Kirkkoisien filosofiaa – osa II

Tämän artikkelin sarjan edellisessä osassa kävin läpi Harry Austryn Wolfsonin teoksen The Philosophy of the Church Fathers avulla antiikin klassisten filosofikoulukuntien ajattelua uskosta ja sen vaikutuksesta kirkkoisien ajatteluun. Analyysissaan Wolfson osoittaa mielestäni vakuuttavasti, että esimerkiksi Klemens Aleksandrialainen on ottanut uskoa koskevassa ajattelussaan huomattavasti vaikutteita stoalaisesta filosofiasta.

Tässä osassa tarkastelen Augustinuksen ajattelua koskien uskon ja ymmärryksen välistä suhdetta Wolfsonin esityksen valossa ja arvioin kriittisesti Wolfsonin tulkintaa hänen ajattelustaan ja sen taustalla vaikuttavista filosofisista traditioista. Wolfsonin kohdalla huomionarvoista on erityisen suuri painoarvo, jonka hän antaa nimenomaan Aristoteleelle Augustinuksen filosofisena taustavaikuttajana.

Usko ja ymmärrys

Augustinuksen elinaikana Klemensin stoalaisväritteinen määritelmä uskosta myöntymyksenä oli kirkkoisien keskuudessa yleisesti käytössä, eikä uskon ”myöntymyksellä ajattelemiseksi” (cum assensione cogitare) määritellyt Augustinus ollut poikkeus. Klemensin ja stoalaisten tavoin hän myös piti uskoa ihmisen tahdon toimintona (Wolfson 1976, 129-130).

Tämän määritelmän lisäksi Wolfson ottaa esille mielenkiintoisen ongelman uskon ja ymmärryksen välisestä suhteesta. On hyvin tunnettua, että Augustinus ajatteli uskomisen edeltävän ajallisesti ymmärrystä, mutta Wolfson ottaa esille sitaatteja, joissa järjestys on myös päinvastainen.

Wolfsonin esille tuomassa katkelmassa (Sermo 43,7,9) Augustinus pyytää kuulijaansa ymmärtämään hänen sanansa, jotta voisi uskoa ja sitten ymmärtää Jumalan sanan. Wolfson tulkitsee tätä kehotusta siten, että Augustinus pyytää kuulijaansa ymmärtämään sen, mitä hänet on pyydetty uskomaan, minkä jälkeen kuulija voi antaa myöntymyksen asialle, mikäli hän näkee sen olevan totta edes jonkinlaisella todennäköisyydellä. Tämän jälkeen kuulija voi puolestaan edetä ymmärtämään Jumalan sanan järjellisten argumenttien perusteella.

Wolfson näkee tässä yhteyden stoalaiseen ajatteluun, jonka mukaan myöntymys voidaan antaa myös asialle, joka on totta järkevällä todennäköisyydellä (τò εὔλογον). Wolfson esittää myös kohdan (Ennar. in Ps. 118:18,3), jossa Augustinus tekee jaottelun asioiden välillä, jotka pitää uskoa ennen kuin ne voidaan ymmärtää ja toisaalta asioiden, jotka voidaan ymmärtää välittömästi. Jälkimmäisestä Augustinus sanoo esimerkkinä, että kuulijan on ymmärrettävä kieltä, jolla pappi saarnaa, jotta hän voisi uskoa hänen sanomansa (Wolfson 1976, 133-135).

Augustinus ja stoalaisuus

Chrysippos BM 1846.jpgMielestäni Wolfsonin tulkinta on uskottava sikäli, että Augustinus oli mitä luultavimmin omaksunut stoalaisen käsityksen myöntymyksestä ja todellakin ajatteli, että uskoksi ymmärretty myöntymys voidaan antaa myös asioille, joista ei ole vielä saavutettu kunnollista ymmärrystä.

Tämä piirre tekee myös uskottavaksi olettaa, että uskoa ja sen määrittelemistä koskien Augustinuksen taustalla oli Klemensistä alkaneen patristisen tradition ohella myös suoraan stoalaiset lähteet.

Tapaan, jolla Augustinus käyttää stoalaisia käsitteitä, on viimeaikaisessa tutkimuksessa kiinnittänyt huomiota esimerkiksi Sarah Catherine Byers, joka tutkimuksessaan Perception, Sensibility and Moral Motivation in Augustine on pistänyt merkille, että Augustinus käyttää stoalaista epistemologista terminologiaa huomattavasti tarkemmin ja stoalaisittain katsottuna oikeaoppisemmin kuin moni muu kirkkoisä, mikä viittaa Augustinuksen olleen hyvin perillä stoalaisesta ajattelusta (Byers 2013, 36-37).

