Augustinolainen Cogito?

Yksi länsimaisen filosofian historian tunnetuimpia lauseita lienee ”Cogito, ergo sum” (”ajattelen, siis olen”). Näillä kuuluisilla sanoilla ranskalaisfilosofi René Descartes (1596–1650) pyrki ratkaisemaan häntä alati piinanneen skeptisen kysymyksen siitä, voiko mikään tieto olla varmaa. Hänen mukaansa tämän haasteen kestää vain tietoisuus siitä, että jotta joku voisi ylipäätään pohtia tätä kysymystä, hänen täytyy olla olemassa.

Jo Descartesin ajoista lähtien hänen oivallustaan kohtaan on esitetty kritiikkiä, jonka mukaan se ei ole kovinkaan omaperäinen. Kriitikoiden mukaan olennaisilta osin saman vastauksen skeptisismin haasteeseen oli nimittäin esittänyt jo kirkkoisä Augustinus (354–430) yli 1200 vuotta ennen Descartesia.

Augustinuksen argumentti skeptikkoja vastaan kuuluu: ”Si enim fallor, sum” (”jos näet erehdyn, olen”) (Civ. Dei 11,26). Hänen pointtinsa on, että vaikka aistihavainnot ympäröivästä maailmasta olisivat kuinka pettäviä tahansa, tällä tavalla erehtyväkin voi varmasti tietää olevansa olemassa, sillä jos ei ole olemassa, ei voi myöskään erehtyä.

Descartesin ja Augustinuksen argumentit kieltämättä muistuttavat hyvin paljon toisiaan, mutta tästä huolimatta niiden yksioikoinen samaistaminen ei tee oikeutta itse argumenteille. Samankaltaisuudesta huolimatta niin argumenttien vastustamat skeptisismin muodot, argumenttien taustaoletukset kuin niistä vedetyt johtopäätöksetkin eroavat toisistaan niin huomattavasti, että ”augustinolaisesta cogitosta” puhuminen on harhaanjohtavaa.

Advertisement

Onko tiedon lisääntyminen uhka teismille?

Jokin aika sitten katsoin Veritas forumin järjestämän debatin aiheesta ”Miksi ihmiset yhä uskovat Jumalaan?” Keskustelun osapuolina olivat avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja Turun yliopistosta ja dogmatiikan professori Miikka Ruokanen Helsingin yliopistosta. Dialogi oli luonteeltaan oikein hyvähenkinen ja leppoisa.

Ahkerasti maailmankatsomusten väliseen ajatustenvaihtoon osallistunut Valtaoja on Suomen tunnetuimpia ateisteja, tai pikemminkin ateismiin päin kallellaan olevia agnostikkoja. Heti kärkeen täytyy sanoa, että mielestäni dialogissa suoriutui erityisen hyvin juuri Valtaoja. Sen sijaan että hän olisi vaikuttanut uskontoja ylimielisesti halveksivalta tiedemieheltä, hän antoi itsestään ystävällisen ja maanläheisen kuvan. Tämä positiivinen eetos antoi myös hänen puheisiinsa retorista lisätehoa.

En tässä artikkelissani mene tarkemmin keskustelussa käsiteltyyn aiheeseen, vaan kiinnitän huomioni erääseen tärkeään yksityiskohtaan, joka tuli esille Valtaojan aloituspuheenvuorossa. Yksi tilaisuuden järjestäjien antamista ennakkotiedoista oli, että teististen uskontojen kannattajien määrä on maailmanlaajuisesti kasvussa. Valtaoja huomioi tämän faktan sanomalla (linkin takaa löytyvän videon kohdassa 5:05–14:50), että kristittyjen määrän kasvu tulee pääasiassa Afrikasta ja Aasiasta, mutta länsimaissa sisällöltään hyvin epämääräinen hengellisyys on tiedon kasvamisen myötä yhä enenevässä määrin syrjäyttämässä teistisen jumalakuvan.

