Oppi helvetistä on yksi niistä kirkon opeista, jotka herättävät ihmisissä vastustusta. Ajatus Jumalasta, joka tuomitsee suuren osan ihmiskunnasta ikuiseen tuskaan ja kärsimykseen, saattaa muodostua varsinkin ei-uskoville vakavaksi kompastuskiveksi, eikä ole helppo pala uskovillekaan.
Katolisen kirkon katekismus asettaa helvettiä koskeville teologisille pohdinnoille reunaehdoiksi, että helvetti on olemassa, kestää ikuisesti, ja tarkoittaa eroa Jumalasta (KKK, 1035). 1900-luvun merkittävimpiin katolisiin teologeihin lukeutunut sveitsiläinen Hans Urs von Balthasar (1905–1988) käsitteee helvettiin liittyviä kiperiä kysymyksiä näiden kirkon uskon asettamien reunaehtojen sisällä teoksessaan Was dürfen wir hoffen? (engl. Dare We Hope ”That All Men Be Saved”?).
Teoksessaan von Balthasar kannattaa näkemystä, jonka mukaan kaikkien ihmisten pelastumisesta on toivoa. Kirja sai huikean vastalauseryöpyn, minkä johdosta von Balthasar kirjoitti myös pienen kirjasen nimeltä Kleiner Diskurs über die Hölle (engl. A Short Discourse on Hell), jossa hän vastaa saamaansa kritiikkiin ja kertaa aiemman teoksensa pääpointteja.
Von Balthasarin helvettiä koskeva ajattelu on usein tiivistetty lauseeseen: ”helvetti on olemassa, mutta se on tyhjä”, mikä osoittaa kuitenkin hänen teoksensa sanoman täydellistä väärinymmärtämistä (Kasper 2013, 106-107). Kirjassa halutaan nimittäin ajaa jotain ihan muuta kuin kirkon dogman kannalta harhaoppista näkemystä kaikkien pelastumisesta.
Helvetin vakava mahdollisuus
Mitä von Balthasar sitten sanoo? Ensinnäkin hän kritisoi kirkon historiassa etenkin Augustinuksesta lähtien vallalla ollutta taustaoletusta, että voimme varmuudella sanoa, että Jumala tulee viimeisellä tuomiolla tuomitsemaan enemmän tai vähemmän suuren joukon ihmisiä kadotukseen. Sen sjiaan, että puhuttaisi varmuudesta, tulisi von Balthasarin mukaan puhua ainoastaan mahdollisuudesta.
Von Balthasar ei siis opeta kaikkien pelastumista, vaan hänen mukaansa jokaisen ihmisen tulee ottaa äärimmäisen vakavasti mahdollisuus, että hän voi todella joutua helvettiin. Vaikka tämä mahdollisuus on olemassa ja vaikka Jumala ilmoituksessaan varoittaa meitä siitä, tästä ei von Balthasarin mukaan voi kuitenkaan vetää johtopäätöstä, että me voisimme etukäteen varmasti tietää, mitä Jumala tulee viimeisellä tuomiolla päättämään.
Sen sijaan meidän tulee jättää tuomion miettiminen yksin Jumalalle. Tämä antaa aihetta toivoon, sillä Jumala on rakastavampi ja armollisempi kuin kukaan osaa edes kuvitella. Tämä Jumalan rajaton laupeus voi puolestaan saada ahdistavan helvetinkin näyttäytymään uudessa valossa.
Raamatun uhkaukset ja lupaukset
Entä sitten ne Raamatun monet kohdat, jotka kuvaavat sitä, kuinka useat ihmiset joutuvat helvettiin, ”tuliseen pätsiin”, jossa ”itketään ja kiristellään hampaita” (Matt. 13:50)? Kuuluisimpia ja selvimpiä näistä kohdista lienee Jeesuksen vertaus viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31-46), jossa kuningas sanoo hänen ”vähäisille veljilleen” hyvää tekemättä jättäneille: ”Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen” (Matt. 25:41).
Von Balthasarin mukaan Jeesuksen puheita, joissa kuvataan, kuinka ihmisiä joutuu kadotukseen, ei tule kuitenkaan ymmärtää tarkkoina ennustuksina tulevista tapahtumista, vaan niiden tarkoituksena on esittää vakava varoitus asettamalla ihmisen silmien eteen hänen mahdollinen kohtalonsa.
