Joseph Ratzinger ja dialoginen kuolemattomuus

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Tämä on kysymys, jota luultavasti jokainen ihminen on tullut miettineeksi ainakin jossain vaiheessa elämäänsä. Varsinkin niissä tilanteissa kun kuolema kohtaa jonkun itselleen läheisen, siihen liittyvät kysymykset tulevat erityisen polttaviksi ja herättävät pelkoa ja ahdistusta. Vastauksena tähän ahdistukseen kristinusko tarjoaa ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän toivoa.

Vaikka usko ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään ovat kristinuskon kannalta keskeisiä, siihen liittyy kysymyksiä, joihin teologit yrittävät pohtia vastauksia vielä tänäkin päivänä. Yksi tällainen on, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman ja viimeisenä päivänä tapahtuvan ruumiin ylösnousemuksen välillä.

1900-luvun katolisen teologian suuriin nimiin kuuluva Joseph Ratzinger käsittelee tätä kysymystä alun perin vuonna 1977 ilmestyneessä teoksessaan Eschatologie: Tod und ewiges Leben. Teos julkaistiin vuonna 1988 englanniksi toisella epilogilla varustettuna otsikolla Eschatology: Death and Eternal Life.

Teoksessaan Ratzinger osoittaa aikansa teologisessa keskustelussa vallitsevaksi käyneen kuolemaa ja ylösnousemusta koskevan näkemyksen puutteita ja ongelmia sekä tarjoaa tilalle eheämmän ja kristillisemmän vaihtoehdon.

Ylösnousemus kuolemassa?

1970-luvulle tultaessa katolisten teologien keskuudessa vallitsi laaja konsensus siitä, että ylösnousemus tapahtuu ihmisen kuollessa. Tämä ajatus juontaa juurensa Karl Barthiin (1886-1968), jonka huolenaiheena olivat Jeesuksen puheet läheisestä lopusta.

Barth esitti ongelmaan ratkaisun: maailman loppu ja viimeinen tuomio eivät ole meille kaikille pelkästään lähellä, vaan joka hetki meidän keskellämme. Kuolemassa ihminen nimittäin Barthin mukaan astuu kokonaan ajan ulkopuolelle ja omalta osaltaan siis maailman loppuun, Kristuksen toiseen tulemiseen ja ylösnousemukseen. Näin Kristuksen ja varhaisten kristittyjen läheisen lopun odotus näyttäytyy aivan uudessa valossa.

Tämä ratkaisu näytti monien mielestä antavan ihailtavan yksinkertaisen ratkaisun myös ongelmaan kuoleman ja ylösnousemuksen välisestä ajallisesta kuilusta: ihmisen ylösnousemus tapahtuu kuolemassa, minkä vuoksi ei enää tarvita ajatusta kuolemattomasta sielusta selittämään ihmisen identiteetin säilymistä kuoleman jälkeen.

Ratzinger näkee tässä ajatuksessa kuitenkin pahoja ongelmia. Ensinnäkään se ei pysty johdonmukaisesti esittämään kristillistä ylösnousemususkoa tavalla, joka ei vaatisi tuekseen ajatusta sielun kuolemattomuudesta – vaikka se juuri oli tämän opin kannattajien tarkoitus.

Mikäli ihminen astuu kuolemassa ajattomuuteen ja ylösnousemukseen, voidaan aiheellisesti kysyä, mikä itse asiassa ylösnousee? Jos nimittäin ajatellaan, että ihminen ei koostu ruumiista ja sielusta, vaan pelkästään ruumiista, on ilmeisen epäjohdonmukaista puhua ylösnousemuksesta kun ruumis kuolee. Mikäli ihminen on pelkkä ruumis, ruumiin hajottua häntä ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Mikäli kuitenkin oletetaan, että kuolemassa ylösnousee jotain ruumiista erillistä, päädytään takaisin ajatukseen sielun kuolemattomuudesta, jota alun perin haluttiin välttää. Kyseessä on vieläpä täysin spiritualisoitu käsitys ylösnousemuksesta, sillä siinä kuolleella ruumiilla ei ajatella olevan missään vaiheessa osaa eikä arpaa.

