Frozen II: Evankeliumi pähkinänkuoressa

Katsoin syksyllä tyttäreni Elsan kanssa Disneyn Frozen-elokuvan (elokuvalla ei ole mitään yhteyttä tytön nimeen). Olin katsonut sen joskus aiemminkin, mutta yllätyin elokuvan loppuratkaisun kristillisyydestä:

Päähenkilö, jonka jäätymisen voi estää ainoastaan ”tosi rakkauden teko”, hylkää mahdollisuuden pelastumisesta ”tosi rakkauden suudelman” avulla ja päättää uhrata itsensä pelastaakseen sisarensa. Hän jäätyy, mutta herää takaisin eloon, mikä paljastaa sen, että tämä vaadittu ”tosi rakkauden teko” ei ole perinteikäs tosi rakkauden suudelma, kuten kaikki elokuvassa ovat olettaneet, vaan uhrautuminen toisen puolesta.

Frozenin Anna toimii siis eräänlaisena Kristus-hahmona: uhraa itsensä, mutta herää takaisin eloon, paljastaen näin rakkauden todellisen luonteen!

Kuten sanoin, olin tästä yhtäläisyydestä yllättynyt ja vaikuttunut, mutta kun kävin tapaninpäivänä tyttäreni kanssa katsomassa Frozen II:n, kristillisen uskonsisällön kaiku tuntui hyvin vähäiseltä valonpilkahdukselta ensimmäisessä elokuvassa, jossa kuitenkin loppujen lopuksi on melko vähän syvyyttä tai edes pitkälle mietittyä juonta.

Frozen II:ssa Kristus-hahmo on Elsa, mutta tällä kertaa koko juonikuvio oli oikeastaan jokaisen aspektinsa puolesta kristillisen ilosanoman inspiroima! Ymmärrän, että tämä väite kuulostaa suureelliselta ja epäuskottavalta, ja omistankin tämän kirjoitukseni sen perustelemiselle.

VAROITUS: En säästä lukijaa minkäänlaisilta juonipaljastuksilta, joten jos et ole katsonut elokuvaa, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Entä ne, joilla ei ole ollut mahdollisuutta kuulla ilosanomaa?

”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6) Kristillinen kirkko on perinteisesti ilmaissut tämän itsensä Kristuksen lausuman uskontotuuden Karthagon marttyyripiispa Cyprianuksen (n. 200 – 258) muotoilemana maksiimina ”extra ecclesiam nulla salus”, kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.

Varsinkin löytöretkien ja Uuden maailman löytymisen jälkeen tämä kirkon usko on askarruttanut teologeja: kuinka käy niille satojen ja tuhansien vuosien aikana eläneille miljoonille ihmisille, joilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta kuulla pelastavaa sanomaa Jeesuksesta?

1960-luvulla Vatikaanin II kirkolliskokous ilmaisi katolisen kirkon kannan, jonka mukaan ”ne, jotka ilman omaa syytään eivät tunne Kristuksen evankeliumia eivätkä hänen kirkkoaan, mutta etsivät Jumalaa vilpittömin sydämin ja armon vaikutuksen alaisina koettavat teoilla täyttää hänen tahtoaan, jonka he tuntevat omantunnon äänestä, voivat saavuttaa pelastuksen.” (Lumen Gentium, 16)

Vatikaanin II kirkolliskokouksen mukaan se, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta tarkoittaa siis kutakuinkin tätä: ne, jotka tietoisesti kieltäytyvät tulemasta kirkon yhteyteen, vaarantavat pelastuksensa, mutta niillä, jotka eivät ilman omaa syytään tunne kristillistä ilosanomaa, on mahdollista pelastua jotenkin Jumalan armon avulla.

Vaikka allekirjoitan tämän ratkaisun täysin, on kuitenkin hyvä asettaa itse ongelma mittasuhteisiinsa. Tosiasia nimittäin on, että maailmanhistorian aikana eläneistä ihmisistä ehkä noin 90%, ellei enemmänkin, ovat eläneet sekä sellaisena aikakautena, että sellaisella alueella, jossa heidän on ollut mahdollista kuulla kristillinen sanoma, ottaa se vastaan ja pelastua!

Kokemuksia katolisuudesta maallistuneessa Belgiassa

Ennen tänne tuloani ja täällä oloni aikana olen kuullut useammalta taholta, että belgialainen yhteiskunta on pahasti maallistunut. Tämä on varmasti totta. Esimerkiksi Wikipedian mukaan belgialaisista enää vain hieman puolet ovat katolilaisia ja kirkossa käyminen on laskemaan päin. Lisäksi Belgian katolinen kirkko on kuulemma naapurimaansa Saksan tavoin katolisessa mittakaavassa hyvin liberaali.

