Harry Austryn Wolfsonin (1887–1974) alun perin vuonna 1956 julkaistu The Philosophy of the Church Fathers: Faith, Trinity, Incarnation kuuluu yhdessä esimerkiksi J. N. D. Kellyn (1909–1997) teosten Early Christian Creeds ja Early Christian Doctrines sekä Jean Daniéloun (1905–1974) kolmiosaisen Histoire des doctrines chrétiennes avant Nicée-sarjan kanssa 1900-luvun puolivälin tienoilla ilmestyneisiin patristiikan tutkimuksen klassikkoteoksiin.
Wolfson käsittelee kirjassaan kirkkoisien filosofista ajattelua ja kiinnittää erittäin tarkkanäköisesti ja asiantuntevasti huomiota kirkkoisien ajattelun taustalla vaikuttaneisiin platonistisiin, stoalaisiin ja erityisesti aristoteelisiin aineksiin.
Wolfsonin teoksen alaotsikko on Faith, Trinity, Incarnation, mikä kertoo hyvin järjestyksen, jonka mukaisesti hän käsittelee kirkkoisien ajattelun osa-alueita. Seuraan tätä Wolfsonin laatimaa järjestystä ja keskityn kirkkoisien, erityisesti Augustinuksen (yllätys yllätys), ajatteluun koskien uskoa, ideoita ja sielua. Ensimmäisessä ja toisessa osassa käsittelen uskoa ja kolmannessa osassa tarkastelen ideoita ja sielua.
Usko Platonilla ja Aristoteleella
Kirkkoisien keskuudessa yleinen näkemys uskosta kumpuaa Wolfsonin mukaan suurilta osin antiikin filosofisesta ajattelusta. Platon (n. 427–n. 347 eKr.) jaotteli sen, mitä ihmiset yleensä kutsuvat ”tiedoksi” kolmeen alalajiin: aistihavaintoon (αἴσθησις), mielipiteeseen (δόξα) ja todelliseen tietoon (ἐπιστήμη). Hänelle usko (πίστις) oli yksi mielipiteen alalaji.
Aristoteleelle (384–322 eKr.) usko ei puolestaan ollut yksi mainituista tiedon alalajeista, vaan ”voimakas olettamus” (ὑπόληψις σφοδρά), jonka avulla ihminen saattoi arvioida tiedon eri lajien totuudenmukaisuutta. Hänen mukaansa jotkut asiat tiedetään välittömästi ja niihin uskotaan pelkästään itsensä, eikä jonkin muun perusteella.
Usko liittyy Aristoteleen mukaan myös mielipiteisiin, jotka voivat olla tosia tai epätosia, sillä hänen mukaansa mielipidettä ei voi olla ilman uskoa. Hänen mukaansa mielipide edeltää uskoa, usko vakuuttumista (τò πεπεῖσθαι) ja vakuuttuminen järkeä (λόγος). Toisin kuin monesti nykyaikana ja myös Platonilla, Aristoteleella usko ei siis ollut jotain tiedolle vastakkaista, vaan myös varmojen tosiasioiden tietäminen edellytti uskoa.
Yhtenä Aristoteleen uskokäsityksen erityispiirteenä on, että hänen mukaansa usko liittyy vain järjen spekulatiiviseen toimintaan, jonka avulla ihminen arvioi saamansa informaation totuusarvoa, mutta ei ”käytännölliseen” toimintaan, jolla ihminen pyrkii erottamaan hyvän pahasta. Näin ollen Aristoteleen mukaan usko ei ole kytköksissä vapaaseen tahtoon. Sen sijaan ihminen harkitsee käytännöllisiä ja moraalisia asioita ”käytännöllisellä järjellään” ja antaa vapaalla tahdollaan myöntymyksensä (συνκατάθεσις) sille, minkä näkee hyväksi ja oikeaksi. (Wolfson 1976, 112-116)
Stoalaiset ja myöntymys
Kirkkoisät eivät kuitenkaan ammentaneet näkemyksiään uskosta suoraan Aristoteleelta, vaan tärkeänä linkkinä Augustinuksen ja myös muiden kirkkoisien välillä oli stoalaisuus. Aristotelesta seuraten he määrittelivät uskon ”vahvaksi olettamukseksi” (ὑπόληψις ἰσχυρά).