Nämä kohdat puhuvat todellisesta mahdollisuudesta, eikä niihin ole syytä suhtautua olankohautuksella. Raamatussa on kuitenkin uhkausten lisäksi myös lupauksia. Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1. Tim. 2:4). Hän ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät (2. Piet. 3:9).
Aadamin synti on tuonut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi (Room. 5:15). Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille (Tit. 2:11). Jumala on kaikkien ihmisten pelastaja, varsinkin uskovien (1. Tim. 4:10). Jeesus itse sanoo kuolemastaan, että kun hänet korotetaan maasta, hän vetää kaikki luokseen (Joh. 12:32).
Miten nämä raamatunkohdat tulisi ymmärtää suhteessa Raamatun moniin kadotustuomiolla uhkaaviin kohtiin? Mikäli pidetään varmana sitä, että helvettiin joutuu ihmisiä, näitä kaikkien ihmisten osaksi tulevasta pelastuksesta puhuvia kohtia joudutaan selittelemään.
Voidaan esimerkiksi sanoa, että Jumala voi kyllä tahtoa kaikkien ihmisten pelastumista, mutta niin ei vain tule käymään, koska ihmiset torjuvat hänen tarjoamansa pelastuksen. Pelastus on kyllä tullut Kristuksen kautta kaikkien osaksi, mutta kaikki eivät ota sitä vastaan. Jeesus voi kyllä yrittää vetää kaikkia luokseen, mutta ei tule onnistumaan.
Von Balthasarin mukaan tällainen Jumalan suorittamasta universaalisesta pelastuksesta puhuvien kohtien lukeminen tuomiolla uhkaavien kohtien ja niihin liitetyn ”kadotusvarmuuden” oletuksen valossa on kuitenkin ongelmallista.
Pikemminkin kadotuksesta varoittavia kohtia tulisi lukea Kristuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen valossa. Raamatun helvettiä koskevat varoitukset on otettava tosissaan, mutta niin myös mahdollisuus, että Jumalan rakkaus voi todella lopulta voittaa myös paatuneimman ihmisen vastarinnan.
Helvetti henkilökohtaisena huolenaiheena
Von Balthasarin mukaan helvetin tulee siis ensisijaisesti olla meille vakava varoitus meidän omasta mahdollisesta kohtalostamme. Vain tällainen omalle kohdalle osuva spekulointi tulevasta tuomiosta on hedelmällistä. Tällöin opetus helvetistä säilyttää sen eksistentiaalisen puhuttelevuuden ja palvelee alkuperäistä tarkoitustaan.
Jos taas aletaan spekuloida, muten muille mahdollisesti käy viimeisellä tuomiolla, liikutaan vaarallisilla vesillä. Von Balthasar esittää seuraavalla valaisevalla kuvauksella sen, mikä tällaisessa ajatuksenjuoksussa menee pahasti vikaan;
Jumala on siis pelastanut minut joutumasta helvetin syvyyksiin, jolloin tunnen kiitollisuutta häntä kohtaan. Tällöin kaikki on niin kuin pitääkin. Jos kuitenkin pelastuttuani katson taakseni ja näen muiden suistuvan tähän helvettiin ja alan spekuloida, kuka sinne joutuu ja kuka pelastuu, teen helvetistä teologisen pähkinän, jolloin se ei ole enää minun oma huolenaiheeni, vaan jotain, joka tapahtuu ”muille”.
Itse tästä tuhosta pelastettuna voin sitten siteerata Raamattua: ”Mutta pelkurit, luopiot ja iljetysten kumartajat, murhamiehet ja irstailijat, noidat, epäjumalien palvelijat ja kaikki valheen orjat saavat tämän palkan: he joutuvat tuliseen järveen rikinkatkuisten lieskojen keskelle” (Ilm. 21:8).
Kun sitten huomaan, etten pelastettuna kuulu mihinkään edellä mainittuun, kadotukseen joutuvaan ihmisryhmään, huulilleni nousee hurskas rukous: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani” (Luuk. 18:11).
Sitten voi käydä helposti myös niin, että osaan päätellä, että esimerkiksi Hitler ja Stalin ainakin ovat menossa helvettiin, minkä jälkeen heitä todennäköisesti seuraa myös joukko muunlaisia ihmisiä, joista en pidä, ja joita en haluaisi seurakseni taivaaseen.
