Propagandan historian tutkijat, mutta myös propagandistit itse tiesivät, että mielipiteenmuokkaus ainoastaan vahvisti jo ennestään olemassa olleita arvovalintoja ja näkemyksiä mutta ei itse kyennyt luomaan niitä. Viholliskuvat eivät olleet vain valtion ylhäältä käsin luomia. Viime kädessä vain ne, jotka haluavat tulla vakuutetuiksi, voidaan vakuuttaa. Jos tätä alttiutta ei ole, kaikki propaganda on tehotonta. (Jeismann 2006, 18)
Näin kirjoittaa Michael Jeismann kansallista identiteettiä käsittelevässä artikkelissaan ”Nation, Identity, and Enmity: Towards a Theory of Political Identification”. Oma huomioni kiinnittyi lauseeseen: ”Viime kädessä vain ne, jotka haluavat tulla vakuutetuiksi, voidaan vakuuttaa”. Ajatus on kiehtova ja näyttää lisäksi olevan myös totta. Mieti vaikka ilmastoskeptikkoja tai rokotteiden vastustajia, jotka näyttävät menevän vaikka kuinka pitkälle, ettei heidän tarvitsisi muuttaa kantaansa. Kaikki heidän oman leirinsä mukainen uutisointi on luotettavaa ja faktapohjaista, kun taas valtavirtamedia ja -tiede suoltavat pelkästään eliittien propagandaa ja valheita.
Mutta eikö sama päde myös minuun itseeni? Kuvitellaan, että esimerkiksi ilmastoskeptikko esittää argumenttinsa tueksi lukuja, joita en ainakaan suoralta kädeltä pysty osoittamaan virheellisiksi. Luultavimmin en kuitenkaan vakuuttuisi vastaväittäjäni argumentista, sillä olisin jo valmiiksi vakuuttunut oman kantani oikeellisuudesta. Kun sitten ottaisin jälkikäteen asiasta selvää ja löytäisin oman kantani vahvistavia lukuja tai tulkintoja, todennäköisesti olisin taipuvainen luottamaan niihin varsin helposti.
Tällä en yritä sanoa, ettei voitaisi tieteellisesti osoittaa, että ilmastonmuutos on tosiasia ja että ihmisen toiminta on erittäin todennäköisesti sen takana. Sen sijaan minua kiinnostaa vakuuttumisen luonne: tieteellinen tutkimustieto näyttää riittävän vakuuttamaan vain ne jotka ovat jo valmiiksi vakuuttuneita ja ne, jotka ovat taipuvaisia luottamaan sen auktoriteettiin.
Vakuuttuminen ja Jumalan olemassaolo
Kaikki edellä sanottu pätee nähdäkseni myös Jumalan olemassaolosta käytävään keskusteluun. Teismin puolesta voidaan esittää mielestäni hyviä argumentteja – Vatikaanin I kirkolliskokouksen mukaan ihmisjärjen avulla on mahdollista oppia jopa varmuudella tietämään, että Jumala on olemassa (Dei Filius, 2). Jumalan olemassaolon puolesta esitetyistä argumenteista huolimatta ateistit kuitenkin pääsääntöisesti pysyvät ateisteina. Vastaavasti Jumalan olemassaoloa vastaan esitetyt argumentit, kuten pahan ongelma, eivät useimmiten saa Jumalan olemassaolosta vakuuttunutta teistiä järkkymään uskossaan.
Kuitenkaan sama vaikeus ei päde suinkaan kaikkeen: jos esimerkiksi joku esittää minulle yllättävän luonnontieteellisen faktan, minut voi varmaankin suhteellisen helposti vakuuttaa faktoilla tai järjellisillä argumenteilla. Esimerkiksi se, että planeetta Venus on kuumempi kuin Merkurius, vaikka se on kauempana Auringosta, saattaa ensi alkuun kuulostaa yllättävältä. Kun tätä väitettä kuitenkin perustellaan Venuksen kaasukehän koostumukseen liittyvillä faktoilla, luultavasti harvalle olisi mikään ongelma luopua aiemmasta olettamuksestaan, että Aurinkoa lähimpänä oleva Merkurius on Aurinkokunnan kuumin planeetta.
Esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja varsinkin Jumalan olemassaolon kohdalla tilanne on kuitenkin toinen, sillä niihin liittyvien argumenttien hyväksyminen vaikuttaa voimakkaasti henkilön identiteettiin ja elämäntapoihin: jos ilmastonmuutos on tosiasia ja voimme toiminnallamme joko kiihdyttää tai hidastaa sitä, tämän ainakin pitäisi vaikuttaa minun toimintaani ja elämäntapoihin. Jos on olemassa Jumala, joka tahtoo minun tekevän hyvää ja välttävän pahaa, sen pitäisi vaikuttaa koko elämääni.
Olenkin samaa mieltä jesuiittateologi Karl Rahnerin (1904–1984) kanssa, jonka mukaan se, että Jumalan olemassaoloa ei voida osoittaa selkeästi kenelle tahansa kuten matemaattista totuutta, ei johdu jumalatodistusten heikkoudesta, vaan siitä, että Jumalan olemassaolon tunnustaminen vaatii ihmiseltä suurta henkilökohtaista sitoutumista (Rahner 1994, 87).