Ihminen luotuna suhteeseen

Mikä on sitten Ratzingerin oma näkemys? Myös hän hylkää opin sielun kuolemattomuudesta. Ratzingerin mukaan Raamatussa ei esitetä kuolemaa sielun erkaantumisena ruumiista, vaan koko ihmisen tuhona. Ainoastaan Jeesuksen ylösnousemus antaa toivoa tätä koko ihmisen nielevää mahtia vastaan. Ratzingerin mukaan ajatus sielusta, joka säilyy kuolemassa vahingoittumattomana, on vastoin tätä Raamatun opetusta kuoleman lopullisuudesta ja totaalisuudesta.

Vaikka Ratzinger hylkää sielun kuolemattomuuden, hän ei kuitenkaan kiellä sielun olemassaoloa. Hänen mukaansa sielu on ihmisessä se, joka mahdollistaa kommunikaation Jumalan kanssa. Hänen mukaansa juuri tämä suhde Jumalaan takaa ihmisen säilymisen kokonaisena persoonana myös kuoleman jälkeen.

Ratzinger pyrkii ymmärtämään eskatologiaa ”dialogisesti”, eli kristologiasta käsin: Kristuksessa meillä on ikuinen elämä, joten suhde Kristukseen merkitsee kuolemattomuutta. Ajattelussaan Ratzinger sitoo upealla tavalla yhteen eskatologian, kristologian ja opin luomisesta;

Ihminen on olento, joka on luotu suhteeseen Jumalan ja lähimmäistensä kanssa. Dialoginen ulottuvuus kuuluu siis olennaisesti ihmisen sisimpään. Koska ihminen on olemuksellisesti luotu suhteeseen Jumalan kanssa, tämä suhde on luonteeltaan tuhoutumatonta. Ihminen ei siis ole kuolematon omasta itsestään käsin, vaan suhteessa elämään itseensä, eli Jumalaan.

Ihminen historiallisena ja ajallisena olentona

Opissa, jonka mukaan ihminen ylösnousee kuolemassa, on Ratzingerin mielestä muutakin vikaa kuin jo aiemmin mainitut ongelmat. Hän nimittäin suhtautuu kielteisesti ajatukseen siitä, että ihminen astuisi kuolemassa ajattomuuteen ja historian ulkopuolelle.

Ikuisuus kuuluu ainoastaan Jumalalle, kun taas luodut ovat ainakin jollakin tapaa ajallisia. Tästä kertoo jo se, että kaikilla luoduilla on ajallinen alku. Ajallisuus ja historiallisuus kuuluvat siis olennaisesti ihmisen olemassaoloon, eivätkä nämä piirteet Ratzingerin mukaan katoa edes kuolemassa.

Minkälaista aikaa kuolleet sitten elävät ja millainen on heidän suhteensa historiaan? Ratzinger lähestyy tätä kysymystä tarkastelemalla ihmisen suhdetta aikaan tässä elämässä. Vaikka ruumiillista todellisuuttamme hallitsee ”fyysinen” ajallisuus, joka luonnollisesti vaikuttaa siihen, miten me koemme ajan, ihmisellä on myös toisenlainen, syvällisempi ajantaju.

Tätä ihmisen omaa aikaa määrittää Ratzingerin mukaan hänen suhteensa toisiin ihmisiin, ja tässä suhteiden maailmassa aikaa ei koeta pelkästään ”fyysisesti” vaan ”antropologisesti”. Kun ihminen kuolee, hänen ”fyysinen” aikansa loppuu, mutta hän ei kuitenkaan siirry pois tästä ”antropologisesta” ajasta ja suhteesta historiaan.

Tämän ihmisen kuolemanjälkeisen historiallisuuden avulla Ratzinger pystyy antamaan esimerkiksi kiirastulesta oikein tuoreen ja kekseliään selityksen. Kiirastuliopin olennainen sisältö on hänen mukaansa siinä, että myös yli kuoleman rajan kestävä suhde Kristukseen muovaa ja puhdistaa ihmistä.

Ihmisen kuolemanjälkeinen ajallisuus ja historiallisuus liityvät Ratzingerin mukaan kiirastuleen siten, että koska ihminen ei menetä suhdettaan ihmiskuntaan kuolemansakaan jälkeen, ja koska hän puhdistuessaan oppii rakastamaan lähimmäisiään yhä enemmän, hän huomaa entistä tarkemmin myös elämänsä aikana tekemiensä pahojen tekojen seuraukset. Tämä muiden kärsiminen kuolleen ihmisen oman toiminnan vuoksi puolestaan aiheuttaa hänessä syyllisyyttä ja tuskaa.

