Pahan ongelma – kuin maailmankaikkeuden ojentama keskisormi

Job. Jacopo Vignali, n. 1621.Jo vuosien ajan olen ollut täysin varma Jumalan olemassaolosta, enkä edes muista milloin asiasta on viimeksi ollut mielessäni edes pientä kiusoittelevaa epäilyksen häivääkään. Tämä vakuuttuneisuus on pääasiallisesti luonteeltaan ”sisäistä vakuuttuneisuutta”, jonka uskon olevan Pyhän Hengen aikaansaamaa.

Tällä tarkoitan sitä, että vaikka pidän joitain argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta hyvinä ja vakuuttavina (esim. kosmologinen argumentti), en ole oikeastaan koskaan ollut älyttömän kiinnostunut Jumalan olemassaolon todistamisesta. Henkilökohtaisesti vain uskon Jumalan olemassaoloon niin selvänä asiana, että voin sanoa olevani asiasta täysin varma.

Kuitenkin tässä maailmassa on olemassa yksi hämmentävä tekijä, joka ei näytä sopivan kuvaan ja johon en ole löytänyt yhtään tyydyttävää selitystä: nimittäin pahan ongelma. Vaikka, kuten sanoin, olen henkilökohtaisesti täysin varma Jumalan olemassaolosta, pahan ongelma on kuin maailmankaikkeuden ojentama keskisormi.

Vaikka sanoin, että en ole löytänyt pahan ongelmaan yhtään tyydyttävää selitystä, en tarkoita, että pahan olemassaolo olisi mielestäni loogisessa ristiriidassa Jumalan olemassaolon kanssa. Mikäli näin olisi, Jumalaa ei yksinkertaisesti voisi olla olemassa. Tarkoitan, että en ole törmännyt yhteenkään selitykseen, joka antaisi tyydyttävän vastauksen kysymykseen: ”miksi hyvä Jumala sallii niin paljon pahaa?” Henkilökohtaisesti olenkin taipuvainen ajattelemaan, että tätä ongelmaa ei edes pitäisi ryhtyä selittämään. Tässä pari ajatusta:

1. Pahuutta ei voidakaan ymmärtää, koska se on olennaisesti mieletöntä

Yksi tyypillisistä selityksistä, joita kristityt antavat pahan ongelmalle on, että Jumala voi käyttää pahaa saadakseen aikaan jotain hyvää. Sinänsä tämä väite pitääkin paikkansa: esimerkiksi se, että eräs hyvä ja viaton ihminen tuomittiin epäoikeudenmukaisesti kuolemaan ja tapettiin tuskallisella tavalla kauan sitten, tuotti koko maailmalle pelastuksen. Tämä ei kuitenkaan pysty mielestäni selittämään ongelmaa, sillä hyvin monissa tapauksissa pahuus ja kärsimys todellakin vaikuttaa mielettömältä.

Kesällä luin esimerkiksi Suomen Kuvalehdestä artikkelin, joka käsitteli järkyttävää ilmiötä: internetin pimeimmissä sopukoissa on yhteisöjä, joissa jaetaan videoita, joissa kidutetaan ja raiskataan pieniä lapsia. Pelkkä tieto tästä asiasta tuotti minulle tuskaa. Tällaisen ei pitäisi voida olla mahdollista. Miksei Jumala pelastanut näitä lapsia näiden ihmishirviöiden kynsistä? Mitä mielekkyyttä tässä voi olla? (Ohimennen mainittakoon, että tällaisten asioiden äärellä myös kirkon oppi helvetin olemassaolosta ja mahdollisuudesta joutua sinne vaikuttaa erittäin mielekkäältä.)

Pahuuteen suhtautuminen ongelmana, joka pitää selittää, on väärä lähestymistapa myös siksi, että se vie huomion pois itse kärsimyksestä ja sen mielettömyydestä. Mielestäni Helsingin yliopistossa uskonnonfilosofian professorina työskentelevä Sami Pihlström tavoittaa jotain hyvin olennaista eräässä haastattelussa, jossa käsitellään hänen uutta kirjaansa Ota elämä vakavasti: Negatiivisen ajattelijan opas (2018):

Pihlström korostaa, että maailmassa tapahtuvia pahoja asioita voi tietenkin tutkia ja selittää tieteellisesti. Mutta jos vääryyksille antaa kaiken kattavan selityksen, se lakaisee pahuuden maton alle ja jättää huomiotta uhrin kokemuksen kärsimyksen mielettömyydestä. Pihlströmin mielestä on väärin mennä selittämään holokaustin uhrille, että hänen kärsimyksensä on hinta, joka pitää maksaa siitä, että Jumala on luonut ihmiselle vapaan tahdon.

