Katolista kuvainpalvontaa – osa I

Katolista hartauselämää ajatellessa monella tulee luultavasti mieleen pyhimysten kuvat ja patsaat. Monille tämä katolilaisuuden piirre tuntuu vieraalta ja vaikealta. Toisinaan kuulee myös väitettävän, että Kristuksen ja pyhimysten kuvien kunnioittaminen on vuosisatojen varrella katoliseen kirkkoon hivuttautunutta pakanallista ainesta.

Mikä sitten on pyhien kuvien, eli ikonien, kunnioittamisen ja Jumalalle osoitetun palvonnan välinen suhde? Kirkon tradition valossa kysymys ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin voisi olettaa, eikä siihen tule suhtautua vähättelevästi ja kiusalliset yksityiskohdat sivuuttaen.

Kuvat eivät ole pelkästään yksittäinen, muusta katolisesta uskosta erillinen saareke, vaan ne ovat jo vuosisatoja liittyneet laajempiin kysymyksiin liittyen palvontaan ja kunnioitukseen.

Kuvien kunnioitus Katolisen kirkon katekismuksessa

Katolisen kirkon katekismuksessa kuvien kunniottamista käsitellään ensimmäisen käskyn yhteydessä. Siinä tehdään selväksi, että pyhien kuvien kunnioittaminen ei ole ristiriidassa epäjumalien kuvat kieltävän ensimmäisen käskyn kanssa.

Sillä kunnioitus, jota osoitamme jollekin kuvalle, kohdistuu siihen, mitä kuva esittää, ja se, joka kunnioittaa kuvaa, kunnioittaa siinä esitettyä henkilöä. Kunnioitus, jota osoitamme pyhille kuville, on ”harrasta kunnioitusta”, eikä suinkaan palvontaa, sillä palvonta kuuluu yksin Jumalalle. (KKK, 2132)

Katekismuksen opetus vaikuttaa siis varsin maltilliselta ja perus-protestantillekin hyväksyttävältä: kuvia ei palvota vaan niitä pelkästään kunnioitetaan. Periaate, jonka mukaan kuvalle osoitettu kunnioitus kohdistuu siihen, mitä kuva esittää, on myös hyvin arkijärkinen. Se, että pidätkö edesmenneen isoisäsi valokuvaa olohuoneessa kunniapaikalla vai koirankopissa, kertoo varmasti asenteestasi myös isoisää itseään kohtaan.

Nikean II kirkolliskokous ja sen tausta

Vuonna 787 katolisen kirkon virallisen kannan kuvien kunnioittamiseen määritellyt Nikean II kirkolliskokous tuntuu ensisilmäyksellä olevan samoilla linjoilla Katekismuksen tulkinnan kanssa. Konsiilin kuvien asemaa kirkossa käsittelevä teksti on lyhyt, eikä siinä tarkastella aiheeseen liittyvää problematiikkaa kovin tarkasti.

Vahvistettuaan Kristuksen ja pyhimysten kuvien aseman kirkossa, kirkolliskokous tarkensi, että niiden kunnioittava kumartaminen (τιμητικὴν προσκύνησιν) ei ole varsinaista palvontaa (ἀληθινὴν λατρείαν), joka kuuluu ainoastaan Jumalalliselle luonnolle (θείᾳ φύσει) (DH 601). Kirkolliskokous esittää myös Katekismuksessa toistetun periaatteen, jonka mukaan kuvalle osoitettu kunnioitus kohdistuu siihen, mitä kuva esittää.

Nikean II kirkolliskokouksen opetusta tulkittaessa on kuitenkin hyvä muistaa konsiilin historiallinen konteksti. Kirkolliskokous kutsuttiin koolle ratkaisemaan koko Bysantin valtakuntaa 700- ja 800-luvuilla vavisuttanutta ikonoklasmikiistaa. Kiista ulottui yhteiskunnan huipulle saakka ja kirkonmiesten lisäksi soppaan työnsi lusikkansa myös keisareita ja keisarinnoja. Siinä olivat vastakkain kuvien asemaa puolustanut ja niitä vastustanut osapuoli.

Kuvainraastajat vetosivat Vanhan testamentin kuvakieltoon ja varhaisten kirkkoisien pakanoiden kuvainpalvontaa vastaan suunnattuihin lausumiin. Heidän mukaansa kuvien kunnioittaminen ja palvonta olivat Paholaisen kirkkoon ujuttamaa pakanallista ainesta, minkä vuoksi he pyrkivät poistamaan Kristusta ja pyhiä esittävät kuvat kirkosta.

Kuvainraastajien esittämän haasteen myötä kuvien puolesta puhuvien teologien tehtäväksi tuli ikoneita ja palvontaa koskevan teologian kehitteleminen ja tavallisen kristikansan parissa syvälle juurtuneen pyhiin kuviin kohdistuneen hartauden perusteleminen.

