Tuomas Akvinolainen – reliikki menneisyydestä vai realistinen vaihtoehto? – osa I

Tuomas Akvinolainen (1225–1274) on yksi kristinuskon historian merkittävimmistä ajattelijoista. Tästä merkittävyydestä kertoo esimerkiksi se, että hänen ajatteluunsa pohjautuva tomismi oli katolisen kirkon virallinen filosofia aina 1900-luvulle saakka. Omaa kieltään puhuvat myös hänen kirkolta saamansa arvonimet Doctor communis (Yleinen opettaja) ja Doctor angelicus (Enkeliopettaja).

Kuitenkaan Tuomas ei enää näyttäydy kovin varteenotettavana vaihtoehtona monienkaan silmissä: hän on toki historiallisessa mielessä merkittävä, mutta hänen ajattelunsa kuuluu keskiajalle, eikä siksi ole kovin kiinnostava totuutta etsivän nykyihmisen näkökulmasta.

Joulu tuli ja meni, ja sain ystävältäni joululahjaksi kirjan, jossa nämä yleiset asenteet ja mielipiteet haastetaan kiinnostavalla ja ajatuksia herättävällä tavalla. Kyseessä on Edward Feserin kirjoittama johdatus Tuomas Akvinolaisen ajatteluun. Kirjassaan Feser lähestyy Akvinolaisen filosofiaa kysymällä, onko se, mitä hän kirjoittaa Jumalasta ja maailmasta totta.

Vaikka en tämän lukukokemuksen jälkeen kääntynytkään tomistiksi, Feser onnistui teoksessaan osoittamaan monia Tuomaan ajattelua koskevia väärinymmärryksiä ja monia filosofisia ongelmia hänen kriitikoidensa argumenteissa. Tässä artikkelisarjassani esittelen Feserin kirjan pohjalta Tuomaan ajatteluun liittyviä yksityiskohtia, jotka olivat mielestäni kaikkein mielenkiintoisimpia.

Tunnettu ja väärinymmärretty Tuomas

Vaikka aristoteelisen metafysiikan peruspalikat, kuten aktuaalisen ja potentiaalisen sekä forman ja materian väliset jaottelut, olivat minulle jo entuudestaan tuttuja, Feserin teoksessa niistä tuli eteen monia kiinnostavia yksityiskohtia ja tarkennuksia.

Modernissa filosofiassa näistä Tuomaan filosofisista lähtökohdista esiintyy monia väärinymmärryksiä, jotka saavat hänen ajattelunsa näyttäytymään epäuskottavampana ja ei-varteenotettavampana kuin se todellisuudessa onkaan.

Tämä johtuu pitkälti siitä, että Tuomaan käyttämät termit tarkoittavat hänen kielenkäytössään jotain ihan muuta kuin miten modernit filosofit ne yleensä tulkitsevat. Tämä puolestaan saa monet näkemään Tuomaan argumenteissa useita taustaolettamuksia, joita niissä ei itse asiassa ole ja jotka Tuomas olisi itsekin hylännyt. Näitä väärinymmärryksiä Feser pyrkii korjaamaan tarkastelemalla Tuomaan ajattelua hänen omilla ehdoillaan ja hänen omasta filosofisesta perinteestään käsin.

Aktuaalisuus ja potentiaalisuus

Feserin mukaan aktuaalisen ja potentiaalisen välinen erottelu on Tuomas Akvinolaisen ajattelun perusta. Tämän aristoteelisen jaottelun tarkoituksena on selittää, kuinka maailmassa jatkuvasti havaittava muutos tapahtuu ja kuinka se on ylipäätään mahdollista.

Pähkinänkuoressa ajatuksena on, että kaikissa luoduissa olennoissa on jollakin tavalla läsnä sekä aktuaalisuutta että potentiaalisuutta. Esimerkiksi kumipallo on potentiaalisesti pomppiva, mutta niin kauan kuin jokin ulkopuolinen itse aktuaalisuuden tilassa oleva taho ei aktualisoi tätä potentiaa (eli laita palloa pomppimaan), tämä potentia ei aktualisoidu.