Augustinuksen käyttämät stoalaiset käsitteet liittyvät enimmäkseen ihmismielen toimintaan, esimerkiksi tilanteisiin, joissa ihmisten mieleen tulee kiusauksia tehdä jotain luvatonta. Tästä johtuen stoalaisten käsitteiden käyttö tulee selvemmin esille saarnoissa, joissa Augustinus käsittelee kirkkokansan usein kohtaamia moraalisia ongelmia, kuin spesifejä teologisia tai filosofia ongelmia koskevissa teoksissa (Byers 2013, 101).

Yksinkertainen vai kaksinkertainen Augustinus?

Wolfsonin tulkinnassa Augustinuksen ymmärryksen ja uskon välistä ajattelua koskevasta ajattelusta on kuitenkin myös pahoja heikkouksia. Kuten aiemmin mainitsin, Wolfson tekee jaottelun ”Single faith theoryn” ja ”Double faith theoryn” välillä.

”Yksinkertaisen uskoteorian” mukaan joko filosofisesti perusteltu usko on vähempiarvoista filosofisesti perustelemattomaan uskoon (kuten Tertullianuksella) tai päinvastoin (kuten Origeneella), kun taas ”kaksinkertaisessa teoriassa” molemmat ovat samanarvoisia. Kaksinkertaista uskoteoriaa kannattavat Wolfsonin mukaan Klemens Aleksandrialainen ja Augustinus.

Augustinuksen sijoittaminen niin sanotun kaksinkertaisen uskoteorian kannattajaksi on kuitenkin sikäli ongelmallista, että hän sanoo selvin sanoin auktoriteetin perustella tapahtuvan uskomisen edeltävän ajallisesti uskoa, johon kuuluu uskon sisällön ymmärtäminen, mutta ymmärtävän uskon olevan pelkkään auktoriteettiin perustuvan uskon kannalta ensisijaista:

Myös oppimiseen meitä johdetaan välttämättä kahdella tavalla: auktoriteetin ja järjen avulla. Auktoriteetti on ensisijainen (prior) ajallisesti (tempore), tosiasiassa (re) taas järki. Se, mikä edeltää (anteponitur) tehtäessä on toista kuin se, mitä halutessa enemmän arvostetaan (quod pluris in appetendo aestimatur). (De ordine 2,9,26)

Wolfsonin mukaan Augustinus ei kuitenkaan tarkoita auktoriteettiin perustuvan uskon olevan vähempiarvoista ymmärtävään uskon nähden, vaikka hän näyttää niin sanovankin. Hän perustaa väitteensä yllä siteeratun tekstin tarkkaan analyysiin.

Wolfsonin mukaan Augustinuksen käyttämät sanat ”aestimatur” ja ”appetendo” viittaavat Aristoteleeseen, jonka mukaan termi ”ensisijainen” (prior) voi viitata muun muassa siihen, mitä ihmiset arvostavat enemmän (τιμιώτερον), ja minkä sanotaan tällä tavoin olevan luonnostaan ensisijainen.

Wolfson ottaa myös esille Aristoteleen lausahduksen, jonka mukaan kaikki ihmiset haluavat (ὀρέγονται) luonnostaan tietää. Wolfsonin mukaan Augustinus seuraa käyttämässään terminologiassa Aristotelesta eikä tarkoita sanoillaan sen enempää kuin että usko edeltää ymmärrystä ajallisesti, mutta ihmiset arvostavat ymmärrystä enemmän (Wolfson 1976, 131-132).

Wolfson ottaa tulkintansa tueksi De ordinessa hiukan myöhemmin tulevan katkelman, jossa Augustinus sanoo niistä, jotka eivät ole edenneet ymmärtämiseen, vaan ovat seuranneet koko elämänsä ajan pelkästään auktoriteettia:

Uskon kuitenkin järkähtämättömästi, että kun he jättävät tämän ruumiin heidät vapautetaan vaikeammin tai helpommin sen mukaan oliko heidän elämänsä enemmän tai vähemmän hyveellistä. (De ordine 2,9,26)

Koska pelkkään auktoriteettiin turvaavien uskovien kohtalo on lopulta sama kuin ymmärtävään uskoon päässeiden, Wolfson päättelee, että Augustinus piti näitä kahta uskon muotoa keskenään samanarvoisina (Wolfson 1976, 132).

Wolfsonin tulkintaa vaivaavat kuitenkin useat ongelmat. Ensinnäkin Wolfsonin tulkintansa tueksi esittämän katkelman konteksti osoittaa, että lainaus puhuu itse asiassa hänen tulkintaansa vastaan. Asiayhteydessään katkelma kuuluu:

En puolestani tiedä, kuinka voisin kutsua onnellisiksi niitä (ainakaan niin kauan kuin he elävät ihmisten parissa), jotka tyytyvät seuraamaan ainoastaan auktoriteettia ja pyrkivät jatkuvasti elämään hyvien tapojen ja oikeiden tavoitteiden mukaan, mutta eivät harjoita vapaita tieteitä eivätkä parhaimmillaankaan opi niistä. Uskon kuitenkin järkähtämättömästi, että kun he jättävät tämän ruumiin heidät vapautetaan vaikeammin tai helpommin sen mukaan oliko heidän elämänsä enemmän tai vähemmän hyveellistä. (De ordine 2,9,26)

Augustinus siis mitä ilmeisimmin piti pelkkää auktoriteettiin perustuvaa uskoa vähempiarvoisena kuin ymmärtävää uskoa. Hän kuvaa auktoriteettia oveksi, josta sisälle uskon salaisuuksiin päästyään uskovan tulee tulla kuuliaiseksi uskoon kuuluville elämänohjeille ja edetä kristinuskon totuuksien älylliseen ymmärtämiseen (De ordine 2,9,26).