Tätä taustaa vasten olen kuitenkin iloisena pistänyt merkille monia yksityiskohtia, jotka kertovat siitä että pahemminkin voisi olla. Olen ottanut tavakseni käydä arkena kirjastosta lähtiessäni tai muuten vain kaupungilla asioidessani käydä pikaisesti keskellä kaupunkia sijaitsevan Sint-Pieterskerkin sakramenttikappelissa, ja on ollut ilo huomata, että yhtenäkään kertana en ole ollut ainoa, joka on käynyt hiljentymässä kaikkein pyhimmän sakramentin äärellä.

Myös messussa käyminen on ollut positiivinen yllätys. Tavallisesti olen käynyt Sint-Kwintenskerkin englanninkielisissä messuissa, mutta eilen kun tätä messua ei järjestetty, kävin edellä mainitsemani Pietarinkirkon hollanninkielisessä messussa. Tässä messussa paikallisväri näkyi paljon selvemmin kuin kansainvälisemmän englanninkielisen messuyhteisön messuissa, ja täytyy sanoa, että tähän belgialaisen katolisuuden erityispiirteisiin törmääminen oli yhtä aikaa ilahduttava ja hämmentävä kokemus.

Keväiset helmikuun terveiset Leuvenista!

On aika jatkaa matkakertomustani, jonka aloitin viime viikolla. Saavuttuani Leuveniin haasteellisen matkani jälkeen elämä jatkui edelleen hyvin kiireellisenä. Tämä johtui pitkälti käytännön asioiden järjestämisestä: asunnon hankkimisesta, opintoasioiden järjestämisestä, ihmisten tapaamisesta, erilaisista hankinnoista… Edellä kuvatut kiireet eivät kuitenkaan muuta yhtä tosiasiaa: Leuven on mahtava paikka, paljon upeampi kuin osasin edes kuvitella.

Yleisvaikutelmaltaan Leuven on hyvin keskiaikainen ja länsieurooppalainen. Kirkkoja ja muita vanhoja ja koristeellisia rakennuksia on kaikkialla. Ympyränmuotoinen ydinkaupunki on pinta-alaltaan varsin pieni, halkaisijaltaan 2-3 km, minkä vuoksi kaupungin sisällä pystyy liikkumaan hyvin jalan oikeastaan minne tahansa. Koska kaupunki on vanha, mitään ruutukaavaa on turha odottaa, vaan kuten ohjaajani asian ilmaisi, kyseessä on keskiaikainen labyrintti.

Eräs huomattava piirre Leuvenissa on myös se, että kaupungissa sijaitsevan merkittävän katolisen yliopiston (KU Leuven) läsnäolo näkyy hyvin vahvasti: yliopisto omistaa paljon rakennuksia etenkin kaupungin keskustasta ja huomattavan opiskelijaväestön vuoksi joka paikassa näkee ilmoituksia opiskelijoille suunnatuista vuokrakämpistä. On vielä yksi asia, joka tuli heti selväksi: täällä ei ole talvi vaan Suomen mittapuulla jo ihan mukavasti edennyt kevät.

Matka Belgiaan – vastoinkäymisiä ja johdatusta

Matkustin Belgiaan kevääksi vaihtoon 5.2. Näin ensi alkuun kerrottakoon, että en juurikaan pidä lentomatkustamisesta sen stressaavuuden takia. Kun viime vuonna menin Chicagoon konferenssimatkalle yksin, olin ihan hermona ja varmistin että jokaisen siirtymävaiheen reitti on tiedossa ja ettei yllätyksiä tule. Näin tein myös ennen tätä matkaa, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. Onneksi matkassa oli itsensä Taivaan Isän ohjaava käsi.

Lähtöpäivänä Helsingin ja Tukholman yllä lepäsi vankka lumi- ja räntäsaderintama, minkä takia lentoni Helsingistä Tukholmaan viivästyi noin 40 minuuttia. Saavuimme Tukholmaan Arlandan lentokentälle noin vartin sen jälkeen, kun alkuperäinen jatkoyhteys Brysseliin oli lähtenyt. Kaikki me Brysseliin matkalla olleet, noin 8 henkeä, menimme SAS:in palvelutiskille järjestämään uutta jatkoyhteyttä, joka tuntui olevan jostain syystä hyvin hankalaa.

Jonkin ajan päästä virkailija antaa minulle uuden lipun koneeseen, joka oli juuri ottamassa väkeä sisään. Kone oli matkalla Kööpenhaminaan, josta minun piti vaihtaa Brysselin koneeseen. Viime tingassa myös eräs toinen Helsingistä tulleista matkalaisista pääsi mukaan tälle lennolle, mutta kaikki muut jäivät Tukholmaan.

