Saksalainen luterilainen teologi Wolfhart Pannenberg (1928–2014) kuuluu kiistatta lähihistorian merkittävimpiin teologeihin. Hän on kirjoittanut useita merkittäviä teoksia, joista tärkein lienee kolmiosainen Systemaattinen teologia (saks. Systematische Theologie) joka lukeutuu Karl Barthin (1886–1968), Paul Tillichin (1886–1965) ja Robert Jensonin (1930–) vastaavien teosten kanssa 1900-luvun merkittävimpiin dogmatiikan yleisesityksiin.
Pannenberg sijoittuu 1900-luvun teologiassa Karl Barthista alkaneeseen kolminaisuusopillisen teologian uuden heräämisen aikakauteen, ja hänen dogmatiikan yleisesityksessään on selvä pyrkimys esittää koko kristillinen dogma kolminaisuusopillisen teologian näkökulmasta ja sen jäsentämänä (Kärkkäinen 2014, 97).
Toinen Pannenbergin ajattelun kannalta olennaisen tärkeä tekijä on hänen ilmoitusteologiansa, jonka avulla hän pyrkii sitomaan teologian tiukasti sekä empiiriseen maailmaan että Jumalaan. Tässä kolmiosaisessa artikkelisarjassa teen ensin katsauksen Pannenbergin ilmoituskäsitykseen, minkä jälkeen tarkastelen hänen ajatteluaan koskien kolminaisuusoppia ja inkarnaatiota. Lopuksi tuon esille omia huomioitani Pannenbergin teologisesta systeemistä.
Historia ilmoituksena
Pannenberg ottaa ilmoitusteologiseksi lähtökohdakseen näkemyksen historiasta Jumalan ilmoituksena. Hän korostaa, että kristillisen teologian Jumalaa ja maailmaa koskevien väitteiden on käytävä yksiin empiirisesti havaittavan todellisuuden kanssa ja että näiden väittämien totuudellisuus on väistämättä kiistanalainen ennen lopullista eskatologista täyttymystä (Pannenberg 1991, 54–55).
Tämä tuo Pannenbergin ilmoitusteologiaan eskatologisen säväyksen, joka on hyvin tärkeä koko hänen teologisen järjestelmänsä kannalta. Korostaessaan historiaa Jumalan ilmoituksena Pannenberg kritisoi näkemystä, jossa ilmoitus ymmärretään ”Jumalan sanana”, joka ilmoittaa Jumalan itsensä.
Hänen mukaansa ilmoituksen käsittäminen tällä tavoin varmana ja auktoritatiivisena Jumalan sanana johtaa siihen, että erilaiset tahot perustelevat omaa teologiaansa ”Jumalan sanalla” ja pönkittävät sillä omaa uskonnollista auktoriteettiaan (Pannenberg 1991, 256–257).
Näin ollen Pannenberg hylkää perinteisen opin Raamatun erehtymättömyydestä (Pannenberg 1998, 147–154). Sen sijaan Jumalan varsinainen ilmoitus on hänen historiallinen toimintansa Jeesuksessa Kristuksessa, joka on historian lopussa häämöttävän Jumalan kunnian lopullisen ilmestymisen ennakoiva täyttymys.
Jeesuksen toiminnassa eskatologinen täyttymys jo murtautui esiin ennakoivasti, mutta lopullinen eskatologinen vahvistus kristinuskolle on vasta tulossa. Tämän vuoksi mikään ulkoinen auktoriteetti, kuten kirkko tai Raamattu, ei voi vahvistaa kristinuskon totuusväittämiä, minkä vuoksi ne ovat Pannenbergin mukaan loppuun asti kiistanalaisia.
Tämä näkyy Pannenbergin ajattelussa esimerkiksi siten, että hänen mukaansa Jumalan olemassaoloa on mahdotonta todistaa vastaansanomattomasti (Pannenberg 1991, 58–59).
Kristillinen dogmatiikka ja eksegetiikan haasteet
Pannenbergin ilmoitusteologian yhtenä keskeisenä motivaattorina on historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen asettamat haasteet perinteisille luterilaisille opeille Raamatun erehtymättömyydestä ja sanainspiraatiosta.
