Tuomas Akvinolainen – reliikki menneisyydestä vai realistinen vaihtoehto? – osa II

Viime viikolla julkaisemassani artikkelissa esittelin Edward Feserin kirjan pohjalta niitä Tuomas Akvinolaisen ajattelun yksityiskohtia, jotka ovat niiden saamasta keskiaikaisesta leimasta huolimatta yllättävän kiinnostavia ja jopa varteenotettavia. Kuten lopuksi sanoin, mielestäni Tuomaan ajattelun kaikkein mielenkiintoisin anti piilee hänen Jumalaa koskevissa pohdinnoissaan.

Vaikka Tuomaan ajatukset ovat linjassa kirkon tradition kanssa ja vaikka niiden jälkivaikutus on ollut melkoinen, monet hänen keskeisistä Jumalaa koskevista opeistaan ovat nykyihmisille outoja ja vaikeita. Kuten aiemmassa artikkelissani esittämien asioiden kohdalla, myös hänen luonnollinen teologiansa on ymmärrettävissä kunnolla vain hänen filosofisesta perinteestään käsin.

Olemus

Tuomaan Jumalaa koskevan ajattelun mielenkiintoisia yksityiskohtia on hyvä lähestyä hänen olemuksen ja olemassaolon välisen erottelunsa kautta. Akvinolaisen mukaan olemus on se, minkä perusteella olento on sellainen kuin on. Se myös mahdollistaa sen, että olento voidaan käsittää järjen avulla.

Samaa lajia edustavat olennot jakavat saman olemuksen. Esimerkiksi ihmiset ovat olemukseltaan rationaalisia eläimiä. Ihmisen olemukseen kuuluu myös olla ruumiin ja sielun yhdistelmä. Tästä puolestaan herää kysymys: jos myös materiaalisuus kuuluu materiaalisten olentojen olemukseen, kuinka erottaa esimerkiksi kaksi ihmistä toisistaan?

Tuomaan vastaus on, että esimerkiksi ihmisten olemukseen kuuluu materia yleisessä mielessä. Kuitenkin se tietty materia, josta kukin ihminen koostuu, erottaa tietyn ihmisen toisesta ihmisestä. Tuomaan mukaan materia on siis niin sanotusti ”individuaation prinsiippi”, mikä tarkoittaa, että samaa olemusta olevat materiaaliset olennot voidaan erottaa toisistaan nimenomaan materian perusteella.

JohnDunsScotus - full.jpgTuomaan mukaan on kuitenkin olemassa myös aineettomia olentoja, kuten enkeleitä. Kuinka siis erottaa ne toisistaan? Tuomaan ratkaisu on, että kaikki yksittäiset enkelit ovat eri olemusta, eli siis eri lajia. Siispä esimerkiksi Gabriel ja Mikael eivät jaa samaa ”enkeliyyttä”, kuten ihmiset jakavat ihmisyyden, vaan enkeli Gabriel muodostaa oman lajinsa ja enkeli Mikael omansa.

Tämä vaikuttaa kuitenkin varsin kankealta ratkaisulta tähän ongelmaan, mikä herättää kysymyksen, voisiko jokin muu kuin materia olla ”individuaation prinsiippi”.

Esimerkiksi toinen keskiaikaisen skolastiikan suurnimi Johannes Duns Scotus (1265–1308) kehitteli ”tämyyden” (haecceitas) käsitteen, jonka avulla hän pyrki erottamaan samaa lajia, tai hänen kielenkäytössään ”mikyyttä” (quidditas), edustavat yksilöoliot toisistaan. Tämä sinänsä mielenkiintoinen kysymyksenasettelu menee kuitenkin tämän artikkelin varsinaisen aiheen ulkopuolelle.

Jumala ja oleminen

Tuomas tekee ajattelussaan jaottelun olemuksen ja olemassaolon väillä. Luotujen kohdalla olemus ja olemassaolo ovat toisistaan erillisiä, minkä vuoksi olennon olemus voidaan ymmärtää, vaikkei sen olemassaolosta olisikaan tietoa. Voimme ymmärtää esimerkiksi, mikä feenikslintu on, vaikkei sellaista olekaan olemassa.

Tämä jaottelu liittyy viime artikkelissa kerrattuun aktuaalisen ja potentiaalisen väliseen erotteluun, mutta on näkökulmaltaan toinen. Kaikissa luoduissa on jossain määrin sekä aktuaalista että potentiaalista. Olemassaolonsa suhteen kaikki luodut ovat itsessään ainoastaan potentiaalisia, minkä vuoksi luodun olemukseen täytyy liittyä olemassaolo, joka tekee sen aktuaaliseksi.

Jumalan, joka ainoastaan on puhtaasti aktuaalinen, kohdalla tilanne on kuitenkin toinen: hänellä ja ainoastaan hänellä olemus ja olemassaolo eivät ole toisistaan erillisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että Jumala yksinkertaisesti on olemassaolo tai oleminen.