Feser tarkentaa, että toisin kuin nykyajan kasvatti saattaisi ajatella, ”potentiaalinen” ei tässä yhteydessä tarkoita samaa kuin ”mahdollinen”. Nykyfilosofi voisi nimittäin sanoa, että jossakin mahdollisessa maailmassa esimerkkinä käytetty kumipallo voisi pongahtaa vaikkapa kuuhun asti, mikä tekee potentiaalisuudesta käsitteenä niin väljän, että se menettää mielekkyytensä.

Akvinolaisen käytössä potentiaalisuus ei kuitenkaan tarkoita tätä, vaan potentiaalisia ovat ainoastaan ne kumipallon luonnolliset ominaisuudet, jotka tällä ajanhetkellä eivät ole aktualisoituneet. Jos kumipallo esimerkiksi sulatetaan, se lakkaa olemasta potentiaalisesti pomppiva, sillä sulanutta kumipalloa ei voi laittaa pomppimaan.

Aktuaalisuus ja potentiaalisuus ensimmäisessä tiessä

Tuomas pyrkii todistamaan Jumalan olemassaolon kuuluisilla argumenteillaan, joita kutsutaan yleisesti viideksi tieksi (quinque viae). Ensimmäisessä näistä teistä hän käyttää apunaan edellä lyhyesti kerrattua aktuaalisen ja potentiaalisen välistä erottelua.

Feser esittelee ja puolustaa näitä Tuomaan jumalatodistuksia kirjansa kolmannessa osassa ja osoittaa hyvin, että yhtäkään niistä ei voi ymmärtää erillään Tuomaan ajattelun taustalla olevasta aristoteelisesta metafysiikasta.

Tuomas käsittelee näitä argumentteja laajasti kirjallisessa tuotannossaan ja Feser kritisoikin yleistä tapaa, jossa Summa theologiaen lyhyttä tiivistelmää viidestä tiestä luetaan täysin eristyksissä hänen muusta tuotannostaan ja filosofisesta taustastaan.

Feser kirjoittaa hauskasti, että jos joku olisi sanonut Tuomaalle, että satoja vuosia hänen kuolemansa jälkeen ihmiset lukevat hänen Jumalan olemassaoloa koskevasta tuotannostaan ainoastaan tätä hänen lyhyttä tiivistelmäänsä, hän olisi luultavasti ollut kauhuissaan.

Ensimmäisessä tiessä Tuomas lähtee liikkeelle siitä, että potentiaalisen aktualisoiminen vaatii, että sitä liikuttaa (Tuomaan kielenkäytössä ”liike” ei tarkoita paikallista liikettä, vaan muutosta) jokin aktuaalinen. Kuitenkin myös tämän liikuttajan on pitänyt aktualisoida jokin aiempi liikuttaja, ja sama pätee myös tähän edelliseen ja sitä edelliseen liikuttajaan. Tämä liikuttajien ketju ei voi kuitenkaan jatkua äärettömiin. Tämän vuoksi täytyy olla olemassa liikkumaton liikuttaja, jonka Tuomas ymmärtää Jumalaksi.

Feser korostaa, että toisin kuin usein ajatellaan, Tuomas ei pyri ensimmäisessä tai missään muussakaan tiessä todistamaan, että maailmankaikkeudella on ajallinen alku, joka on ensimmäisen liikuttajan, eli Jumalan, aiheuttama. Sen sijaan liikuttajien ketju, josta Akvinolainen puhuu, viittaa samanaikaisesti tässä ja nyt toimiin liikuttajiin. Jos nostan kahvikupin pöydältä, minun käteni liikuttaa kuppia, kun taas minun kättäni liikuttavat käteni lihakset, joita puolestaan liikuttavat muut lihakset, ja niin edelleen.

Ensimmäinen liikuttaja ja vapaa tahto

Minulle tuli uutena tämä liikuttajien ketjun samanaikaisuus ja se, että Akvinolainen ajattelee kaiken muutoksen tarvitsevan joka hetki liikkumatonta liikuttajaa pitämässä maailmankaikkeuden ”pyörät pyörimässä”. Edes kahvikupin nostaminen pöydältä ei siis olisi Tuomaan mukaan mahdollista ilman, että tämänkin toiminnan taustalla oleva liikuttajien ketju saisi alkunsa liikkumattomasta liikuttajasta, eli Jumalasta.

Tämä ajattelu eroaa radikaalisti esimerkiksi Augustinuksesta, jonka mukaan esimerkiksi ensimmäisten ihmisten lankeemuksen aiheuttaneelle vääristyneelle tahdolle ei ole mitään aikaisempaa syytä (De libero arbitrio 3,17).