Pannenberg asettaakin uskonnolliset auktoriteetit hylkäävällä ilmoitusteologiallaan kristinuskon tiedollisen perustan alttiiksi eksegetiikan tuloksille. Koska historian lopussa koittava eskatologinen täyttymys murtautui ennakoivasti esiin Jeesuksen Kristuksen historiallisessa toiminnassa, Pannenbergin mukaan paras tapa päästä käsiksi tähän ilmoitukseen on tieteellinen historiantutkimus.
Pannenberg ottaakin eksegetiikan tulokset erittäin vakavasti, mikä johtaa monessa kohtaa siihen, että hän joutuu perustamaan teologiansa varsin minimaaliseen raamatulliseen aineistoon.
Pannenberg lähestyy esimerkiksi sakramenttiteologiaa oletuksella, että kastekäsky tai käsky viettää ehtoollista ei ole peräisin historialliselta Jeesukselta (Pannenberg 1998, 276–278, 283–284), minkä vuoksi hän joutuu turvautumaan varsin omaperäisiin ratkaisuihin osoittaakseen, että nämä sakramentit ovat peräisin itseltään Jeesukselta.
Sakramenttiteologista kiemurtelua
Pannenbergin mukaan kristillinen kasteen sakramentti perustuu Johanneksen kasteeseen, jonka Jeesus vastaanotti julkisen toimintansa aluksi. Johanneksen kasteessa Jeesus Pannenbergin mukaan tiedosti astuvansa tielle, joka johti lopulta hänen marttyyrikuolemaansa. Hän perustelee tätä Jeesuksen Sebedeuksen pojille osoittamillaan sanoilla, joissa hän viittaa marttyyrikuolemaan kasteena (Mark. 10:38–39).
Tämän vuoksi kaste tultiin Pannenbergin mukaan ymmärtämään varhaisten kristittyjen keskuudessa kastamisena Jeesuksen kuolemaan (Room. 6:3) ja muodostui tällä tavoin symboliksi, joka kuvaa kristityn yhteyttä Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Pannenberg 1998, 280–281).
Ehtoollisen Pannenberg taas näkee perustuvan Jeesuksen ateriayhteyteen opetuslastensa ja syntisten kanssa. Hänen mukaansa se, että Jeesus kutsui muiden syntisinä pitämiä ihmisiä ateriayhteyteen kanssaan, on merkki Jumalan valtakunnan esiinmurtautumisesta, joka tapahtui erityisellä tavalla hänen persoonassaan.
Tätä tukee hänen mukaansa vertauskuvat, joissa pelastetut käyvät aterialle taivasten valtakunnassa (esim. Matt. 22:10; Luuk. 13:29). Pannenbergin mukaan ateriayhteys Jeesukseen jäi kristittyjen keskuudessa merkiksi osallisuudesta Jumalan valtakunnan esiinmurtautumiseen Jeesuksessa Kristuksessa myös hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen (Pannenberg 1998, 284–293).
Pannenbergin pyrkimystä perustaa eukaristinen teologia historiallis-kriittisen eksegetiikan jäljiltä hyvin riisuttuun raamatulliseen materiaaliin kuvaa hyvin myös se, että hän perinteisestä luterilaisesta teologiasta poiketen hylkää opin Kristuksen reaalisesta läsnäolosta ehtoollisaineissa (Pannenberg 1998, 299–300).
Kristilliset uskontotuudet ja empiirinen todellisuus
Edellä mainitsemistani ongelmista huolimatta on pidettävä mielessä myös Pannenbergin ilmoitusteologian positiivinen puoli: Pannenbergin tarkoituksena oli painottaa, että kristillisen dogmatiikan ei pidä tulla empiirisestä todellisuudesta vieraantuneeksi kielipeliksi, vaan että sen Jumalaa ja maailmaa koskevien väitteiden on käytävä yksiin empiirisesti havaittavan todellisuuden kanssa (Pannenberg 1991, 54–55).