Stoalaisilla uskolla ei kuitenkaan ollut samaa, kaikkea aistihavaintojen tuoman informaation totuudellisuutta arvioivaa funktiota kuin Aristoteleella, vaan tämä tehtävä oli heidän mukaansa myöntymyksellä (συνκατάθεσις), joka Aristoteleen mukaan liittyi käytännölliseen ja moraaliseen harkintaan.
Stoalaisten mukaan myöntymyksellä otettiin vastaan sekä todet propositiot että hyväksyttiin kussakin tilanteessa oikea toimintatapa. Heidän mukaansa mikään aistihavainto, mielipide, arvio, oletus tai oppiminen ei ole mahdollista ilman myöntymystä.
Stoalaiset siis laajensivat aristoteelista myöntymyksen käsitettä ja liittivät siihen merkityssisällön, joka Aristoteleen mukaan kuului uskolle. Tämä sai stoalaiset pitämään Aristoteleesta poiketen myös tosiasioiden älyllistä arvioimista vapaan tahdon toimintana. Wolfson pitää kuitenkin tätä Aristoteleen ja stoalaisten välistä eroa lähinnä käsitteellisenä, ja tätä kantaa edusti antiikissa esimerkiksi Marcus Tullius Cicero (106–43 eKr.). (Wolfson 1976, 116–119)
Klemens Aleksandrialainen ja uskon stoalainen määritelmä
Näille uskon aristoteeliselle ja stoalaiselle määritelmille on yhteistä se, että ne käsittävät sekä ilman muista asioista johdettuja perusteita syntyvän välittömän (a priori) tietämisen sekä perusteiden kautta vakuuttumisella syntyvän (a posteriori) tietämisen.
Wolfson kutsuu tätä mallia nimityksellä ”Double faith theory”, joka liittyy hänen teoksessaan omaksumaansa tapaan tehdä jaottelu uskon ja filosofian väliseen suhteeseen eri tavalla suhtautuvien kirkkoisien välillä. Wolfson käyttää tätä nimitystä ajattelutavasta, jossa suhtaudutaan positiivisesti sekä ”yksinkertaiseen” järkisyillä perustelemattomaan uskoon, että filosofiseen spekulaatioon ja sen käyttämiseen kristillisen opinkohtien sanoittamisessa ja perustelemisessa. Niin sanottu ”Single faith theory” tarkoittaa puolestaan näkemystä, jonka mukaan jompikumpi edellä mainituista on pahasta.
Kirkkoisistä Aristoteleelta periytyvän uskokäsityksen ja stoalaisen teorian myöntymyksestä omaksui ensimmäisenä Klemens Aleksandrialainen (n. 150–n. 215). Klemens määrittelee uskon ”sielun myöntymykseksi” (ψυχῆς συνκατάθεσις) tai ”järjen myöntymykseksi” (συνκατάθεσις διανοίας), mikä osoittaa, että hän oli omaksunut stoalaisen terminologian, jossa aristoteelisen uskon käsitteen sisältö on yhdistetty stoalaiseen myöntymyksen käsitteeseen.
Klemensin mukaan mielipiteen muodostaminen, arvioiminen, olettaminen ja oppiminen on myöntymystä, mikä on täysin oikeaoppista stoalaisuutta. Hän seuraa stoalaisia myös sanomalla, että myöntyminen on vapaan tahdon toimintaa (προαίρησις). Hän kuitenkin osoittaa tuntevansa myös aristoteelisen tradition sanoessaan, että myöntymys on uskoa.
Pitäessään myöntymystä uskona Klemens poikkeaa stoalaisesta ajattelusta ja yhdistää aristoteelisen terminologian stoalaiseen teoriaan myöntymyksestä. Kuten Aristoteles, hän myös ajattelee, että usko edeltää sekä varmaa että epävarmaa tietoa, ja nimittää varmaa tietoa koskevaa uskoa ”tiedolliseksi” (ἐπιστημονική) ja epävarmaa koskevaa ”näkemykselliseksi” (δόξαστική). (Wolfson 1976, 119–122)
Lopuksi
Ensi viikolla siirryn Augustinuksen uskoa ja ymmärrystä koskevan ajattelun pariin. Tässä kohtaa myös Wolfsonin esityksessä on joitain heikkoja kohtia, joita tulen myös arvioimaan tarkemmin.
Kirjallisuus
Wolfson, Harry Austryn (1976 [1956]). The Philosophy of The Church Fathers: Faith, Trinity, Incarnation. Third Edition, Revised. Cambridge & London: Harvard University Press.
Jumalapuhetta 