Siitä, että Jumalan olemus ja olemassaolo ovat keskenään identtisiä, seuraa välttämättä esimerkiksi, että on olemassa vain yksi Jumala. Jos nimittäin olisi olemassa useampia puhtaasti aktuaalisia olentoja, joiden olemus on olemassaolo, ei olisi mitään keinoa erottaa näitä olentoja toisistaan. Oleminen on yhteistä kaikille olennoille, minkä vuoksi olisi myös mieletöntä ajatella olevan useampia ”olemisia” tai ”olemassaoloja”.

Olemisen analogisuus

Kuten sanottu, oleminen pätee kaikkiin olemassa oleviin asioihin, myös Jumalaan. Kuitenkaan oleminen ei päde kaikkiin täysin samalla tavalla. Kun puhumme esimerkiksi tietyn koiran olemisesta ja Jumalan olemisesta, emme käytä sanaa ”oleminen” täysin samassa, eli univookkisessa, merkityksessä.

Emme myöskään käytä sitä monimerkityksisesti, eli ekvivookkisesti, siten, että tämä sama sana kuvaisi kahta keskenään täysin erilaista asiaa. Suomen kielessä esimerkiksi sanaa ”kuusi” voi käyttää sekä numerosta kuusi että erään havupuulajin edustajasta.

Tuomaan mukaan puhumme erilaisten olentojen erilaisista olemisen tavoista sen sijaan analogisesti. Esimerkiksi lemmikkikoira ja Jumala ovat molemmat olemassa, mutta koira on materiasta ja koiran muodosta koostuva olento, jossa on sekä aktuaalisuutta että potentiaalisuutta, ja jossa olemus ja olemassaolo ovat keskenään erillisiä, kun taas Jumala on aineeton, puhtaasti aktuaalinen ja hänen olemuksensa on identtinen olemassaolon kanssa.

Siispä koiran ja Jumalan olemisesta puhuttaessa sanaa ”oleminen” käytetään analogisesti kuvaamaan asioita, joiden oleminen on jossain mielessä samankaltaista, mutta kuitenkin samaan aikaan myös hyvin radikaalisti erilaista.

On laajalti tunnettua, että Tuomaan mukaan emme voi puhua Jumalasta muussa kuin tässä analogisessa mielessä. Kun sanomme esimerkiksi, että Jumala on hyvä, ”hyvyys” tarkoittaa Jumalan tapauksessa jotain samankaltaista, kuin mitä se tarkoittaa meidän keskuudessamme, mutta samaan aikaan Jumalan hyvyys on jotain ihan muuta.

Jumalallinen yksinkertaisuus

Yhdessä katolisen tradition valtavirran kanssa Tuomas kannatti oppia Jumalan olemuksen yksinkertaisuudesta. Ennen Akvinolaista tätä oppia ovat kannattaneet esimerkiksi Augustinus ja Anselm Canterburylainen, ja katolisen kirkon ekumeenisista kirkolliskokouksista sen on hyväksynyt Lateraanin IV kirkolliskokous (v. 1215) ja Vatikaanin I kirkolliskokous (v. 1869–1870).

Tämän opin mukaan Jumala on täydellisen yksinkertainen, mikä tarkoittaa, että hän ei koostu eri metafyysisistä osista, vaan on täysin jakamaton. Edellä kerroin Tuomaan ajattelevan, että Jumalan olemus on identtinen hänen olemassaolonsa kanssa.

Vaikka voimme käsitteellisesti puhua esimerkiksi Jumalan hyvyydestä, voimasta ja oikeudenmukaisuudesta erillisinä, jumalallisen yksinkertaisuuden opin mukaan tällaista erillisyyttä ei ole Jumalassa itsessään, vaan Jumala itse on hänen hyvyytensä, hänen voimansa, hänen oikeudenmukaisuutensa, ja niin edelleen. Tämä tarkoittaa myös, että esimerkiksi Jumalan hyvyys on identtinen hänen muiden ominaisuuksiensa, kuten hänen voimansa ja oikeudenmukaisuutensa kanssa.

Young frege.jpg

Nykylukijasta saattaa vaikuttaa oudolta, että esimerkiksi Jumalan hyvyys voisi olla identtinen hänen voimansa kanssa. Feser soveltaa tähän saksalaisen filosofi Gottlob Fregen (1848–1925) kuuluisaa esimerkkiä aamutähdestä ja iltatähdestä: sanat ”aamutähti” ja ”iltatähti” viittaavat itse asiassa samaan objektiin, eli planeetta Venukseen, mutta nämä kaksi nimitystä kuvaavat sitä eri mielessä.

Niinpä myös esimerkiksi ”hyvyys”, ”voima” ja ”oikeudenmukaisuus” kuvaavat Jumalan tapauksessa samaa asiaa, eli Jumalaa itseään, mutta ihmiset käyttävät näitä sanoja kuvaamaan häntä eri näkökulmista.