Näin Pannenbergin teologia toimi aikanaan vastavetona suosiossa olleelle kristilliselle eksistentialismille, joka irrotti kristilliset uskontotuudet historiallisesta todellisuudesta. Toisin kuin eksistentialistit, Pannenberg esimerkiksi korostaa Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuutta (Pannenberg 1994, 343–363).
Hylätessään ilmoitusteologiassaan uskonnolliset auktoriteetit hän myös asettui eksistentialismin lisäksi 1900-luvun puolivälin jälkeisessä protestanttisessa teologiassa toista vaikutusvaltaista näkemystä, eli Karl Barthin Jumalalta kohtisuoraan tulevaa ilmoitusta korostavaa ja filosofiaa ja luonnollista teologiaa väheksyvää kantaa vastaan.
Pannenbergin kuoleman jälkeen First Things-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa James F. Keating arvioikin, että Pannenberg tarjosi omana aikanaan protestanttisessa teologiassa kipeästi tarvitun kolmannen vaihtoehdon näiden kahden edellä mainitun tradition välille. Keating myös alleviivaa valaisevasti Pannenbergin teologian radikaaliutta tuona aikana:
Se, että Pannenberg oli kiinnostunut jumalallisen ilmoituksen totuudellisuudesta ei luultavasti vaikuta niin radikaalilta katolilaisista, jotka ovat saavuttaneet aikuisiän pyhän Johannes Paavali II:n tai Benedictus XVI:n ollessa paavina, mutta se oli todella innostavaa opiskelijan näkökulmasta 1980-luvulla, konsiilin jälkeisen katolisen teologian lamaantuneisuuden aikana.
Tuohon aikaan Rahnerin myöhäisten mietiskelyjen jumalallisen ilmoituksen esitemaattisesta luonteesta nähtiin yleisesti tukevan Paul Knitterin ja John Hickin uskonnollista pluralismia. Tuona aikana kirkon julistuksen, jonka mukaan Jeesus Kristus on Jumalan Poika ja maailman pelastaja, jatkuva elinvoimaisuus näytti olevan teologien pelin armoilla. Vallalla oli yleinen luottamuksen puute siihen, että teologinen kieli pystyy ilmaisemaan jumalalliseen todellisuuteen kuuluvia objektiivisia totuuksia.
Pannenbergin ilmoitusteologialla oli siis ongelmistaan huolimatta tärkeä rooli aikansa teologisessa keskustelussa. Hänen ilmoitusteologiallaan on tärkeä osa myös hänen omassa teologisessa systeemissään, kuten pyrin myöhemmin osoittamaan.
Ensi viikolla Pannenbergin teologian taustalla vallitsevan struktuurin analyysini jatkuu, kun kiinnitän huomioni hänen Systemaattisen teologiansa trinitaariseen rakenteeseen ja korostukseen.
Kirjallisuus
Pannenberg, Wolfhart (1991 [1988]). Systematic Theology: Volume 1. Translated by Geoffrey W. Bromiley. Edinburgh: T&T Clark Ltd.
– (1994[1991]). Systematic Theology: Volume 2. Translated by Geoffrey W. Bromiley. Edinburgh: T&T Clark Ltd.
– (1998[1993]). Systematic Theology: Volume 3. Translated by Geoffrey W. Bromiley. Edinburgh: T&T Clark Ltd. & Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.
Kärkkäinen, Veli-Matti (2014). Trinitaarinen teologia – Modernin teologian suuntauksia. Toimittaneet Olli-Pekka Vainio ja Lauri Kemppainen (s. 84–108). Helsinki: Kirjapaja.
Jumalapuhetta 
Olen odottanut henkeä pidetellen tietoa siitä, mitä se on se uusi hapatus. Pahin pelkoni näyttää käyvän toteen : se on sitä Eemil Antonin hapatusta. Lukiessani artikkeliasi huomasin, että olemme juuri menettäneet taas kerran yhden katolisen teologin. Toivottavasti Oskari pysyy uskollisena – onhan hän sentään opus dein jäsen. Tässä artikkelissa ei ole minun näkökulmasta katsottuna mitään sisältöä,varsinaista substansia On vain yliampuvan ekumeenisen hapatuksen kuolluta kirjainta ja mairean makeaa muotoa. Osaat kirjoitta hyvin; kunpa käyttäisit lahjaasi edelleen aidosti katolisena teologina.