Hyvää joulua!

Kristillisen uskon ytimessä on luottamus Jumalaan, joka lähestyy meitä todellisena ihmisenä ja kuoli puolestamme. Inkarnaation salaisuutta on hyvä pohtia varsinkin nyt Kristuksen syntymäjuhlan aikaan. Olen kirjoittanut aiheesta esimerkiksi täällä ja täällä. Tahdon toivottaa kaikille lukijoilleni hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2018!

Linturahan opetus

Viimekeväiseltä Chicagon matkaltani lompakon pohjalle jäi joitain hiluja Yhdysvaltain valuuttaa, joista 2,5-vuotias tyttäreni oli oikein kiinnostunut. Hänestä on hauska katsella kolikoissa olevia kuvia ja järjestellä niitä. Hänen suosikkirahansa on amerikkalainen neljännesdollari, jonka kruuna-puolella on kuvattuna valkopäämerikotka (tai feeniks-lintu, kuten hän asian näkee). Hän kutsuu tätä lempirahaansa ”linturahaksi”.

Eräänä iltana leikkien jälkiä siivotessa sattui kuitenkin katastrofi: linturaha oli mennyt hukkaan! Lupasin tyttärelleni, että kyllä se huomenna löytyy, ja poimin sen jo samana iltana maton alta ja pistin sen hänen omaan lompakkoonsa (joka on minun entinen resuinen lompakkoni).

Kun seuraavana päivänä lompakko taas avattiin ja linturaha löytyi, tyttäreni pomppi sängyssä kolikko kädessä silmät ilosta säihkyen ja kiljui riemukkaasti: ”Linturaha löytyi, linturaha löytyi!” Tätä lapsen iloa katsellessani minulla tuli mieleen Jeesuksen vertaus kadonneesta hopearahasta:

Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ”Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.” Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen. (Luuk. 15:8–10)

Breaking Bad – paatuminen ja parannus

Kuten tämän blogin pitkäaikaiset lukijat tietävät, hyvin tehdyt TV-sarjat ovat lähellä sydäntäni. Ennen viime syksyä sarjat kuten Sherlock ja True Detective olivat kiinnittäneet huomioni positiivisessa mielessä. Minun silmissäni ykköseksi kiilasi kuitenkin Vince Gilliganin luoma Breaking Bad, jossa on mukaansatempaava ja jännittävä juoni sekä syvällisiä ja kiinnostavia henkilöhahmoja.

Sarja on väkivaltaisuudessaan ehdottomasti K-18-aineistoa, mutta toisin kuin monissa muissa suosituissa TV-sarjoissa, siinä ei juurikaan mässäillä paljaalla pinnalla. Lisäksi mainittakoon että Breaking Bad on ainoa tuntemani esimerkki sarjasta, joka vain paranee sitä mukaa mitä pidemmälle se tuotantokausissa etenee.

Entistä huomionarvoisemmaksi tämän tekee se, että Breaking Badista on tehty peräti viisi tuotantokautta. Lisäksi sarjan varsin lopulliseen ratkaisuun päättyvä viimeinen kausi ei jätä juurikaan mahdollisuutta uusille rahastusmielessä tehdyille tuotantokausille (sarja on tosin poikinut spin off-sarjan Better Call Saul, joka keskittyy Breaking Badissa sivurooleissa olleisiin henkilöihin).

Sarjan toisena päähenkilönä on kemianopettajana työskentelevä huippukemisti Walter White (Bryan Cranston), joka saa tietää sairastavansa keuhkosyöpää ja ryhtyy valmistamaan metamfetamiinia tienatakseen perheelleen mahdollisimman paljon rahaa ennen kuolemaansa. Hän lyöttäytyy yhteen entisen häirikköoppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul) kanssa valmistaakseen ja myydäkseen huumeita. Sarjan punaisena lankana onkin näiden kumppanusten vaiheet rikoksen maailmassa.