Tarvitaanko kristillistä apologiaa?
Jos siis hyvätkään argumentit eivät riitä vakuuttamaan Jumalan olemassaolosta paitsi ne, jotka ovat jo valmiiksi vakuuttuneita ja ne, jotka luultavasti vakuuttuisivat siitä muutenkin, mitä virkaa on kristillisellä apologetiikalla? Onko kristinuskon järkiperäinen puolustaminen viime kädessä turhaa työtä?
Mikäli ykköstavoitteena on ateistien vakuuttaminen Jumalan olemassaolon puolesta puhuvilla argumenteilla, kenties siinä tapauksessa tulokset jäävät laihoiksi, mutta kaikesta huolimatta kristillisellä apologialla on mielestäni oma tärkeä tehtävänsä. Vaikka Jumalan olemassaoloa puoltavista argumenteista vakuuttumiseen vaaditaankin jo etukäteen jonkinlaista halua vakuuttua, voi apologia osaltaan luoda positiivista kuvaa kristinuskosta ja siten lisätä alttiutta hyväksyä kristinuskon totuusväittämät.
Jos yleinen kuva kristityistä on, että he ovat typeriä ihmisiä, jotka uskovat vanhoihin taruihin vastoin kaikkea tieteellistä todistusaineistoa, luultavasti hyvin pieni osa väestöstä haluaa kuulua tähän joukkoon. Jos sen sijaan yhä useampi on sitä mieltä, että kristinusko ei ole ristiriidassa tieteen kanssa ja että kristityt voivat olla ihan fiksujakin, luultavasti myös kynnys vakuuttua heidän argumenteistaan madaltuu huomattavasti.
Kristillistä propagandaa?
Tästä pääsemmekin hieman raflaavaan otsikkooni ”kristillisestä propagandasta”. ”Propagandalla” on korvissamme negatiivinen sävy, sillä se yhdistetään totalitaaristen valtioiden, kuten natsi-Saksan ja Neuvostoliiton, harjoittamaan kansan valheelliseen aivopesuun.
Propagandalla onkin se ero kristilliseen apologetiikkaan, että sen sijaan että kristinuskon puolustaja pyrkisi kaikin keinoin vääntämään faktat omalle vakaumukselleen suotuisaan muotoon, hänen ainakin tulisi pyrkiä ottamaan huomioon ja punnitsemaan mahdollisimman objektiivisesti sekä oman kantansa puolesta että sitä vastaan puhuvaa todistusaineistoa.
Pidän kristillistä apologiaa ehdottomasti hyvänä asiana ja uskon, että suurinta osaa apologeetoista motivoi ennen kaikkea totuuden etsiminen. Mielestäni on kuitenkin syytä kysyä, onko edellä esitetty ideaali puolueettomasti todistusaineistoa arvioivasta totuuden etsijästä ylipäätään mahdollinen. Vaikka apologeettia ihan oikeasti motivoisikin halu etsiä totuutta, hän on silti vain ihminen, jolla on omat uskomukset ja jolla on taipumus kiinnittää huomiota asioihin, jotka tukevat hänen omaa maailmankuvaansa, ja pitää niitä vakuuttavampina kuin sen kyseenalaistavia asianhaaroja.
Tämän vuoksi rehellisinkin meistä antaa joskus helppoja selityksiä monimutkaisiin ongelmiin tavoitteenaan vain kumota omaa vakaumustaan vastaan tehty ”hyökkäys”. Tämä luonnollisesti ei koske pelkästään kristinuskon puolustajaa, vaan myös ateistia ja kaikkia muitakin ihmisiä. Ongelma on tietenkin entistä suurempi kun tavoitteena on nimenomaan jonkin asian puolustaminen.
Kaikilla vakuuttamiseen tähtäävillä pyrkimyksillä näyttää siis olevan ainakin jotain yhteistä propagandan kanssa. Itse asiassa sana ”propaganda” tulee latinan verbistä propagare, joka tarkoittaa ”levittämistä”. Eikö kristityn siis kuulukin ”propagoida” kristinuskoa?
Tämä kuitenkin tapahtuu parhaalla ja Jumalan mielen mukaisella tavalla ottamalla huomioon myös asianhaarat, jotka ovat ongelmallisia. Rehellisellä ja totuutta etsivällä asenteella kristitty voikin parhaiten edistää myös kristinuskon asemaa hälventämällä siihen kohdistuneita ennakkoluuloja ja antamalla järjellisiä perusteita niille, jotka ovat syystä tai toisesta matkalla Kristuksen seuraajien joukkoon.
Kirjallisuus
Jeismann, Michael (2006). Nation, Identity, and Enmity: Towards a Theory of Political Identification. – What is a Nation? Europe 1789–1914. Edited by Timothy Baycroft and Mark Hewitson. Oxford: Oxford University Press. 17–27.
Rahner, Karl, S.J. (1994 [1941]). Hearer of the Word: Laying the Foundation for a Philosophy of Religion. Translation of the First Edition by Joseph Donceel, S.J. Edited and with an Introduction by Andrew Tallon. New York: Continuum.
Jumalapuhetta 