Ikonit ja palvonta

Kuvainraastajien epäjumalanpalvontasyytösten edessä kuvien puolustajien piti korostaa eroa luodulle ja luojalle osoitetun kunnioituksen välillä. Tässä tehtävässä omana haasteenaan oli se, että kreikan verbillä προσκυνέω, jota myös Nikean II kirkolliskokous käyttää kuville osoitetusta kunnioittavasta kumartamisesta, pitää sisällään myös palvonnallisen vivahteen.

Kuvien puolustajien mukaan tällaista kumartamista on kuitenkin monenlaista. Palvova (λατρευτικὴ) kumartaminen kuuluu ainoastaan Jumalalle, kun taas luoduille osoitettu kumartaminen on analogista suhteessa tähän Jumalalle osoitettuun palvovaan kumartamiseen (Pelikan 1974, 126). Esimerkiksi Theodoros Abu Qurran (n. 750–n. 823) mukaan kuvien kunnioittamiseksi tehty kumartaminen voi olla joko palvovaa tai kunnioittavaa:

Tällaiselle me sanomme, että kumartaminen voi tapahtua palvovalla tai palvomattomalla tavalla. Ja eräs kumartamisen tapa, joka ei ole palvova, on kunnioittaminen. […]

Samalla tavalla on myös meidän kristittyjen kohdalla: kun kumarramme Kristuksen tai pyhien kuvan edessä kumarruksemme ei kohdistu paneelille tai väreille vaan Kristukselle, jolle kuuluu kumartaminen kaikissa suhteissa, ja pyhille, joita sopii kumartaa kunnioittavassa mielessä. (Ikonien kunnioittamisesta, 11)

Koska kuville osoitetun kunnioituksen ajateltiin siirtyvän sille, jota kuva esittää, ikoneiden puolesta puhuvat ajattelivat pyhille tehdyn kumartamisen olevan luonteeltaan kunnioittavaa, kun taas Kristuksen kuvaa tuli kumartaa palvovassa mielessä.

Toisin kuin katolisen kirkon nykyinen katekismus, ikonien puolustajat eivät siis tehneet erottelua Jumalalle osoitetun palvonnan ja kuville osoitetun kunnioituksen välillä, vaan pikemminkin Jumalalle häntä esittävien kuvien kautta osoitetun palvonnan ja pyhille heitä esittävien kuvien kautta osoitetun kunnioituksen välillä.

Nikean II kirkolliskokous asettui kuvien puolustajien kannalle, ja myös sen lausuntoa, jonka mukaan varsinainen palvonta kuuluu kuvien sijasta jumalalliselle luonnolle, tulee tulkita tätä taustaa vasten.

Kunnioitettavina kuvina, joihin konsiilitekstissä viitataan, on hiukan aiemmin mainittu paitsi Kristuksen, myös Neitsyt Marian, enkelien ja kaikkien pyhien kuvat (DH 600). Kun kirkolliskokous on maininnut todellisen palvonnan kuuluvan ainoastaan Jumalalle, se kuitenkin korostaa, että myös pyhien kuvia on kunnioitettava:

Mutta niin kuin elämän antavaa ristin kuvaa, pyhiä evankeliumeja ja muita pyhiä esineitä, myös niitä [kuvia] tulee kunnioittaa suitsuttamalla ja antamalla valoa vanhan ja hurskaan tavan mukaisesti. Sillä ikonille annettu kunnia siirtyy sille, mitä se kuvaa (πρωτότυπον), ja se, joka kunnioittaa kuvaa kunnioittaa siinä kuvattua persoonaa (ὑπόστασιν). (DH 601)

Vaikka kirkolliskokous on juuri edellisessä lauseessa sanonut, että varsinainen palvonta ei kuulu kuville (laajasti ymmärrettynä), se korostaa, että niitä on kuitenkin kunnioitettava samanlaisilla kunnianosoituksilla kuin ristiä ja evankeliumeja. Konsiilin selvänä taustaoletuksena on, että vaikka pyhien kuvia ei tule kumartaa palvovalla tavalla, kuten esimerkiksi ristiä, myös niille pitää osoittaa kunnioitusta suitsukkeen ja valon avulla.

Ristiä palvovat kuvainraastajat

Ristin palvonta muodostaa kristillisessä kuvien kunnioittamisessa ihan oman lukunsa. Katekismuksen mukaan kirkko osoittaa ristille kunnioitusta (KKK, 617), mutta traditiossa kyse on ollut vuosisatojen ajan nimenomaan palvonnasta. Ristin palvonta onkin edelleen osa katolista pitkäperjantain liturgiaa.

Kollegani Emil Anton kirjoitti aiheesta taannoin blogikirjoituksen, jossa hän listaa tarkkasilmäisesti tässä hurskauden muodossa havaitsemiaan ongelmia. Artikkelissaan hän osoittaa ristin palvonnasta useita ongelmia, jotka liittyvät myös käsittelemääni laajempaan kuvainpalvontakysymykseen. Tämän vuoksi suosittelenkin lukemaan tämän kirjoituksen oman juttuni lisäksi.