(Huom. jos et ole vielä katsonut sarjaa etkä halua lukea juonipaljastuksia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.)

Karl Rahnerin uskontunnustukset

Jesuiitateologi Karl Rahner (1904–1984) on yksi 1900-luvun merkittävimmistä katolisista teologeista. Hänen pyrkimyksenään oli päivittää katolista teologiaa modernille ajalle ja hänen ajattelunsa on vaikuttanut moniin häntä nuorempiin teologeihin. Itse pidän monia hänen ratkaisuehdotuksiaan mielenkiintoisina, vaikka hänen ajatteluunsa liittyy myös useita hyvin arveluttavia piirteitä.

Rahnerin kirjallinen tuotanto on mittava, mutta hänen kokonaisajattelunsa tulee tiivistetyssä muodossa hyvin esille hänen vuonna 1976 julkaisemassaan ”minidogmatiikassa” Grundkurs des Glaubens, joka on käännetty englanniksi otsikolla Foundations of Christian Faith.

Teoksen alkuperäinen saksankielinen nimi on varsin harhaanjohtava, sillä kyseessä ei todellakaan ole mikään ”uskon peruskurssi”, vaan vaativa järkäle, jonka ymmärtämiseksi pitää päästä perille Rahnerin filosofis-teologisesta systeemistä ja oppia tulkitsemaan hänen vaikeaa eksistentialistista kapulakieltään.

Kirkkoisien filosofiaa – osa III

Uskon ja ymmärryksen välisen suhteen lisäksi Wolfson käsittelee teoksessaan The Philosophy of the Church Fathers myös muita mielenkiintoisia aiheita. Tällaisia ovat mielestäni erityisesti hänen kolminaisuusopin yhteydessä käsittelemänsä patristiset versiot platonistisesta ideaopista ja kristologiaa käsittelevässä luvussa tarkasteltu Kristuksen ihmisyyden ja jumaluuden välinen suhde.

Kuten aiemmin tarkastelemassani uskoa käsittelevässä osioissa, Wolfson linkittää kirkkoisien ajattelun heitä edeltäneeseen antiikin klassiseen filosofiseen traditioon tavalla, joka on monessa kohtaa hyvin valaiseva. Vaikka Wolfson käsittelee ideaoppia ja filosofisia teorioita kahden substanssin yhdistymisestä päähuomion kohteenaan kolminaisuusoppi ja kaksiluonto-oppi, oma näkökulmani on enemmän epistemologinen ja antropologinen. Lisäksi päähuomioni keskittyy jälleen Augustinukseen.

Kirkkoisien filosofiaa – osa II

Tämän artikkelin sarjan edellisessä osassa kävin läpi Harry Austryn Wolfsonin teoksen The Philosophy of the Church Fathers avulla antiikin klassisten filosofikoulukuntien ajattelua uskosta ja sen vaikutuksesta kirkkoisien ajatteluun. Analyysissaan Wolfson osoittaa mielestäni vakuuttavasti, että esimerkiksi Klemens Aleksandrialainen on ottanut uskoa koskevassa ajattelussaan huomattavasti vaikutteita stoalaisesta filosofiasta.

Tässä osassa tarkastelen Augustinuksen ajattelua koskien uskon ja ymmärryksen välistä suhdetta Wolfsonin esityksen valossa ja arvioin kriittisesti Wolfsonin tulkintaa hänen ajattelustaan ja sen taustalla vaikuttavista filosofisista traditioista. Wolfsonin kohdalla huomionarvoista on erityisen suuri painoarvo, jonka hän antaa nimenomaan Aristoteleelle Augustinuksen filosofisena taustavaikuttajana.

