Kolminaisuus, ykseys ja mysteeri – osa III

Viime artikkelissa tarkastelin kysymystä siitä, kuinka Kolminaisuuden persoonat voivat olla osa samaa tietoisuutta ja olemusta, mutta silti vuorovaikutuksessa keskenään. Kaiken tarkastelun jälkeen vaikuttaa kuitenkin siltä, että tätä kysymystä lähestyessämme törmäämme Jumalan salattuun olemukseen, joka ylittää käsitteemme ja ymmärryksemme.

Kolminaisuusopin kohdalla on siis ainakin joissain asioissa mahdollista ja jopa oikein perustella omaa tietämättömyyttään vetoamalla Jumalan salattuuteen. ”Mysteeri-kortin” kanssa tulee kuitenkin olla varovainen, sillä sitä voidaan käyttää myös väärin; mikäli kaikki oman ajattelun aukot ja heikkoudet ovatkin yhtäkkiä ”mysteerejä” ja ”paradokseja”, kysymys on luultavasti pikemminkin älyllisestä epärehellisyydestä kuin nöyrästä oman järjen rajojen tiedostamisesta.

Ennen kun siis siirrymme varsinaisen mysteerin, eli Pyhän Kolminaisuuden hämmästelyyn, on hyvä selvittää, mitä oikeastaan tarkoitetaan ”paradoksilla” ja ”mysteerillä”.

Advertisement

Kolminaisuus, ykseys ja mysteeri – osa II

Tämän kolmiosaisen artikkelisarjan viime osassa käsittelin modernissa teologiassa suosituksi tullutta sosiaalista näkökulmaa kolminaisuusoppiin (Jumalan kolme persoonaa ovat kolme erillistä ja keskenään vuorovaikutuksessa olevaa tietoisuuden ja toiminnan keskusta), ja havaitsin sen olevan varsin ongelmallinen lähestymistapa.

Sen vaihtoehtona on jesuiittateologi Karl Rahnerin viime artikkelin alun lainauksessa kannattama näkemys, jonka mukaan Jumalassa on vain yksi tietoisuus ja toiminnan keskus, mutta siitä huolimatta myös kolme persoonaa. Viime artikkelissa kävin vuoropuhelua William Lane Craigin ja J. P. Morelandin artikkelin ”A Formulation and Defense of the Doctrine of the Trinity” kanssa.

Kolminaisuus, ykseys ja mysteeri – osa I

Tällainen toimeenpano immanentin ja ekonomisen kolminaisuusopin yhdistämiseksi voisi (kaikesta huolimatta, mitä joku ehkä haluaisi sanoa näitä väitteitä vastaan) myös karkoittaa erään todellisen vaaran, joka on pysynyt kolminaisuusopissa. Tämä vaara ei ole niinkään oppilaitosten abstraktissa teologiassa kuin tavallisen kristityn ymmärryksessä:

nimittäin vulgaari (ei-ääneenlausuttu, mutta ”ihonalaisesti” todella massiivinen) triteismi [kolmijumalaisuus], jolla tavalla ihmiset yleensä ajattelevat Kolminaisuudesta, ja joka on paljon suurempi vaara kuin sabellinialainen modalismi [harhaoppi, jonka mukaan Kolminaisuuden persoonat eivät ole erillisiä persoonia, vaan yhden persoonan pelastushistoriassa esiintyviä eri ilmenemismuotoja]. Sitä ei ole kieltäminen: puhe Jumalan kolmesta persoonasta tuo lähes väistämättä esiin vaaran, jota pääosin yritetään oikaista liian myöhään eksplisiittisin korjauksin, nimittäin käsityksen, että Jumalassa olisi kolme erillistä tietoisuutta, henkistä elinvoimaa, toiminnan keskusta, jne. (Rahner 1967, 342-343)

Kolminaisuusoppi on kristillisen jumalakäsityksen perusta ja valitettavasti myös yksi vaikeimmin ymmärrettävistä kristillisistä opeista. Tämä vaikeus johtuu epäilemättä siitä, että kolminaisuusoppi koskee Jumalan olemusta ja sisäistä elämää, josta ihmisen ei ole mahdollista saada mitään tietoa paitsi Jumalan itseilmoituksen kautta.

Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa II

Edellisessä artikkelissani listasin varhaisilta kirkkoisiltä peräisin olevia lainauksia, jotka olivat oikeaoppisen nikealaisen kolminaisuusopin kannalta vähintäänkin kyseenalaisia. Nämä ongelmat kirkkoisien teologiassa ovat varsin kiusallisia, mikäli katsoo kirkon välittäneen muuttumattomana eteenpäin itseltään Kristukselta ja apostoleilta saamaansa uskoa, jonka luovuttamattoman tärkeä osa on usko kolmiyhteiseen Jumalaan.

Tämä herättää myös kysymyksen johdonmukaisuudesta: mikäli Areios tuomittiin harhaoppiseksi, kun ei pitänyt Poikaa samanarvoisena jumaluudessa Isän kanssa, eikö näin pitäisi tehdä myös muille varhaisen kirkon teologeille, joiden ajattelussa esiintyy samankaltaisia ongelmia?

Jotta pystyisimme saamaan tyydyttävän vastauksen tähän kiperään pulmaan, on syytä tarkastella ongelman taustalla olevia syitä. Monet merkittävät kirkkoisät (esim. Justinos Marttyyri, Klemens Aleksandrialainen, Origenes…) olivat ennen kristityiksi kääntymistään platonisteja, mistä johtuen he tulkitsivat kristillistä uskoa platonistisista lähtökohdista käsin (Annala, 1993, 32-33).

Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa I

Vaikka kirkko on levinnyt kaikkialle maailmaan aina maan äärille saakka, se on säilyttänyt apostoleilta ja heidän opetuslapsiltaan saamansa sanoman ja uskon sellaisena kuin se on sen saanut, ikään kuin se asuisi vain yhdessä talossa, ja uskoo siihen, ikään kuin sillä olisi vain yksi sielu ja yksi sydän, ja julistaa ja välittää oppiaan eteenpäin niin yksimielisesti kuin sillä olisi vain yksi suu. (Irenaeus, Harhaoppeja vastaan 1,10,1-2; KKK 173)

Lainauksessa kirkkoisä Irenaeus (n. 135-n. 202) kuvaa hyvin kauniissa ja harmonisessa valossa kirkon tehtävän julistaa ja välittää sitä uskoa, jonka se on saanut apostoleilta. Kirkolla on tämä tehtävä kaikkina aikoina ja se on suorastaan sen olemassaolon syy.

Tiivistelmän tämän uskon olennaisimmasta sisällöstä antaa meille itse ylösnoussut Jeesus Kristus lähetyskäskyssään: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt heidän noudattaa” (Matt. 28:19-20).

Kirkon opin ytimeen kuuluu siis ainakin sanoma Jeesuksesta Herrana, kaste Pyhän Kolminaisuuden nimeen ja kristityn käytännön elämään liittyvä opetus. On hyvä huomata, että tähän uskoon kuuluu jo itsensä Jeesuksen mukaan usko kolmiyhteiseen Jumalaan.