Hei, Jorma!
Kiitos kommentista, vaikkakin koen kritiikkisi hieman epäoikeutettuna. Katolista hapatusta-blogia ylläpidämme minä, Emil, ja isä Oskari yhdessä, mutta Jumalapuhetta-blogilla puhun edelleen vain minä. Mikä artikkelistani teki mielestäsi ”yliampuvan ekumeenisen hapatuksen kuollutta kirjainta ja makeaa muotoa”? Sekö, että käsittelen luterilaisen teologin ajattelua?
Ensinnäkin kunnon teologi pystyy analysoimaan myös itsensä kanssa eri mieltä olevien ajattelua, myös luterilaisten. Toiseksi olen kirjoittanut blogilleni artikkelin luterilaisen Paul Tillichin ajattelusta jo lähes vuosi sitten, eli kauan ennen hapatusta. Itse koen olevani katolinen teologi ja tiedostavani sekä ekumeeniset ilonaiheet että teologiset erot muihin kirkkokuntiin.
Hei Jorma,
Älä pelkää, kyllä Eetu pysyy katolisena teologina. On kuitenkin ymmärrettävää, että hän luterilaista teologiaa opiskelleena on kiinnostunut laajasti aikamme teologeista. Lisäksi huomauttaisin, että eniten kiinnostusta Pannenbergia kohtaat ovat osoittaneet juuri katoliset teologit. Tässä Eetun ensimmäisessä kirjoituksessa hänestä tulee ehkä turhan paljon esiin sellaisia asioita, jotka ovat ristiriidassa katolisen opin kanssa (samoin perinteisen luterilaisen opin kanssa). Paljon on myös yhteistä. Oma (diletantti) käsitykseni on, että Pannenbergin heikkoudet ovat juuri siinä, että häneltä puuttuu katoliselle visiolle ominainen ajatus kirkosta eskatologian ennakointina tässä maailmassa ja ajassa. Tämän ”korjauksen” avulla Pannenbergin teologia olisi käsittääkseni jopa johdonmukaisempaa.
Myönnän Eetu, että kritiikkini oli ehkä hieman liian jyrkkää.Olen pahoillani….mutta kuinka sen sanoisi: loppu hyvin kaikki hyvin. Ja uusimmat kirjoitukset ovat olleet taas sitä tuttua taattua tasoa. Älähdin varmaan niin voimakkaasti siitä syystä, että koen , ettei meillä ole varaa menettää yhtään sinunlaistasi lupausta. Säikähdin vieraita sointuja harpussasi ( se hapatus kai)kuin lapsi, joka on oppinut odottaan pahinta – mikä ei ole ihme tässä maailmassa , sen nykyisessä tilassa. Asun maalla kaupungissa , jossa meitä taitaa olla äitini lisäksi vielä yksi filippiiniläinen katolinen. Täällä tulee niin helpolla selllainen tunne kuin aikoinaan jumalan kansalla Babyloniassa,. On hyvä että teette teologiaa, mutta muistakaa olla ASSERTIIVISIA, niin että ette myy edes pientä hitusta sielustanne sitä tehdesänne
Eipä tuo mitään! Kuten sanoit, loppu hyvin, kaikki hyvin. Ymmärrän tuntemuksesi ja pelkosi. On tärkeää pitää ystävällinen ja kunnioittava ekumeeninen ilmapiiri ja iloita asioista, joista ollaan päästy yksimielisyyteen, mutta vähintään yhtä tärkeää on, että toisaalta myös säilyttää oma identiteetti ja tiedostaa todelliset eroavaisuudet.
Sieluamme emme ole myymässä, ja sen varmistamiseksi onkin hyvä, että lukijat antavat palautetta, jos ovat kokevat, että olemme menossa huolestuttaville urille. 🙂