Jumalallista yksinkertaisuutta tarkastellessa on myös otettava huomioon Jumalasta käytetyn kielen analogisuus: olisi tietenkin outoa sanoa, että esimerkiksi Jumalan voima ja hyvyys ovat sama asia, jos käyttäisimme näitä sanoja täsmälleen samassa, univookkisessa, merkityksessä kuin mitä käytämme niitä itsestämme.

Jos sen sijaan pidämme mielessä, että Jumala on jotain analogisesti samankaltaista kuin ”hyvyys” ja jotain analogisesti samankaltaista kuin ”voima”, nämä sanat voivat ongelmitta kuvata samaa asiaa.

Jumalallinen yksinkertaisuus modernissa filosofisessa keskustelussa

Koska Feserin kirja on vain johdatus Akvinolaisen ajatteluun, siinä ei käsitellä kovin laajasti nykyfilosofien jumalallista yksinkertaisuutta vastaan esittämiä argumentteja. Viime vuosikymmeninä filosofit ovat varsin yleisesti suhtautuneet tähän oppiin erittäin kriittisesti.

Yksi ongelma, joka tätä oppia vastaan on esitetty, on, että mikäli esimerkiksi Jumala on identtinen ominaisuuksiensa (esimerkiksi hyvyys) kanssa, tämä merkitsee, että Jumala itse on ominaisuus, mikä ei tietenkään voi pitää paikkaansa. Tämän kritiikin mukaan oppi jumalallisesta yksinkertaisuudesta syyllistyy siis kategoriavirheeseen samaistaessaan Jumalan ja hänen ominaisuutensa.

Nykyaikana esimerkiksi Jeffrey E. Brower on puolustanut oppia jumalallisesta yksinkertaisuudesta sen saamaa kritiikkiä vastaan. Väistääkseen edellä mainitun ongelman, hän on kehittänyt tästä opista muotoilun, joka nojaa niin sanottuihin totuustekijöihin (truthmakers). Ajatuksena on, että se, mikä tekee todesta lauseesta totta, on tämän lauseen totuustekijä (Brower 2009, 110-111).

Brower soveltaa tätä jumalalliseen yksinkertaisuuteen muotoilemalla tämän opin siten, että Jumala on identtinen jokaisen hänestä tehdyn toden väittämän totuustekijän kanssa. Jumala on siis identtinen sen kanssa, mikä tekee esimerkiksi lauseesta ”Jumala on hyvä” tai ”Jumala on voimakas” tai ”Jumala on oikeudenmukainen”, totta.

Kaikilla näillä lauseilla on vain yksi totuustekijä, eli Jumala itse. Näin muotoiltuna saataisiin Browerin mukaan tuotua esille jumalallisen yksinkertaisuuden olennainen sisältö joutumatta alttiiksi yllämainitulle kritiikille (Brower 2009, 112-113).

Lopuksi

Tuomaan ajattelu olemisesta ja Jumalasta on siis hyvin kiinnostavaa ja varteenotettavaa myös nykyajan näkökulmasta, ja kytkeytyy kirkon pitkään ja arvokkaaseen teologiseen traditioon. Sillä on monia mielenkiintoisia teologis-filosofisia seurauksia, joista Feser mainitsee esimerkiksi sen, että jumalallisen yksinkertaisuuden avulla on helppo ratkaista niin sanottu Euthryfoon dilemma.

Tämä Platonin Euthryfos-dialogissa esittämä ongelma asettaa valittavaksi kaksi vaihtoehtoa: joko jokin on hyvää siksi, että Jumala päättää niin tai Jumala päättää jonkin olevan hyvää siksi, että se todella on sitä.

Klassisen teismin näkökulmasta molemmat vaihtoehdot ovat kuitenkin ongelmallisia, sillä jos hyvyys perustuisi Jumalan satunnaiseen käskyyn, esimerkiksi lasten kiduttaminen huvin vuoksi voisi periaatteessa olla hyvää, jos Jumala vain olisi päättänyt niin. Toisessa vaihtoehdossa hyvyys taas esitetään täysin Jumalasta riippumattomana asiana.

Jos kuitenkin Jumala itse on hyvyys, ongelma katoaa. Hyvyys ei perustu pelkkään Jumalan käskyyn tai ole Jumalasta riippumaton, sillä se on osa Jumalan olemusta, ja siksi samaa aina ja kaikkialla.

Ensi viikolla päätän tämän artikkelisarjan käsittelemällä Tuomaan ajattelun kannalta tärkeää aristoteelista oppia neljästä syystä. Keskityn myös enemmän Tuomaan saamaan moderniin kritiikkiin ja Feserin argumentteihin niiden kumoamiseksi.

Kirjallisuus

Brower, Jeffrey (2009). Simplicity and Aseity. – The Oxford Handbook of Philosophical Theology. Edited by Thomas P. Flint & Michael C. Rea (s. 105–128). Oxford: Oxford University Press.

Feser, Edward (2009). Aquinas: A Beginner’s Guide. London: Oneworld Publications.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s