Näin selviää myös, miksi ihminen saa henkilökohtaisen tuomionsa sekä kuollessa että viimeisellä tuomiolla, kuten katolinen kirkko opettaa: elämänsä lopulla ihminen saa omaa elämäänsä koskien lopullisen tuomion, mutta koska ihminen on osa ihmiskunnan historiaa kuoltuaankin, kaikki palaset loksahtavat lopullisesti paikoilleen vasta koko historian päätyttyä.

Ihminen Jumalan muistissa

Ratzingerin mukaan se olennaisin osa ihmisessä, joka kurottautuu tästä ruumiillisesta todellisuudesta kohti Jumalaa, siis säilyy sen jumalasuhteen purkamattomuuden ansiosta. Tämä näkemys on kuitenkin ongelmallinen. Kuten on huomattu, ”sielu” ei tarkoita Ratzingerille sanan perinteisessä merkityksessä jotain, joka säilyy vahingoittumattomana ja kuolemattomana ruumiin kuoleman jälkeen, vaan ruumiillisen ihmisen kykyä suhteeseen Jumalan kanssa.

Vaikka Ratzinger siis voi puhua ihmisen sielusta ja ruumiista, hän ei ajattele sielun olevan ruumiista erillinen, itsenäisesti olemassa oleva asia, vaan yhden ruumiillisen kokonaisuuden muodostavan ihmisen Jumalaa kohti suuntautuva relationaalinen aspekti.

Tämä tuo puolestaan esiin ongelman: jos ruumis kuolee, mitä jää jäljelle? Vaikka Jumala viimeisenä päivänä saisi aikaan tämän ruumiin (eli ihmisen) ylösnousemuksen, kyseessä ei siltikään olisi enää se sama ihminen, joka kuoli, vaan kyseessä olisi Jumalan uusi luomisteko. Jotta ihminen voisi säilyä jumalasuhteensa ansiosta, täytyy olla jotain, johon Jumala voi olla suhteessa.

Ratzingerin ratkaisuyritys tähän ongelmaan on, että ihminen säilyy Jumalan muistissa. Yllätyksekseni hän ei mainitse tätä teoriaansa varsinaisessa Eskatologia-teoksessaan kertaakaan. Kirjassa näkemys tulee eksplisiittisesti esille ainoastaan toisen englanninkielisen edition esipuheessa. Ratzinger mainitsee tämän teoriansa myös teoksessaan Einführung in das Christentum (engl. Introduction to Christianity) (Ratzinger 2004, 353).

Vaikka Ratzinger korostaa, että Jumalan muistissa me emme ole varjoja tai pelkkiä muistoja, vaan elossa ja omia itsejämme sanan varsinaisessa merkityksessä, en näe tätä ratkaisua toimivana. Vaikka ihminen olisikin Jumalan muistissa, Ratzingerin vakuutteluista huolimatta en näe mitään syytä ajatella, että hän olisi elossa tai oma itsensä.

Lopuksi

Vaikka Ratzingerin teoriassa on siis paha ongelma, on hänen eskatologinen ajattelunsa silti monessa suhteessa ansiokasta ja merkittävää. Jo aikansa teologien suosiman ylösnousemuskäsityksen ongelmien osoittaminen on ansio sinänsä, ja joka tapauksessa Ratzingerin ajattelu on tätä teoriaa huomattavasti toimivampaa ja kristillisempää.

Lisäksi Ratzingerin teorian puutteista huolimatta hänen dialogisen eskatologiansa pääpointti on hyvin pastoraalinen ja ytimeltään aivan totta: Raamattu todellakin esittää kuolemattomuuden suhteena Jumalaan Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänen yhteydessään me voimme luottaa elävämme, vaikka kuolemmekin ja saavamme lopulta hänen laillaan nousta kuolleista:

”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” (Joh. 11:25-26)

Kirjallisuus

Ratzinger, Joseph (1988 [1977]). Eschatology: Death and Eternal Life. Translated by Michael Waldstein. Translation edited by Aidan Nichols, O.P. Second Edition With a New Foreword by Joseph Ratzinger, Benedict XVI And a Preface by Peter Casarella. Washington, D.C.: The Catholic University of America Press.

– (2004 [1968]). Introduction to Christianity. Translated by J. R. Foster and Michael J. Miller With a New Preface. San Francisco: Ignatius Press.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s