Toki on olemassa myös mielekästä kärsimystä, joka voi koitua hyväksi, mutta pahuus itsessään on mieletöntä. Itse asiassa tämä on kristinuskon kanssa täysin yhteensopiva kuva pahuudesta: Jumala on luonut kaiken hyväksi ja pahuus on tätä hyvää luomisjärjestystä vastustava ja vääristävä asia. Augustinus selittää asiaa seuraavasti:

Luodut olennot ovat siis kaikki hyviä, koska niiden kaikkien Luoja on korkein hyvä. Kun ne eivät Luojansa tavoin kuitenkaan ole korkeinta ja muuttumatonta hyvää, niiden hyvyys voi vähetä ja kasvaa. Jos hyvyys vähenee, syntyy pahuutta. Mutta vaikka hyvyys vähenisi miten paljon tahansa, sitä jää välttämättä jäljelle ainakin niin paljon, että oleminen pysyy. Olkoon olento millainen tai miten vähäinen tahansa, se hyvä, mikä tekee siitä olennon, ei voi tuhoutua ilman että oleminen tuhoutuisi. (Usko, toivo, rakkaus IV,12)

Sen sijaan, että pahan olemassaolossa pyrkisi näkemään jotain mielekkyyttä, se tulee mielestäni ottaa sellaisena kuin se on: pahana, rumana, mielettömänä ja Jumalan hyvää tarkoitusta ja itse olemista vastaan sotivana. Näin myös mielettömän kärsimyksen voi ottaa vastaan mielettömänä.

2. Maailmassa esiintyvä radikaali ja mieletön pahuus ajaa meidät turvautumaan Jumalaan – kaikesta huolimatta

Eikö tämä anna aika kolkon kuvan maailmasta? Eikö kristitylle olisi parempi ajatella, että voimme tietää, että Jumala antaa pahojen asioiden tapahtuvan aina jostain hyvästä syystä?

Uskonkin järkähtämättömästi, että koko historia ja kaikki ihmiskohtalot ovat viime kädessä Jumalan johdatuksen ja kaitselmuksen käsissä. Jumalalla on todellakin langat käsissään ja voimme luottaa siihen, että hän vie kaiken lopulta hyvään lopputulokseen.

Tästä huolimatta emme kuitenkaan voi tietää, että kaikki maailmassa tapahtuva pahuus ja kärsimys johtaa johonkin hyvään tai että sille on jotain mielekästä selitystä, joka olisi ainakaan meidän tavoitettavissamme. Tämä on itse asiassa hyvin linjassa myös Raamatun kanssa.

Esimerkiksi Jobin kirjassa, jossa kärsimyksen ongelmaa käsitellään kaikkein suorimmin, Jumala ei lopussa anna selitystä Jobin kohtaamille kärsimyksille (ja huomattakoon, että Job ei ollut pelkästään hetkellisesti tuskissaan, vaan hän oli kokenut esimerkiksi omien lastensa menettämisen). Jumala ei sano esimerkiksi ”tämä kaikki on tapahtunut, että sinä oppisit paremmin tuntemaan minut” tai muuta vastaavaa. Hän yksinkertaisesti muistuttaa Jobia siitä, että hän on Jumala ja että Job on vain ihminen. Tämän lisäksi Jumala hylkää Jobin ystävien selitysyritykset, joita he ovat antaneet sille, miksi moinen kärsimys on tullut Jobin osaksi (Job 42:7–9).

Mitä meidän siis tulisi ajatella siitä, että maailmassa on mieletöntä kärsimystä, joka voi tulla kenen tahansa osaksi? Esimerkiksi niinkin voi käydä, että minä itse joudun pitkän ja tuskaisen sairauden uhriksi. Minun oma rakas tyttäreni voi joutua kieroutuneiden rikollisten kidnappaamaksi. Ihan tavallisena päivänä vaimoni voi jäädä yllättäen bussin alle. Vaikka nämä kaikki uhkakuvat puistattavat minua ydintäni myöten, ei kuitenkaan ole aiheellista aktiivisesti pelätä niiden toteutuvan.

Samalla on kuitenkin aivan mahdollista, että näin käy!

Se, että maailmassa on mieletöntä ja rumaa kärsimystä voi ensinnäkin ajaa meitä kääntymään hyvän Jumalan puoleen ja pyytämään meitä varjelemaan pahalta. Vaikka maailmassa on pahuutta, voimme uskoa, että Jumala voi varjella meitä siltä, mistä Raamatussa on myös runsaasti esimerkkejä. Jos kärsimys sitten kohtaa, voimme uskoa, että Jumala on kanssamme kaikesta huolimatta.

Maailmassa olevan radikaalin pahuuden olemassaolo voi siis tehdä meidän Jumalasuhteemme intensiivisemmäksi. Meidän tulee uskoa ja luottaa Jumalaan ja hänen johdatukseensa, vaikka ympärillä näyttää joskus hyvinkin synkältä ja vaikka emme voi selittää maailman pahuutta. Toki voimme omalla kohdallamme myös ajatella, että meitä kohtaavalla kärsimyksellä on jokin merkitys ja tarkoitus, joka koituu meidän hyväksemme (ja näin saattaa hyvinkin olla), mutta tämä ei tarkoita, että meidän tulisi tehdä tästä yleispätevä selitys pahan ongelmaan.

Kuva: Job. Jacopo Vignali, n. 1621.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s