Tämä kuvaus tuo hyvin esiin von Balthasarin myös muualla teoksessaan esittämän ongelman: jos en voi toivoa kaikkien ihmisten pelastumista, voinko myöskään todella rakastaa kaikkia ihmisiä, kuten minun pitäisi? Jos Jumalan kuvaksi luodut veljet ja sisaret muuttuvat kadotustuomion varmasti ansaitseviksi Jumalan vihan kohteiksi, joilla ei ole toivoa, voinko edelleen vilpittömästi rakastaa heitä?
Helvetti ihmisen luomuksena
Miksi sitten rakastava Jumala olisi luonut omia rakkaita lapsiaan varten kidutuskammion, jossa heitä piinataan ikuisesti? Monet näkevät tällaisen näkemyksen helvetistä ristiriitaisena Jumalan äärettömän rakkauden kanssa, eivätkä he ole von Balthasarin mielestä täysin väärässä.
Von Balthasarin ratkaisu tähän ongelmaan on vapauttaa Jumala vastuusta helvetin suhteen: helvetti ei ole Jumalan luoma ensinkään, saati sitten ”paikka”, jossa kidutetaan ihmisiä yötä päivää. Sen sijaan se on ihmisen omaa, vapaaehtoista eristäytymistä Jumalan rakkaudesta ja lukkiutumista peruuttamattomasti omaan itseensä.
Tämä tarkoittaa, että Jumala edelleen rakastaa kadotettuja, mutta he eivät itse tahdo tulla osallisiksi tästä Jumalan rakkaudesta. Vaikka tällaisessa helvetissä ei olekaan lieskoja ja atraimilla tökkiviä piruja, on se silti pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Se on nimittäin lopullinen ero Jumalasta ja hänen rakkaudestaan. Von Balthasarin mukaan voimme kuitenkin toivoa, ettei kenellekään tule käymään niin.
Lopuksi
Onko von Balthasarin ratkaisu toimiva? Voimmeko todella toivoa, että kaikki ihmiset pelastuisivat? Mielestäni kyllä. Moni ihmisiä kipeästi vaivaava helvettiin ja Jumalan tuomioon liittyvä ongelma ratkeaa, kun emme esitä varmoja olettamuksia viimeisen tuomion tuloksista, vaan jätämme tuomitsemisen armolliselle Jumalalle.
”Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra. Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee. Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta” (1. Kor. 4:4-5).
Onko tämä toivo silti uskottava? Niin moni kuitenkin kieltäytyy vastaamasta Jumalan kutsuun ja näyttää pysyvän kannassaan loppuun asti. Lisäksi maailmassa on kaikenlaista pahuutta, joka näyttää juurtuneen syvälle ihmisten sydämiin. On myös syytä muistaa, että Jumalan armollisuudesta huolimatta taivaaseen pääsy ei ole mikään ”läpihuutojuttu” (kuten myös von Balthasar korostaa).
Joku kysyikin kerran Jeesukselta: ”Herra, onko niin, että vain harvat pelastuvat?”, mihin Jeesus vastasi: ”Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta. Minä sanon teille: monet yrittävät mennä sisään mutta eivät siihen kykene” (Luuk. 13:23-24).
Kohdattuaan rikkaan nuorukaisen, hän puolestaan sanoi opetuslapsilleen: ”Lapseni, Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan” (Mark. 10:24-25).
Ilmeisesti nämä Jeesuksen tiukat sanat on otettava kirjaimellisesti, sillä ne kuultuaan opetuslapset kysyivät, kuten moni muukin ankarien raamatunkohtien äärellä: ”Kuka sitten voi pelastua?” (Mark. 10:26).
Kovista sanoistaan huolimatta Jeesus osoitti, että tilanne ei ole kuitenkaan toivoton. Hän katsoi heihin ja sanoi: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista” (Mark. 10:27).
Kirjallisuus
Balthasar, Hans Urs von (1988 [1686]). Dare We Hope ”That All Men Be Saved”? With a Short Discourse on Hell. Translated by Dr. David Kipp and Rev. Lothar Krauth, Second Edition. With a Foreword by Father Robert Barron. San Francisco: Ignatius Press.
Kasper, Walter (2014 [2013]). Mercy: The Essence of the Gospel and the Key to Christian Life. Translated by William Madges. New York & Mahwah: Paulist Press.
Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.
Jumalapuhetta 