Augustinuksen mukaan onnellisuus tulee sielun sisimmässä toteutuvasta yhteydestä Jumalaan, ja pelkkään auktoriteettiin perustuvan uskon puutteellisuudesta kertookin jotain se, että hän ei koe pystyvänsä sanomaan tällaiseen uskoon tyytyviä onnellisiksi. Tästä voi päätellä, että tällaisesta uskosta puuttuu jotain hyvin olennaista.

Toinen heikkous Wolfsonin tulkinnassa on Augustinuksen filosofisten vaikutteiden puutteellinen havainnointi. Wolfson olettaa Augustinuksen seuraavan aristoteelista terminologiaa, mutta filosofinen koulukunta, jota Augustinus eniten arvosti ja josta hän sai eniten vaikutteita, ei ollut suinkaan aristotelismi vaan uusplatonismi.

Lisäksi todennäköisyyttä sille, että Augustinus olisi ottanut vaikutteita suoraan Aristoteleelta, pienentää huomattavasti hänen heikko kreikankielen osaamisensa. On hyvin todennäköistä että Augustinus ei ole lukenut elämänsä aikana Aristoteleelta muuta kuin Kategoriat, jotka hän Tunnustuksissaan mainitsee (Conf. 4,16) lukeneensa nuorena miehenä (Watson 2008, 249-250).

Usko ja ymmärrys uusplatonismin valossa

Syy siihen, että Augustinus ajattelu pelkkään auktoriteettiin perustuvan uskon olevan toissijaista ymmärtävään uskoon nähden löytyy sen sijaan hänen omaksumastaan uusplatonistissävytteisestä kristinuskontulkinnastaan. Augustinukselle Jumalan näkeminen sielun sisäisellä silmällä oli ihmisen korkein päämäärä, ja tätä sielun sisäistä Jumalan katselemista kohti myös kristittyjen tuli pyrkiä. Kuten sanottu, hänen mukaansa myös ihmisen onni tulee tästä Jumalan katselemisesta.

Kirkon ja Raamatun auktoriteetti ohjaa kristittyä oikeaan elämään ja ”puhdistamaan sydämensä uskolla”, minkä seurauksena hän pystyy yhä paremmin kääntämään katseensa kohti sielun sisimmässä olevaa Jumalaa. Auktoriteettiin perustuva usko luottaa ulkopuolelta kerrottuun sanaan kun taas ymmärtävä usko pääsee näkemään tämän sanan ilmoittamaa todellisuutta.

Näin ollen auktoriteettiin perustuva usko on Augustinuksen mukaan ainoastaan esivaihe, joka tähtää ymmärtävään uskoon, minkä vuoksi ne eivät ole hänelle keskenään samanarvoisia, kuten Wolfson väittää.

Lopuksi

Ensi viikolla etenen tämän artikkelisarjan viimeiseen osaan, jossa kiinnitän huomioni Wolfsonin asiantuntevaan ja valaisevaan tapaan havainnoida antiikin filosofisten koulukuntien ajattelusta peräisin olevia aineksia kolminaisuusopin ja kaksiluonto-opin taustalta.

Näissä kysymyksissä kirkkoisät nimittäin sovelsivat pitkälti platonistista ideaoppia ja antiikin filosofien ajattelua sielun ja ruumiin välisestä yhteydestä. Vaikka sivuan useiden antiikin filosofien ja kirkkoisien ajattelua, ensi viikollakin erityishuomion saa jälleen Hippon piispa Augustinus.

Kirjallisuus

Byers, Sarah Catherine (2013). Perception, Sensibility, and Moral Motivation in Augustine: A Stoic-Platonic Synthesis. Cambridge: Cambridge University Press.

Watson, Gerard (2008 [1982]). Saint Augustine’s Theory of Language. – The Rhetoric of St. Augustine of Hippo: De Doctrina Christiana and the Search for a Distinctly Christian Rhetoric. Edited by Richard Leo Enos & Roger Thompson et al. Waco: Bayor University Press (s. 247–265).

Wolfson, Harry Austryn (1976 [1956]). The Philosophy of The Church Fathers: Faith, Trinity, Incarnation. Third Edition, Revised. Cambridge & London: Harvard University Press.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s