Eräänkin heistä olisi pitänyt aloittaa vaihtarina Gentin yliopistossa seuraavana päivänä. Tilanne on sitä käsittämättömämpi, kun minulle ja matkakumppanilleni valkeni, että molempiin vaihtoyhteyksiin olisivat hyvin mahtuneet myös muut Helsingistä Brysseliin matkaajat. Harmittaa näiden muiden puolesta, mutta näin jälkikäteen olen erittäin iloinen, että matkakumppanikseni sattui juuri tämä henkilö.

Kuulumisia

Vuosi 2018 alkaa olla lopuillaan ja 2019 tuloillaan, joten tässä vaiheessa lienee hyvä kerrata vähän kuulumisia. Ensiksi täytyy sanoa, että Jumalapuhetta-blogin kannalta kulunut vuosi on jäänyt vaisuhkoksi. Blogille kirjoittaminen on saanut usein väistyä kiireellisempien asioiden tieltä, mikä näkyy siinä, että julkaisu jäi puuttumaan useammaltakin kuukaudelta.

Sen sijaan väikkärin kirjoittaminen ja muut tutkimukseen ja jatko-opintoihin liittyvät asiat ovat edistyneet oikein hyvin. Väitöskirjatyön kirjoittamisen lisäksi olen saanut pari tutkimusartikkelia kirjoitetuksi ja lähetettyä julkaisuihin arvioitaviksi – yhden läpimenostakin olen saanut jo tiedon. Toki kiirettä on pitänyt. Olen tutkimustyön lisäksi toiminut päivisin koti-isänä ja iltaisin käynyt osa-aikatyössä. Tämän lisäksi olen kirjoittanut hapatusta-blogille ja Jumalapuhetta-blogillekin, minkä olen ehtinyt.

Paljon tulee tapahtumaan myös ensi vuonna. Vietän ensi kevään helmikuun alusta toukokuun loppuun vaihdossa Belgiassa Leuvenin katolisessa yliopistossa (KU Leuven) paikallisen professorin Anthony Dupontin ohjauksessa. KU Leuven on maailman vanhin edelleen toimiva katolinen yliopisto ja hyvin merkittävä etenkin Augustinus-tutkimuksen saralla. Tarkoituksenani on jatkaa kontaktia Leuveniin myös kevään vaihdon jälkeenkin. Ensi vuonna blogilla lienee siis luvassa ainakin kuulumisia Belgiasta.

Toivotan kaikille teille hyvää ja antoisaa vuotta 2019!

Onko rukouksella vaikutusta?

Jokin aika sitten pohdimme erään hyvän ystäväni kanssa tiukkaa uskonnonfilosofista pähkinää: mitä hyödyttää rukoilla jonkun ihmisen kääntymisen puolesta? Ongelma on seuraava: 1) Ihminen pelastuu olemalla yhteydessä Jumalaan, mikä tapahtuu ottamalla Jumalan armo vastaan hänen Poikaansa suuntautuvan uskon kautta. 2) Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastusta (1. Tim. 2:4), joten hän tekee joka tapauksessa kaikkensa heidän pelastuksensa puolesta.

Mikäli tämä on totta, herää kysymys: miksi minun pitäisi rukoilla, että joku kääntyy Jumalan puoleen ja ottaa Kristuksen vastaan omana Vapahtajanaan, kun kerran Jumala kerran jo valmiiksi sitä tahtoo? Mikäli oletetaan Jumalan universaali pelastustahto, Jumalan pelastustahto tätä ihmistä, kuten kaikkia muitakin, kohtaan on jo valmiiksi 100%. Voiko vanhurskaimmankaan rukous olla tässä asiassa ”voimallinen ja saada paljon aikaan?” (Jaak. 5:16.)

Pahan ongelma – kuin maailmankaikkeuden ojentama keskisormi

Jo vuosien ajan olen ollut täysin varma Jumalan olemassaolosta, enkä edes muista milloin asiasta on viimeksi ollut mielessäni edes pientä kiusoittelevaa epäilyksen häivääkään. Tämä vakuuttuneisuus on pääasiallisesti luonteeltaan ”sisäistä vakuuttuneisuutta”, jonka uskon olevan Pyhän Hengen aikaansaamaa.

Tällä tarkoitan sitä, että vaikka pidän joitain argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta hyvinä ja vakuuttavina (esim. kosmologinen argumentti), en ole oikeastaan koskaan ollut älyttömän kiinnostunut Jumalan olemassaolon todistamisesta. Henkilökohtaisesti vain uskon Jumalan olemassaoloon niin selvänä asiana, että voin sanoa olevani asiasta täysin varma.