Ristin palvonta oli tavallinen hartauden harjoittamisen muoto jo suhteellisen varhain ja ikonoklasmikiistan aikaan siitä oli tullut itsestään selvä osa molempien kiistaa käyvien osapuolten hartauselämää. Kuvainraastajat sanoivat palvovansa ristiä hänen vuokseen, joka sille on naulittu. Heillä oli kuitenkin suuria vaikeuksia vastata vastustajiensa esittämiin syytöksiin epäjohdonmukaisuudesta tämän asian suhteen (Pelikan 1974, 110–111).

Vaikka yleinen suhtautuminen ikoneja kohtaan osoitettuun hartauteen oli läntisessä kristikunnassa aina huomattavasti viileämpää kuin idässä, ristin palvonta oli sielläkin kyseenalaistamaton osa kristillistä hartaudenharjoittamista. Kristuksen ristinkuoleman keskeisyys pelastuksen kannalta nousi sydänkeskiajan läntisessä teologiassa keskeiseksi aiheeksi, mikä vain lisäsi ristiä kohtaan osoitettua hartautta (Pelikan 1978, 131–133).

Kuten Kristusta esittävien ikonien tapauksessa, myöskään ristille osoitetun palvonnan ei ajateltu kohdistuvan materiaaliselle ristinpuulle, vaan Kristukselle, jonka pelastavaa uhrikuolemaa risti symboloi. Myös Trenton kirkolliskokous tähdentää, että kuvia ei kunnioiteta sen vuoksi, että niissä itsessään olisi jonkinlaista jumalallista voimaa, vaan kunnioituksesta niissä kuvattuja henkilöitä kohtaan.

Kuitenkin myös Trento omaksuu selvästi aiemmin mainitun Kristukselle kuvien kautta osoitetun palvonnan ja pyhille kuvien kautta osoitetun kunnioituksen välisen erotuksen sanoessaan:

Kuvien kautta (per imagines), joita suutelemme ja joiden edessä paljastamme päämme ja heittäydymme maahan, palvomme (adoremus) Kristusta ja kunnioitamme (veneremur) pyhiä, joiden kaltaisuutta kuvat ilmentävät. Näin kirkolliskokousten, erityisesti Nikean toisen konsiilin, dekreetit ovat säätäneet kuvien vastustajia vastaan. (DH 1823)

Ongelmia

Kaikki edellä sanottu herättää paljon vaikeita kysymyksiä. Ensinnäkin kuville osoitettu palvonta näyttää intuitiivisesti olevan suoranaisessa ristiriidassa Vanhan testamentin kuvakiellon ja Raamatussa muutenkin laajalle levinneen kuvainpalvontaa vastaan suunnatun kritiikin kanssa.

Lisäksi ajatus kuvien ja ristin palvomisesta tuntuu vaikealta huolimatta sen vuosisataisesta asemasta kirkon traditiossa. Vaikka kyseessä oli keskiajan ihmiselle varsin ongelmaton hurskauden harjoittamisen muoto, luulen, että suurin osa nykyajan länsimaiden kasvateista pitäisi tällaista kuvainpalvontaa ongelmallisena. Tämä hankaluus säilyy vaikka palvonnan sanottaisi siirtyvän kuvalta sen esittämälle kohteelle.

Myös Katekismuksen korostus, jonka mukaan kristityt eivät missään nimessä palvo, vaan ainoastaan kunnioittavat pyhiä kuvia on osoitus tästä nykyajan kristittyjen uskontajusta. Tämä korostus on kuitenkin mielenkiintoisessa jännitteessä kirkon tradition kanssa.

Kristuksen kuvien palvonta on vanha ja historiallisesti laajaa kannatusta nauttinut traditio, joka on vahvistettu myös konsiilitasolla.  Tätä vaikeutta korostaa entisestään myös se, että esimerkiksi ristin palvonta kuuluu kirkon liturgiaan vielä tänäkin päivänä. Miten näihin kiusallisiin yksityiskohtiin pitäisi suhtautua? Tätä pohdin ensi viikolla ilmestyvässä artikkelissani.

Kirjallisuus

Denzinger, Heinrich (DH [Denzinger-Hünermann]) (2012 [2010]). Compendium of Creeds, Definitions, and Declarations on Matters of Faith and Morals. Revised, enlarged and, in collaboration with Helmut Hoping, edited by Peter Hünermann for the original bilingual edition and edited by Robert Fastiggi and Anne Englund Nash for the English edition. Fourty-Third Edition. San Francisco: Ignatius Press.

Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Pelikan, Jaroslav (1974). The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, Volume 2: The Spirit of Eastern Christendom (600–1700). Chicago & London: The University of Chicago Press.

– (1978). The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, Volume 3: The Growth of Medieval Theology (600–1300). Chicago & London: The University of Chicago Press.

Theodoros Abu Qurra (2008). Ikonien kunnioittamisesta. Suomennos ja johdantoluku munkki Serafim. Helsinki: Maahenki Oy.

Advertisement