Kirkkoisien filosofiaa – osa I

Harry Austryn Wolfsonin (1887–1974) alun perin vuonna 1956 julkaistu The Philosophy of the Church Fathers: Faith, Trinity, Incarnation kuuluu yhdessä esimerkiksi J. N. D. Kellyn (1909–1997) teosten Early Christian Creeds ja Early Christian Doctrines sekä Jean Daniéloun (1905–1974) kolmiosaisen Histoire des doctrines chrétiennes avant Nicée-sarjan kanssa 1900-luvun puolivälin tienoilla ilmestyneisiin patristiikan tutkimuksen klassikkoteoksiin.

Wolfson käsittelee kirjassaan kirkkoisien filosofista ajattelua ja kiinnittää erittäin tarkkanäköisesti ja asiantuntevasti huomiota kirkkoisien ajattelun taustalla vaikuttaneisiin platonistisiin, stoalaisiin ja erityisesti aristoteelisiin aineksiin.

Wolfsonin teoksen alaotsikko on Faith, Trinity, Incarnation, mikä kertoo hyvin järjestyksen, jonka mukaisesti hän käsittelee kirkkoisien ajattelun osa-alueita. Seuraan tätä Wolfsonin laatimaa järjestystä ja keskityn kirkkoisien, erityisesti Augustinuksen (yllätys yllätys), ajatteluun koskien uskoa, ideoita ja sielua. Ensimmäisessä ja toisessa osassa käsittelen uskoa ja kolmannessa osassa tarkastelen ideoita ja sielua.

Kristillistä propagandaa?

Propagandan historian tutkijat, mutta myös propagandistit itse tiesivät, että mielipiteenmuokkaus ainoastaan vahvisti jo ennestään olemassa olleita arvovalintoja ja näkemyksiä mutta ei itse kyennyt luomaan niitä. Viholliskuvat eivät olleet vain valtion ylhäältä käsin luomia. Viime kädessä vain ne, jotka haluavat tulla vakuutetuiksi, voidaan vakuuttaa. Jos tätä alttiutta ei ole, kaikki propaganda on tehotonta. (Jeismann 2006, 18)

Näin kirjoittaa Michael Jeismann kansallista identiteettiä käsittelevässä artikkelissaan ”Nation, Identity, and Enmity: Towards a Theory of Political Identification”. Oma huomioni kiinnittyi lauseeseen: ”Viime kädessä vain ne, jotka haluavat tulla vakuutetuiksi, voidaan vakuuttaa”. Ajatus on kiehtova ja näyttää lisäksi olevan myös totta. Mieti vaikka ilmastoskeptikkoja tai rokotteiden vastustajia, jotka näyttävät menevän vaikka kuinka pitkälle, ettei heidän tarvitsisi muuttaa kantaansa. Kaikki heidän oman leirinsä mukainen uutisointi on luotettavaa ja faktapohjaista, kun taas valtavirtamedia ja -tiede suoltavat pelkästään eliittien propagandaa ja valheita.

Mutta eikö sama päde myös minuun itseeni? Kuvitellaan, että esimerkiksi ilmastoskeptikko esittää argumenttinsa tueksi lukuja, joita en ainakaan suoralta kädeltä pysty osoittamaan virheellisiksi. Luultavimmin en kuitenkaan vakuuttuisi vastaväittäjäni argumentista, sillä olisin jo valmiiksi vakuuttunut oman kantani oikeellisuudesta. Kun sitten ottaisin jälkikäteen asiasta selvää ja löytäisin oman kantani vahvistavia lukuja tai tulkintoja, todennäköisesti olisin taipuvainen luottamaan niihin varsin helposti.

Tällä en yritä sanoa, ettei voitaisi tieteellisesti osoittaa, että ilmastonmuutos on tosiasia ja että ihmisen toiminta on erittäin todennäköisesti sen takana. Sen sijaan minua kiinnostaa vakuuttumisen luonne: tieteellinen tutkimustieto näyttää riittävän vakuuttamaan vain ne jotka ovat jo valmiiksi vakuuttuneita ja ne, jotka ovat taipuvaisia luottamaan sen auktoriteettiin.