Kuitenkin tässä maailmassa on olemassa yksi hämmentävä tekijä, joka ei näytä sopivan kuvaan ja johon en ole löytänyt yhtään tyydyttävää selitystä: nimittäin pahan ongelma. Vaikka, kuten sanoin, olen henkilökohtaisesti täysin varma Jumalan olemassaolosta, pahan ongelma on kuin maailmankaikkeuden ojentama keskisormi.

Vaikka sanoin, että en ole löytänyt pahan ongelmaan yhtään tyydyttävää selitystä, en tarkoita, että pahan olemassaolo olisi mielestäni loogisessa ristiriidassa Jumalan olemassaolon kanssa. Mikäli näin olisi, Jumalaa ei yksinkertaisesti voisi olla olemassa. Tarkoitan, että en ole törmännyt yhteenkään selitykseen, joka antaisi tyydyttävän vastauksen kysymykseen: ”miksi hyvä Jumala sallii niin paljon pahaa?” Henkilökohtaisesti olenkin taipuvainen ajattelemaan, että tätä ongelmaa ei edes pitäisi ryhtyä selittämään. Tässä pari ajatusta:

Kesän kuulumiset ja syksyn alku

Kuten jotkut ovat ehkä huomanneet, tällä blogilla on vallinnut huhtikuun lopusta asti täydellinen hiljaisuus. Tämä ei johdu siitä, että olisin menettänyt kiinnostukseni teologiaan tai että ideat olisivat lopussa. Sen sijaan syynä ovat monenlaiset kiireet. Lisäksi päätimme Katolista hapatusta-blogilla pitää kunnollisen kesätauon ja tämä tuli vallitsevaksi tilaksi myös Jumalapuhetta-blogilla kuin itsestään.

Toukokuussa en kiireiltäni ehtinyt kirjoittaa julkaisua, ja sen jälkeen ajattelin joka tapauksessa pitää kesätauon kirjoittelusta. Alkukesän menoista mainittakoon 12.5. Katolista hapatusta-blogitiimin kanssa järjestämämme kaikkien aikojen ensimmäinen hapatuspäivä ja 24–26.5. Chicagossa järjestetty North American Patristics Societyn (NAPS) konferenssi, johon osallistuin tänä vuonna toista kertaa. Nämä molemmat tapahtumat sujuivat oikein hyvin. Viime kerralla matkustin Chicagoon väitöskirjaohjaajani Timo Nisulan kanssa, minkä vuoksi tämän matkan tekeminen yksin oli uusi ja kasvattava kokemus.

Kesän aikana hapatustiimissämme tapahtui suuria muutoksia: allekirjoittaneen, Emil Antonin ja Oskari Juurikkalan lisäksi blogiamme pitävät tästä syksystä lähtien myös TM Joona Korteniemi ja TT Juho Sankamo. Luvassa on siis asiantuntevia ja toivon mukaan myös kiinnostavia juttuja.

Kesän lopuksi osallistuin Åbo Akademin Turussa 23–24.8. järjestämään konferenssiin, jonka otsikkona oli Religious Polemics and Encounters in Late Antiquity: Boundaries, Conversions and Persuasion. Takana on siis vaiherikas kesä ja edessä toivon mukaan hedelmällinen ja tuottelias syksy.

Näin lopuksi haluan toivottaa oikein hyvää alkanutta syksyä kaikille lukijoilleni!

John Lennon ja Jeesus

En ole koskaan ollut Beatles-fani, vaikka pidänkin kovasti kyseisen yhtyeen musiikista. Olen kirjoittanut tällä blogillani aiemminkin The Beatles-aiheisen jutun. Siinä käsittelin John Lennonin (1940–1980) ateistista ”Imagine”-kappaletta, jossa visioidaan muun muassa maailmasta ilman uskontoa. Tämän uskonnonvastaisen laulun lisäksi Lennon muistetaan usein myös hänen aikanaan kohua herättäneestä möläytyksestään, jonka mukaan The Beatles on suositumpi kuin Jeesus. Tältä pohjalta voisi ajatella, että hän olisi ollut uskontoon ylimielisen väheksyvästi suhtautunut maallistunut taiteilija.

Tämän vuoksi yllätyin kun sattumalta selailin Steve Turnerin kirjaa The Beatles ja usko rakkauteen (Kirjapaja 2008, 362 s.), jossa valotetaan yhtyeen jäsenten ajatuksia liittyen uskontoon ja elämän tarkoitukseen. Kirjan mukaan The Beatlesin jäsenistä nimenomaan John Lennon oli kiinnostunut uskonnosta ja erityisesti Jeesuksesta. Tässä artikkelissa haluankin tuoda esiin Turnerin kirjan pohjalta joitain yllättäviä piirteitä tästä lahjakkaasta ja kuuluisasta muusikosta, joka ilmeisesti oli omalla tavallaan vilpitön etsijä.