Tästä Akvinolaisen ajattelusta ja aristoteelisesta aktuaalinen-potentiaalinen -jaottelusta herääkin kysymys: jos kerran kaikki muutos ja tapahtuminen on Jumalan vaikuttamaa, kuinka käy ihmisen vapaan tahdon? Vastausta tähän ensimmäistä tietä käsittelevää osiota (s. 65-81) lukiessa heränneeseen kysymykseen sai odottaa aina sivulle 149 saakka.

Tuomaan mukaan se, että Jumala on ensimmäinen liikuttaja myös ihmisen toiminnan takana, ei ole ristiriidassa ihmisen vapaan tahdon kanssa sen vuoksi, että tämä liikuttajien ketju ei ihmisen tapauksessa saa häntä toimimaan jollain ulkoisesti ennalta määrätyllä tavalla, vaan oman luontonsa mukaan.

Jumala siis liikuttaa ihmistä hänen luontonsa mukaan, ja ihmisen luontoon kuuluvat järki ja vapaa tahto. Jumala ensimmäisenä liikuttajana siis pikemminkin mahdollistaa ihmisen vapaan tahdon toiminnan kuin rajoittaa sitä.

Vaikka Tuomas onnistuukin selittämään aktuaalisen ja potentiaalisen välisen erottelun herättämän kysymyksen ihmisen tahdon vapaudesta tyydyttävällä tavalla, en kuitenkaan ole vakuuttunut tästä jaottelusta. Toisaalta ajatuksessa, jonka mukaan maailmankaikkeus tarvitsee jatkuvasti Jumalaa toimiakseen, on kieltämättä tiettyä viehätystä. Mielestäni ei siltikään vaikuta järin uskottavalta, että tarvitsen jonkin ulkoisen tahon aktualisoimaan minussa uinuvan potentian, jotta voisin esimerkiksi juoda kahvia.

Materia ja forma

Aktuaalisen ja potentiaalisen väliseen jaotteluun liittyvä, mutta näkökulmaltaan toinen erottelu on aristoteelisessa järjestelmässä materian ja forman välinen jaottelu. Tämän erottelun mukaan kaikki materiaaliset asiat, niin elävät kuin elottomatkin, koostuvat materiasta ja siihen liittyneestä muodosta, eli formasta.

Esimerkiksi kumipallo koostuu materiaalisesti kumista ja sillä on pallon muoto. Tosielämässä materia ja forma eivät kuitenkaan ole toisistaan erillisiä, vaan niiden välinen jako on vain käsitteellinen. Lisäksi ne ovat ymmärrettävissä vain suhteessa toisiinsa ja toisistaan käsin. Esimerkiksi pallon formaa ei voi ymmärtää täysin erillään siitä materiasta, jonka muoto pallo on.

Tuomaan filosofisessa järjestelmässä tällä jaottelulla on mielenkiintoisia seuraamuksia hänen antropologiansa kannalta. Ihmisen kohdalla tämä jako nimittäin tarkoittaa sitä, että ihmisen sielu on ruumiin muoto. Toisin kuin Aristoteleella, Tuomaalla ihmisen sielu kuitenkin eroaa kaikista muista muodoista. Kun esimerkiksi pallon materia häviää, katoaa myös pallon forma, mutta ihmisen ruumiin kuollessa sen muoto, eli sielu kuitenkin säilyy.

Tämä johtuu Tuomaan mukaan siitä, että koska ihmisen sielulle kuuluvat järki ja tahto, jotka ovat luonteeltaan aineettomia ja materiasta riippumattomia, ihmisen sielu voi toimia myös ruumiista erillään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ruumis olisi sielun kannalta täysin yhdentekevä.

Ihminen on nimittäin yksi ruumiin ja sielun muodostama kokonaisuus, minkä vuoksi sielu on ruumiista erillään epätäydellinen. Ihmispersoona on siis sielu ja ruumis yhdessä, minkä vuoksi ihmisen ei voida sanoa säilyvän kuoleman jälkeen, vaikka hänen sielunsa säilyykin.

