista käytetään joskus puolestaan mahtipontista ilmaisua feliciter regnans (onnellisesti hallitseva). Konsiili-isien suussa nämä ilmaisut saivat kuitenkin aivan uuden merkityksen:

Latinan kielestä saatiin aikaan myös vessahuumoria. Konsiilin käymälöissä oli kaksi kylttiä: vapaa ja varattu. Joku ehdotti niiden kääntämistä latinaksi: sede vacante ja feliciter regnante. (s. 73)

Viimeisenä anekdoottina esitän teoksen loppusanat aloittavan kertomuksen, jolla Anton haluaa esityksensä päätteeksi alleviivata Vatikaanin II kirkolliskokouksesta kirjoittamisen tarpeellisuutta:

Joseph A. Komonchak kertoo tarinaa nunnasta, joka oli opettanut katolisia lukiolaistyttöjä Irlannissa. Nunna oli maninnut Vatikaani kakkosen, mutta tyttöjen silmät tuntuivat tuijottavan tyhjään. ”Tiedättehän te, tytöt, mikä Vatikaani II oli?” Ei vastausta. ”Kaikkihan tietävät, mikä Vatikaani II oli!” Sitten yksi epäröivä käsi nousi arvaukseen: ”Olisiko se paavin kesäasunto?” (s. 240)

Tarinan opetuksena on, että vaikka Vatikaanin II kirkolliskokous on nykykatolilaisuuden kannalta ohittamattoman tärkeä, uusi sukupolvi ei välttämättä tiedä siitä yhtikäs mitään.

Siksi emme voi pitää itsestään selvyytenä, että kaikki tuntevat konsiilin ja sen aikaansaamat uudistukset, joiden ansiosta katolinen kirkko vihdoin löysi oman paikkansa suhteessa moderniin maailmaan. Tämä on myös syy siihen, miksi Emil Antonin kirjoittaman teoksen kaltaisia helposti lähestyttäviä johdatuksia tarvitaan.

Kirjallisuus

Anton, Emil (2015). Vatikaanin II kirkolliskokous: Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Amanda-kustannus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s