Hylomorfinen dualismi ja kristillinen ihmiskuva

Tämä malli ei ainoastaan vältä monia dualismin vaikeita ongelmia, vaan myös ottaa siitä irti sen parhaat puolet. Koska sielu sen mukaan säilyy ruumiin kuollessa, se pystyy selittämään ihmisen identiteetin säilymisen ruumiin kuolemasta ylösnousemukseen.

Tämä malli pystyy väistämään myös dualismiin usein liittyvän filosofisen ongelman, kuinka aineeton sielu voi vaikuttaa aineelliseen ruumiiseen. Sen mukaan kaikki aineelliset asiat ovat nimittäin materian ja forman yhdistelmiä, minkä vuoksi sielun ja ruumiin välinen yhteys ei tämän opin mukaan ole sen ihmeellisempi asia kuin että kumipallo on kumin ja pallon muodon yhdistelmä.

Koska sielua ei  voi ymmärtää erillään ruumiista, tämä Tuomaan niin sanottu hylomorfinen dualismi ei myöskään syyllisty ruumista halventavaan näkemykseen, jonka mukaan ainoastaan sielulla on väliä, kuten monet muut dualistiset näkemykset.

Se sopii myös hyvin yhteen kristillisen ihmiskuvan kanssa, jonka mukaan ihminen on Jumalan kuva juuri sielusta ja ruumiista koostuvana persoonana. Esimerkiksi Joseph Ratzinger sanookin, että sielua ja ruumista koskevassa ajattelussaan Tuomas ei vain kopioinut Aristotelesta, vaan loi tuoreen ja aidosti kristillisen synteesin aristotelismin ja platonismin välillä (Ratzinger 1988, 148-149).

Kuitenkaan tämäkään teoria ei ole täysin vailla ongelmia. Ruumiin ylösnousemus vaikuttaa nimittäin ongelmalliselta tämän opin kannalta. Koska Tuomaan mukaan ihmisen sielu ja ruumis muodostavat yhden persoonan, ja koska ihmisyksilön sielua ei voida ymmärtää erillään hänen omasta ruumiistaan, tästä seuraa, että sielun on ylösnousemuksessa yhdistyttävä juuri samaan materiaan, jonka muoto se ennen kuolemaa oli.

Jos kuitenkin ottaa huomioon vuosisataisen ja jopa vuosituhantisen aikavälin, joka joidenkin yksilöiden kuolemasta tulee kulumaan viimeiseen tuomioon mennessä, on varsin hankalaa ajatella, että tämä voisi toimia.

Satoja vuosia sitten kuolleiden ihmisten ruumiit ovat nimittäin hajonneet aikaa sitten osaksi luonnon kiertokulkua ja osaset, joista jonkin aikaa sitten eläneen ihmisen ruumis aikoinaan koostui, ovat voineet hyvin tulla esimerkiksi ravinnon kautta osaksi myös joidenkin toisten ihmisten ruumiita. Tuloksena olisi siis luultavasti melkoinen sekasotku.

Lopuksi

Tähän asti sanotun perusteella Tuomaan ajattelussa näyttää olevan siis sekä myönteiset että kielteiset puolensa. Toisaalta hänen ajattelunsa ja kielenkäyttönsä on hyvin teknistä ja on kauttaaltaan sidottu aristoteeliseen metafysiikkaan. Kuitenkin hänen ratkaisunsa vaikuttavat monessa suhteessa yllättävän toimivilta ja onnistuvat väistämään joitakin modernimpien teorioiden sisältämiä ongelmia.

Ensi viikolla jatkan Tuomas Akvinolaisen ajattelun tarkastelua käyttäen oppaanani Edward Feserin johdatusta hänen filosofiaansa. Kiinnitän huomiota erityisesti hänen Jumalaa koskevaan ajatteluunsa, joka on mielestäni kiinnostavampaa ja nykyajan ihmisen näkökulmasta varteenotettavampaa kuin mikään toinen hänen ajattelunsa osa-alue.

Kirjallisuus

Feser, Edward (2009). Aquinas: A Beginner’s Guide. London: Oneworld Publications.

Ratzinger, Joseph (1988 [1977]). Eschatology: Death and Eternal Life. Translated by Michael Waldstein. Translation edited by Aidan Nichols, O.P. Second Edition With a new foreword by Joseph Ratzinger, Benedict XVI and Preface by Peter Casarella. Washington, D.C.: The Catholic University of America Press.

Advertisement